Lukuisten muiden ihailtavien ominaisuuksieni ohella minulle on siunaantunut eras elamassa varsin hyodylliseksi osoittautunut taito. Se on vakuuttavien puolustuspuheiden pitaminen. Kuten ehka olette jo panneet teravasti merkille, edellisen kirjoitukseni lopussa komeilee kaksi otosta Nizzan rantabulevardilta, jossa sahaamme eestaas harva se paiva. Epailen joidenkin lukijoideni erheellisesti kuvittelevan alykkyysosamaarani olevan peruskoulun paastotodistukseni luokkaa. Teini-ikainen jalkikasvuni taas kuvailee elintapojani ”cro-magnonilaiseksi”, mutta nuo molemmat olettamukset ovat taysin vaaria. Todistaakseni taman, haluan esittaa seikkaperaisen selvityksen siita, kuinka nuo kaksi itseottamaani valokuvaa paatyivat blogini jatkeeksi.
Aluksi totean, etta siita lahtien, kun ensimmaista kertaa kirjauduin blogger.com sivustoille, en ole viela kertaakaan onnistunut nakemaan sivua sellaisena kuin muut sen nakevat. Osa sivusta puuttuu aina. Taman uskon johtuvan siita, etta vanha, rakas tietokoneeni rupeaa olemaan jo elakeian ylittanyt dementikko, jonka muistikapasiteetti on varsin rajallinen. Sen kyky ymmartaa kaikenlaisia moderneja kotkotuksia on verrattavissa omaan arabiankielen hallintaani: kuvittelen jo ymmartavani kaiken, mutta aina se tarkein pointti jaa tajuamatta. Tasta syysta en millaan henno rasittaa tuota elamaa nahnytta konevanhusta turhilla tiedostoilla, kuten valokuva-albumeilla. Siella jo olevien tiedostojen avaamiseenkin menee niin kauan aikaa, etta ehdin jokaisessa valissa neuloa sukkaparin ja puolet villatakin takakappaletta.
Koska poikani on ylpea MinaSoitan- puhelimen uutukainen omistaja ja koska han on reilun viikon ajan innokkaasti esitellyt minulle puhelimensa lyomattomia ominaisuuksia, ajattelin testata hanen sanojensa paikkaansapitavyytta eilisella iltapaivakavelylla. Jouduin tekemaan myonnytyksia ainakin siina, mita tulee ko. puhelimen kuvausominaisuuksiin. Kameraa oli suhteellisen helppo kayttaa kunhan ensin muutaman kymmenen virhelaukauksen jalkeen opin, ettei nayttoon ole syyta koskea, paitsi jos haluaa ottaa kuvia. Tarkoitukseni oli rapsaista pari-kolme taysosumaa ja kun olimme yhdessa kayneet lapi noin 80 otostani, loytyi kuin loytyikin joukosta kaksi tarkoitukseen kelpaavaa. Nama ovat siis ne, jotka koristavat viimeisinta kirjoitustani.
Kotiintultuamme mietin kuumeisesti toimintasuunnitelmaa tekstini, joka odotti valmiina konevanhukseni salaisissa kansioissa ja valokuvien, jotka olivat poikani katevassa puhelinaparaatissa yhdistamisesta. Poikani touhukkaasti ehdotti, etta kayttaisimme tehtavaan hanen puhelimessaan olevaa blogger-sovellutusta. Koska teksti oli siis jo olemassa tietokoneellani, ehdotin hanelle osoittaen nain mielestani edistyneeni jo myohaispaleoliittiselta kaudelta aimo askeleen lahemmaksi nykyaikaa, etta lahettaisin sen liitetiedostona hanen sahkopostiinsa, jonka han avaisi kannykastaan ja leikkaa-liimaa-askartele-metodilla siirtaisi suoraan blogger-sovellutukseen ja samalla kadenkaanteessa liittaisi puhelimessaan jo olevat valokuvat peraan. Helppoa kuin mika! Harvoin olen erehtynyt yhta paljon.
Poikani, joka aina kehuskelee ympariinsa nykytekniikan hallintakyvyillaan ja antaa ikavasti ymmartaa, etta tietaa kaiken teknologiasta aitiaan paremmin osoittautui jalleen kerran olevan vaarassa. Kun paastin hanet hetkeksi sahlaamaan blogger-arkistoni parissa, oli han silmanrapayksessa onnistunut poistamaan eraan kotiseutunostalgiaa herattavan kirjoitukseni ja korvannut sen talla uudella, mika ei ollut vahimmassakaan maarin tarkoitukseni. Hermoni kiristyivat tasta syysta aarimmilleen ja olivat jo pimahtamaisillaan kimittaessani falsetissa pojalleni nimeavani hanen puhelimensa uudelleen! Sen nimi olisi pian ” MinaHeitan!”
