Lahtoselvitys

Kesäloman suunnitteleminen on aikamoista puuhaa. Kun siihen liitetään lasten koulun loppumiseen liittyvät hössötykset, joka täällä ajallisesti tarkoittaa kesakuun viimeisiä viikkoja, uuteen kouluun hakemisprosessi ja siitä seuraava helvetillinen maratoonijuoksu seka kuuden hengen yllätyskissaperhe, joka ilmestyi kuukausi sitten varastooni, voi toisinaan käyäa niin, ettei ehdi kovin paljon ajattelemaan mitä tekee. Siitä puolestaan seuraa valtavaa ajanhukkaa, ajan, joka on jo muutenkin tiukilla, sekä valtavaa stressia, kun joutuu korjaamaan tekemiään päättömiä ratkaisuja kaiken kiireen keskellä.

Koska perheeni ei osaa tehda koskaan mitään päätöksiä niinkuin muut ihmiset, ajoissa, kaiken jäädessä aina, tosin ainakin osittain meista riippumattomista syistä, viime tippaan ja vähän sen yli, olemme nyt lomasuunnitelmissamme siinä vaiheessa, etta poikani lähti Suomeen viikko sitten, koska hänellä oli kiire keräämään mansikoita. Tyttö, Sebastien ja minä lähdemme ylihuomenna, mikali paikalliset elainvalvontaviranomaiset eivät rupea lyömään kapulaa rattaisiin ja viivyttelemään takaisinpaluu-lupakirjan myöntämisessä. Mies tulee sitten kun kerkeää ja pääsee. Herra yksin tietää milloin.

Olen käyttänyt, tietysti, osan kallisarvoisesta ajastani kesälomagarderoobin varusteluun. Tuloksena ateljeepuvustamostani on uunituore puutarhanhoitoshortsihaalari, koska en koskaan suostu esiintymään julkisesti ilman asianmukaista asukokonaisuutta. Tämä oli tärkein lisä muuten niin monikayttöiseen ja samalla aistilliseen lomapuvustooni, koska minulla on vahva epäilys siitä, että supersiskoni panee minut taas töihin puutarhassaan. Kokemukseni mukaan minua odottaa ainakin 8 tuntia kestävä risusavotta liiterin takana, jossa oksasilpuriin tyonnetään käsivarsien lisäksi noin sata kuutiota manikyyrin pilaavaa, kädet haavoille repivää kuusenoksaa. Lisäksi jalkapallokentän kokoista nurmikkoa on joka toinen päivä niitettävä sirpillä ja yksityiskohtia höylättävä leikkuukoneella, jota en osaa edes käynnistää, varoen samalla kallisarvoisia ja harvinaisia kukkaistutuksia, joiden yli minulla on joskus taipumus jyrätä. Pahinta on kuitenkin kasvimaan kitkeminen. Täytyy oikein pisteitä antaa sisarelleni, joka rakkaudellisesti opastaa minua joka vuosi yhä uudestaan mitkä rehut otetaan, mitkä jätetään. Tehtävän ollessa verrattaen toivoton, hän edelleen sinnikkäästi jaksaa uskoa siihen, että opin erottamaan rikkaruohon täysimittaisesta tomaatinvarresta, jossa raakileet jo alkavat sievästi punertaa.

Ohjelmassa seuraa myos tärkea ja velvoittava numero: vävykandidaatin hyväksyntä. Kyse ei herranpieksut ole vielä omasta tyttärestäni vaan sisareni kauniista naimaikäisesta impyestä. Asetan ehdottoman korkeat laatuvaatimukset vävykokelaille ja tulen tarkasti valvomaan, että ne täytetään viimeistä piirtoa myöten. Eräs tärkeimmistä kvaliteeteista on, että kokelas sietää meluisan perheeni joskus pitkäksikin venähtävia ja melkoista sekasortoa aiheuttavia vierailuja anoppilassa. Näistä piinaviikoista selviäminen kunnialla osoittaa henkilöllä olevan sellaisia jaloja luonteenpiirteita, joita sitkeältä ja luotettavalta elämänkumppanilta vaaditaan. Tämänkin välttämättömän ominaisuuden omaaminen ei kuitenkaan yksin riitä saavuttamaan hyvaksyttävää arvosanaa. Ei, vaan kokelaan täysimittainen hyväksyminen edellyttää vähintään kohtalaista kitaransoittotaitoa. Tämä vaatimukseni perustuu yksinkertaisesti siihen, etta enhän minä nyt sentään aivan kaikkea voi yksin tehdä. Koska osakseni lankeaa jo altto-osuus yhteislauluiltamissa, olisi kohtuutonta vaatia minun hilluvan kitara kainalossa, kuin joku epämääräinen hippi. Uskottavuuteni kärsisi kovan kolauksen.

