Harva meistä on rautaa

Jos minulla ylipäätään joskus on ollut todellinen syy kirjoittamattomuudelleni, niin se on kuulkaa nyt. Ja silti uhmaan rohkeasti vitsausta, joka osui kohdalleni, otan itseäni niskasta kiinni ja toteutan valittamatta velvoitteeni isänmaatani kohtaan ja kirjoitan hampaat irvessä vasemmalla kädelläni niinkuin esimerkillisen bloggarin tulee. Tämä pieni vihje auttaa varmasti ymmärtämään, mitä on tapahtunut.

Joulun odotusta mieleni tulvillaan kiirehdin työpaikalleni, jotta pääsisin sieltä mahdollisimman pian kuorimaan lanttuja ja porkkanoita. Koska ymmärrettävistä syistä johtuen joulunviettoon valmistautumisessani on noin kahdenkymmenen vuoden kokoinen aukko, huomasin noin kaksi päivää ennen aattoa tehneeni mm. sen virheen, etten ollut aloittanut valmisteluja heinäkuussa, niinkuin jokainen itseäänkunnioittava perheenemäntä viisaasti tekee, vaan jättänyt kaikki valmistelut viimetippaan. Olin tosin tilannut kuusen kotiinkuljetuksen jo ennalta, mutta koristeiden hankkimista en ollut ehtinyt vielä edes ajatella. Puhumattakaan lahjoista tai muista hankinnoista. Nämä asiat mielessäni pyörien valmistauduin työpäivääni hyräillen iloisesti "arkihuolesi kaikki heitä" ja pukeuduin hillitysti harmaaseen neulepuseroon jättääkseni viimeiseen työpäivääni joulunpunaisen, jolla loihtisin työtovereiden mieliin iloista joulutunnelmaa. Olin jo todennut sään olevan haasteellisen ja lunta pyryttäneen, joten valitsin jalkaani viisaasti matalapohjaiset kengät, vaikka olisinkin halunnut esiintyä lähestyvän juhlan vuosi korkeissa koroissa. Järki vei kuitenkin voiton, sujautin korkokengät laukkuuni ja viiletin kiireesti matkaan turvallisissa nilkkureissani.

Koska seuranneet tapahtumat sisältävät yksityiskohtia, joita en halua muistella, en solvata kitkerästi lähimmäisiäni, jotka eivät halunneet pysähtyä auttamaan enkä myöskään arvostella nokkavasti kiinteistönhuollon työmoraalia, totean vain, että liukastuin turvakengistäni huolimatta näyttävästi jalkakäytävällä muljauttaen kyynärpääni väärään suuntaan, mutta mainittakoon vielä, että asensin sen näppärästi aivan itse myös takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Koko hommaan ei kauan kulunut. Sen sijaan terveysasemalle pääsyyn kului loputtoman pitkältätuntuva ajanjakso ja kaikenpäätteeksi kävelin sinne omin jaloin, joihin muuten ei tullut onneksi minkäänlaista vammaa. Tässä minua avusti eräs nuori herra, ainoa, joka älysi kysyä maassa makaavalta ja kivusta huutavalta naiselta, onko jotain mahdollisesti sattunut. Tämä äärimmäisen älykäs ja kohtelias herrasmies saattoi minut lääkäriin kantaen urhoollisesti laukkuani ja käyttäytyi niinkuin hänellä ei olisi sillä hetkellä mitään muuta tärkeämpää tehtävää elämässään. Mikäli naimapuuhat olisivat juolahtaneet mieleeni edes hetkiseksi ja mikäli ikäeromme ei olisi ollut niin huomattava, olisin taatusti pyytänyt hänen kättään.

Koska hoitava henkilökunta oli vakuuttunut, että käteni on murtunut ainakin kahdesta kohtaa, esitin äänekkäitä ikuvirsiä syystä, että neulepuseroni leikeltiin suikaleiksi, koska turpoamisen takia pusero ei lähtenyt päältäni ja siksi, että joutuisin olemaan varovaisesti arvioiden ainakin viisi viikkoa ilman käsitöitä ja kitaraa. Maastopyöräilykään ei oikein näyttänyt lupaavalta yhden käden varassa. Olin siksi äärettömän huojentunut, kun kaksi lääkäriä totesi yksimielisesti röntgenkuvia tutkittuaan, että murtumaa ei kaikesta huolimatta ollut havaittavissa. Hihittelin kipulääkkeitten vaikutuksen sumentamana iloisesti kuvittellessani pääseväni virkkauspuuhiin jo parin viikon päästä. Lisäksi ajattelin olevani siinä kunnossa, että voisin soittaa koskettimia kolmen viikon päästä keikalla, johon olin jo lupautunut.

Raahauduin kotiin ja ilmoitin ilouutisen kolleegoilleni, jotka saivat "kiireelliset, piti tehdä viime viikolla" kansioni selvitettäväkseen, mikä epäilemättä karkoitti tehokkaasti heidän joulumielensä. Sitten alkoi jouluruokien valmistuksen suunnittelu. Tällä kertaa ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin se, että lapset tekivät kaiken ja minä huusin sohvalta ohjeita. Onneksi sain apua serkkutytöltä kaupassakäynnin suhteen, Turvauduin häpeäkseni joihinkin valmistuotteisiin, koska koska totesin sen olevan ainoa keino saadakseni lapseni myös tiskaamaan aterian päätteeksi.

Loppujenlopuksi joulu meni aika hyvin, vaikka jouduin turvautumaan opiaatteihin pystyäkseni nukkumaan. Pientä hienosäätöä olisi tarvittu raivauksessa ja siivouksessa, mutta mielestäni lapset saivat hyvän opetuksen siitä, mikä virka äidillä kodissa on. Kun kaksi viikkoa on kulunut, turvotus laskenut lähes kokonaan, mustelmat valuneet kuin akvarelli, opiaateista vieroitus ohi eikä oikea käsi silti läheskään kunnossa, huomaan, että vasen käsi on aivan aliarvostettu. Vasen käsihän toimii siinä, missä oikeakin pienen harjoittelun jälkeen. Sen sijaan yksikätisyys on edelleen minulle edelleen haaste. En ole vielä keksinyt, kuinka kitaraa soitetaan yhdellä kädellä, kuinka takki pannaan henkariin, kuinka keitetty pasta kaadetaan lävikköön ja kunka bideetä käytetään kastelematta wc:n mattoa.

Uusi vuosi on siis alkanut terveydellisten seikkojen ollessa tapetilla. Käsivaivan lisäksi samanaikaisesti käynnissä on vielä juurihoito sekä eräs toinen pikku operaatio. Luultavasti noin kuukauden kuluttua olen elämäni kunnossa ja jatkan urheilullista elämäntapaani rymyten metsissä pyörä selässäni iloisesti laulelen ja leirinuotiolla sukkaa kutoen.