Suljin poikani huoneeseensa arestiin, sanoin haluavani nahda hanta aikaisintaan ensi viikolla ja rupesin keskittymaan loytaakseni keinon, kuinka voisin korjata aiheutuneen vahingon. Istuin konevanhuksen aareen niin rauhallisena kuin pystyin ja rupesin puhumaan sille maarittelevasti kehuen sen hyvantahtoisuutta ja yhteistyokykya. Looginen ajatuksenkulkuni oli seuraava: kirjautuisin nyt bloggeriin, menisin tekstiarkistooni, etsisin vaarassa paikassa olevan kirjoituksen, klikkaisin ”muokkaa” toimintoa, pyyhkisin siella olevan tekstin kuvineen pois ja siirtaisin tilalle vanhan teksin, jonka onneksi olin alynnyt sailyttaa vanhan koneeni rohiseviin uumeniin. Nain julkaistujen tekstien jarjestys ei muuttuisi ja jo olemassa olevat lukijoiden kommentit sailyisivat niihin kuuluvan tekstin kohdalla. Homma tyssasi kuitenkin heti alkumetreilla, kun konevanhus kieltaytyi jyrkasti yhteistyosta. Luultavasti se oli loukkaantunut, kun yritin vaihtaa sita nuorempaan ja meni tarkoituksella jumiin. Korinasta paatellen silla oli paalla myos sairauskohtaus.
Tassa vaiheessa pyysin avukseni miestani, joka puhui vieressa tapansa mukaan kahden maanosan kanssa kahteen kannykkaan yhtaikaa lapparinsa ollessa lupaavasti juuri silla hetkella vapaana. Keskusteluista vapauduttuaan siirsimmekin tekstini muistitikulle koneparastani, jonka uumenista kuului tassa vaiheessa kuolonkorinaa. Taman jalkeen liitimme muistitikun hanen lappariinsa ja kirjauduin blogger.comiin. Silmieni eteen avautui ihastuttava nakyma, jonka koin ensimmaista kertaa! Kuinka selkeaa ja helppoa tallaisten sivuston kanssa olisikaan tyoskennella! Nostin kateni spontaanisti ilmaan kiitollisuuden eleeksi Korkeinta kohtaan samalla huitaisten kaapelia, joka liitti lataamassa olevan lapparin valtiolliseen sahkoverkostoon. Kone pimeni ennenkuin ehdin lausua ”kiitos ja ylistys”. Mieheni ohimosuoni alkoi huolestuttavasti pullottamaan hanen menetettyaan tassa ikavassa yhteensattumassa joitakin ilmeisen tarkeita kauppakontrahteja, joiden parissa han oli ahertanut koko iltapaivan. Aikansa sadateltuaan ja hypittyaan tasajalkaa hakellyttavan monta kertaa, han kuitenkin itsensa ihailtavasti hilliten avasi koneen uudestaan painostavan hiljaisuuden laskettua yllemme. Sain kuin sainkin tehtya kaikki suunnittelemani toimenpiteet pelastaakseni erehdyksessa poistuneen tekstini ja julkaisinkin pian uuden uljaan tekstin oikein kuvien kera, jotka poikani kiltisti lahetti liitteena sahkopostiini, josta ne ensin tallennettiin mieheni lappariin ja sen jalkeen siirrettiin blogiini. Eika tahan kaikkeen kulunutkaan kuin jotain kolme tuntia.
Jalkiviisasteluna todettakoon, etta jos joskus teksteissani esiintyy valokuvia tai muita liitteita, ansaitsen mielestani vahintaan kolminkertaiset huurraa-huudot ja onnittelufanfaarit. Toivon taydesta sydamestani, etta puolustuspuheeni asiosta saan osakseni suurta sympatiaa lukijoiltani, seka ikioman kannettavan tietokoneen mahdollisimman pian lahjaksi mieheltani.
Sanomattakin selvaa on, etta tama koettelemus vahvisti jo ennestaan vankkaa kasitystani siita, etta valtan viimeiseen hengenvetoon asti MinaSoitan-puhelimen kayttoonottoa.