Jäljellä olevat kaksi päivää käytän tiiviisti kissaperheen ruokintavuorojen organisointiin naapuristossa sekä passien etsintään.

Hyvaa lomaa kaikille!

Mielipiteet, niiden muuttaminen ja kuolaus

Vaikka omaankin vahvat, viisaat ja perustellut mielipiteet kaikista asioista ja tiedan olevani varmasti aina oikeassa, olen samalla kuitenkin aarimmaisen vaatimaton ja pyrin alati kehittamaan itseani niin tiedollisesti kuin  asentellisestikin, vaikka mieheni yleensa vaittaisikin jotain aivan muuta. Olen joutunut viime aikoina todistamaan asioiden sumaa, joiden edessa olen ollut pakotettu taipumaan ja opettelemaan uutta suhtautumista tilanteessa, jossa huomaan aiempien kasitysteni olleen hieman puuttellisia. Koska olen valtavan kehityskelpoinen yksilo aarettoman suuren intelligenttikapasiteettini takia, olen antanut itseeni virrata vapaasti uutta ajattelutapaa, tietotulvaa seka modernia asennoitumista. Tama on seka vavisuttanut perusarvojani etta saanut aikaan elamassani merkittavia muutoksia. Koska uudet haasteet eivat minua suinkaan pelota, ilon kyyneleet silmissani tartun innolla uuteen tilaisuuteen ravistaakseni joskus jopa polyyntymisvaarassa olevia kasityksiani asioista, ilmioista ja esineista. Kuvailen seuraavaksi joitain haasteita, joiden edessa olen avannut nakemyksissani uusia ikkunoita, joiden lapi elaman kyltymaton tarkastelu on saa aivan uusia ulottuvuuksia.

Ensinnakin minun on myonnettava, etta espressokeitin ei valttamatta ole aina niin suuri, kuin olin tahan mennessa kuvitellut. Olen havainnut kaupoissa myytavan laitteita, joissa on siro design ja koska lahipiiriini kuuluva George Clooneykin juo espressoa, olen vakavissani harkinnut kyseisen laitteen hankkimista kotiini iltapaivakahveja varten. Nain minulla olisi myos jotain mieleista tarjottavaa Georgelle, kun han poikkeaa kylaan.

Suurimman mullistuksen elamaani on tuonut kuitenkin suhdannepoliittinen muutos jyrkan paheksuvasta hyvaksyvampaan ja avoimempaan suuntaan moderniin viestintateknologiaan ja erityisesti joihinkin sosiaalisen median erityissaarekkeihin liittyen. Todistusaineistona tasta mainittakoon uusin intohimoni, ajanvietteeni ja inspiroiva innoituksenlahteeni: Pinterest. En viela muutama kuukausi sitten kuuna kullanvalkeana olisi ulkonut roikkuvani jokaisen mahdollisen hengahdystauon aikana seuraamassa, mita ihmeellista ja ihanaa Pinterestissa on tarjolla. Pinterestissa roikkuminen ei mielestani ole tosin kauhean paha asia, koska sielta olen saanut jo paljon ideoita kaikkiin elamani osa-alueisiin hampaiden valkaisusta muovisen juomapullon muuntumiseen kannykan latauskeskukseksi. Tyttarenikin on innostunut varsinkin Pinterestin kotitekoisista kauneidenhoitonikseista siina maarin, etta ruokakaappimme on jatkuvasti tyhja. Kookosmaitojauhe loppui heti kattelyssa, kaakaosta ja maissijauhosta puhumattakaan. Oliivioljyt ja hunajat on valutettu hiuksiin. Kaappi ammottaa tyhjyyttaan, mutta tukka kiiltaa.

Pinterest luo oivan aasinsillan minulle hyvin kipeaan aiheeseen. Tasta asiasta minun on hyvin vaikea puhua. Jotta pystyin tehostamaan Pinterestissa roikkumisen maksimaaliselle tasolle, olen ottanut kayttooni (voinko sita edes aaneen sanoa, kaiken sen parjauksen jalkeen, jota olen jatkuvasti julkisesti harrastanut ja vannonut, etten ikina siihen sorru, mutta ymmarrattehan, etta aika muuttaa ihmista ja minakin joudun joskus antamaan periksi asioille, jotka ovat aiemmin saaneet minussa aikaan voimakkaan vastemielisia ajatuksia saatikka, etta olisin ikimaailmassa kuvitellut kykenevani kayttamaan kyseista aparaattia) MinaSoitan puhelimen. No nyt se tuli ulos. Antakaa anteeksi uskottomuuteni omille sanoilleni, mutta olen hapeamattoman onnellinen alypuhelimen omistaja! Perskutarallaa miten elama muuttui helpommaksi! Sen lisaksi, etta kannan siina mukanani blogin, pinterestin seka sosiaalisen kontaktiverkostoni, voi silla ottaa helkkarin hienoja valokuvia, joita mina en muuten osaisi, mutta laite tekee ystavallisesti melkein kaiken puolestani. Kaiken lisaksi silla voi soittaa, vaikka se onkin juuri talla hetkella puhelimenomistamisessa minulle joutavanpaivainen sivuseikka.

Analysoin aihepiiria chatissa Sallan kanssan nyhratessani samalla sohvannurkassa MinaSoitan puhelimeni kanssa, vaikka lappari oli aivan kateni ulottuvilla -huomaatteko, kuinka helppoa on alypuhelimen omistajan elama!- ja totesin hanella olevan nuoresta iastaan huolimatta joitakin samankaltaisia kokemuksia uusien nakokulmien loytymisesta elamanlaatua parantamaan. Tytto kertoili olleensa aina Ingmanin kannattaja henkeen ja vereen. Nyt han oli laillani antanut uusien tuulien virrata ajatteluunsa ja paatynyt kokeilemaan ruotsalaisen Sia'n jaatelovalikoimaa. Marsipaani-, tryffeli-, sorsseli-, manteli-, kirsikankukka-, vaahterasiirappi-, lakritsi-, sitruuna- ja marenki -systeemit olivat saaneet hanesta tiukan otteen ja aiheuttanut syntisen riippuvuussuhteen kyseisen jaatelonvalmistajan tuotteisiin. Herra hanta hyvasti siunatkoon. Jaatelonriippuvuus on nimittain yksi vaarallisimmista addiktioista, joita tiedan. Pelkastaan asian pinnallinen ajattelu saa minussa aikaan voimakasta kuolaamista, joka johtuu lahestyvan Suomenloman mahdolliseksi tuomasta tilaisuudesta maistella miljoonia uutuusjaateloita, joita citymarketin pakasteallas on taas tulvillaan. Puhumattakaan siita, etta Jyvaskylan lahella on kuulemma Pandan tehtaanmyymala, josta minua ei ole informoitu!!! Tama kommahdys selittynee silla, etta vaikka supersiskoni, jonka luona loisin kaikki kesat ja joka asuu vain alle tunnin ajomatkan paassa kyseisesta putiikista, ei juuri arvosta "makeaa mahan taydelta"- mentaliteettiani vaan pidattaytyy enemmin katiskakala-vuohenjuusto -linjalla, ei ole huomannut minua valistaa tasta aarreaitasta, johon han on -ja taten asia samalla hanelle tiedoksi saatettakoon- minut tana kesana kyyditseva!

Paluumatkalla voidaan kokea katiskat.
 

Ryynien kimpussa

Olen saanut aiemmin senverran kannustavaa kritiikkia kulinaristisista kertomuksistani, etta paatin palata taman elintarkean aiheen pariin. Koska kaikkia kiinnostaa ilman muuta perheeni ruokailutottumukset, paatan kuvailla taman paivan ateriointiamme. Tai oikeammin piinaavia hetkia, jotka sita edelsivat.

Paivan ohjelma oli couscous. Taman pohjoisafrikkalaisen kansallisaterian valmistamaan oppiminen on ollut avioliittomme onnistumisen peruskivi ja kuuliaisena pikkuvaimona opettelin siis taman tyoteliaan ruokalajin valmistamisen jo avioliittomme alkumetreilla taatakseni nain omalta osaltani onnellisen, rakkaudentayteisen ja elamankestavan avioliittomme onnistumisen. Kyseessa on helvetilliset esivalmistelut vaativa kulinaarinautinto, jota ilman algerialainen ei voi kovin pitkaan elaa. Han masentuu ja naivettyy, mikali ei saa saannollisin valiajoin nauttia tasta hengelliseen happeningiin verrattavasta ateriointitapahtumasta. Mikaan muu ravinto ei veda hanen mielestaan vertoja couscousille. Sita syodaan hartaasti ja paljon. Paalle juodaan mieluummin piimaa voimakkaiden aaniefektien kera. Paikalle kutsutaan yleensa muutama ystava ja sukulainen. Alun kolmattakymmenetta ihmista.

Kerron lyhyesti, mita tarkeita yksityiskohtia kyseisen ruoan valmistamisessa tulee ottaa huomioon:
Couscous-ryyneja liotetaan ensin lyhyesti, jonka jalkeen ne kypsennetaan siihen tarkoitetussa hoyrylavikkokeittimessa. Protokollan mukaan se kaadetaan valilla suurelle vadille ja hierotaan kasin irtonaisiksi, jotta lopputulos olisi ilmava eika taynna klontteja. Kasittely toistetaan 2-3 kertaa, riippuen ryyneista. Valilla sekaan laitetaan suolaa ja myos voita antamaan makua.

Pata, jota tarjotaan couscousin kanssa voi olla valmistettu kanasta, jolloin se on variltaan vaaleaa,  tai lihasta, mieluusti lampaasta mutta kylla harkakin kelpaa, jolloin pataan lisataan yleensa tomaattia. Tanaan kaytin vasikkaa. Sekaan heitellaan kypsymisjarjestyksessa esim. perunaa, kesakurpitsaa, porkkanaa, lanttua, kurpitsaa tai naurista seka ehdottomasti kik-herneita. Lisaksi ruoka maustetaan. Jokaisella maalla ja alueella on omat autenttiset valmistustapansa. Tunisiassa couscousia valmistetaan kaalin kera ja se on usein hyvin tulista. Joissakin paikoissa kuulemma couscousia syodaan kalan kanssa, mutta se on mielestani aivan liian eksoottista. Se tapa, mita mina harrastan, on varsin seesteinen ja harmooninen, kuten emantakin.

Taman paivan urakkani alkoi lupaavasti. Olin jo valmiiksi feminiinisista syista johtuen helvetin huonolla tuulella. Couscous on aika tanakkaa tavaraa niin valmistamisen kuin syomisenkin puolesta ja on siksi sopivinta valmistettavaa ja nautittavaa mm. talvipakkasella. Koska nyt lampotila tietysti sattui olemaan vahan yli 40 astetta (niin etta alkaa kuulkaa siella Suomessa yhtaan valittako!) ja kuumuus tunki sisaan ikkunankarmeista, keittiossa oli jo siis valmiiksi kotoisan lampoista ja muuttui yha lampimammaksi, kun hella posotti taysilla tuntikausia.

Muutama varoituksen sana: couscousia valmistettaessa on hyva ymmartaa, etta mitaan muuta ohjelmaa ei kannata sille paivalle varata. Tuntikausien seisominen puolikumarassa asennossa irroitellessa miljoonia ryyneja yksitellen toisistaan saa aikaan ankaria selkakipuja, joita ei edes kokonaisen torkkupeiton virkkaus saa aikaan ja niita taytyykin koko loppuilta parannella uima-altaassa. Lisaksi hikoilu on niin voimakasta, etta ihmisten ilmoille ei voi menna ennenkuin on ottanut vaahtokylvyn. Sessio aiheuttaa yleensa muitakin haavereita, mm. liukastumisia, hermoromahduksia ja palovammoja. Kadet palavat useista kohdista muumuassa painekattilan kyljessa kiireissaan hosuessaan, couscous-kattilan ottimissa, jota kuumenevat tulisiksi vaikka niiden ei pitaisi seka couscousin erotteluvaiheessa, kun ajattelemattomasti tyontaa katensa tulikuumaan ryynikasaan. Sen lisaksi kadet palavat viela kertaalleen kraanan alla, josta tulee liian helposti tulikuumaa vetta. Veitsen kanssa hosuessaan tulee yleensa silvottua joitakin paallimmaisia orvaskesikerroksia omista eturaajoistaan.

Keitin sahlatessani taas lihat hieman ylikypsiksi ja jouduin ottamaan ne erilleen padasta, muuten ne olisivat menneet soseeksi, niinkuin kavi viime kerralla. Padasta tuli loppujen lopuksi oikein hyva, mutta couscousin kanssa oli kayda kopelosti. Tein taas liian monta asiaa yhtaikaa, mita minun ei pitaisi koskaan tehda, kun teen jotain keskittymista vaativaa ja kakkupohjaa vatkatessani liotin ryyneja hieman liikaa, jolloin ne vettyivat ja kypsyessaan liiskautuvat toisiinsa. Lisaksi minun oli tehtava tuplasatsi, koska meille oli tulossa oman perheen lisaksi joitakin ylimaaraisia nalkaisia ja couscouskattilamme vetoisuus kattaa vain 4 henkea. Sadattelin itsekseni maailmanlopun ennustuksia etsiessani couscousin joukosta vihkisormustani seka jotain punaista, jota olin siella nakevani. Ja todentotta loysinkin kummallisen punaisen pienen sirun. Ihmettelin aikani, oliko se muovinpala couscous paketista, kunnes totesin sen olevan puolikas pikkusormeni kynsilakasta, joka oli irronnut kauniina liuskana koristamaan muuten niin varitonta kokonaisuutta.

Tein viela kaikenkukkuraksi mustikkataytekakun. Sita varten olin jopa muistanut ostaa mustikoita, jotka sopivat kakun paalle mainiosti, mutta mustikoilta ne eivat maistuneet. Ikava Suomen mustikoita toi silmiin katkerat kyyneleet. Chilelaiset pensasmustikat eivat ilmeisesti ole kunnon metsamustikoille mitaan sukua.