Koska edellinen ruoka-aiheiseksi tarkoitettu postaukseni sisalsi loppujenlopuksi enemman tarinaa autonrenkaista ja avantouinnista kuin kuvasi houkuttelevan kotikeittioni herkullisia tuotoksia, aion nyt kasitella tyylipuhtaasti ainoastaan ravitsemuksellisia teemoja.
Ihailtuani aikani jaakaapin paisunutta olemusta paatin korvata edellisen paivan lievasti puutteellisen lounaan runsaalla ja varikkaalla, perheelleni mieluisalla intialaistyyppisella aterialla. Minun on tassa vaiheessa ehka tarpeen hieman selittaa taipumustani intialais-pakistanilaiseen keittioon. Uusimmat lukijani eivat ehka ole jaksaneet tonkia taustatietojani vanhimmista kirjoituksistani, joista kay ilmi etta olen kasvanut Karjalan kunnailla ravintolan keittiossa. Minulla ei siis ole juuri ollenkaan lapsuudestani perittyja kotiruokaperinteita. Tama ei johdu suinkaan siita, etta aitini olisi ollut kyvyton keittiossa. Painvastoin han oli alan rautainen ammattilainen, joka johti hotelli-ravintolaa ja oli siksi aina toissa, jossa minakin roikuin kaiken vapaa-aikani. Myohemmin han toimi opettajana alan oppilaitoksessa, ja kantoi oppilastoina tehtyja aterioita kotiin kassikaupalla. Muistan joskus 10-vuotiaana valittaneeni aidilleni, etta miksi meilla ei koskaan syoda tavallista ruokaa niinkuin muissa perheissa. Kuten keitettyja perunoita ja nakkikastiketta, mika oli 70-luvulla tyypillista arkiruokaa. Meilla syotiin wieninleiketta ja kukkoa punaviinissa.
Aikuistuttuani ja itsenaistyttyani haalin kotiini eksoottisia keittokirjoja ja metsastin outoja mausteita Helsingin ulkomaalaisten yllapitamista ruokakaupoista. Sitten loysin Shehzad Husainin keittokirjat, jotka mullistivat maailmani ja myos perheenjasenteni maailman, koska meilla ei sen jalkeen ole muuta syotykaan.
Dubaissa asuminen on minulle ollut aina taman syyn vuoksi hyvin luontevaa, koska maa on taynna himoitsemiani ruoka-aineita ja em. ruoka-annoksia saa valmiinakin helposti ja halvalla. Naapuristooni on aina kuulunut tarkeana osana ystavallisia intialaisia perheita, jotka ovat kiikuttaneet ovelleni kiinnostavia maistiaisia. Nykyinen intialaisnaapurini ei ole viela tuonut yhtaan maistiaisia Leopoldin vierailujen ansiosta. Lienee paikallaan, etta mina aloitan perinteen. Ajattelin aluksi tarjota laskisoosia. Ja paasiaisen kunniaksi mammia.
Keittioni on saanut lisaksi jonkunverran tuulahduksia Iranista ja tietysti myos Algerialaista, mutta arkiruokamme on ja tulee aina olemaan voimakkaan intialaista, johon tosin viime aikoina on tullut huolestuttavassa maarin thaimaalaisia vaikutteita. Nain tulee olemaan, asummepa vaikka napajaatikolla.
Eilinen lounaamme, joka koostui iranialaisesta riisista, jonka olin koristellut paistetuilla munakoisoviipaleilla ja runsaalla kourallisella lehtipersiljaa seka kanacurrysta, jossa oli mm. tuoretta tomaattia, porkkanaa ja paprikaa, inkivaaria seka loraus kookoskermaa, seka minttu-tomaatti-sipulisalaatista, joka oli talla kerta tehty tuoreista raaka-aineista, nautimme yhdessa perheena sen jalkeen kun poikani oli saapunut kuntoklubilta ja haettuani tyttareni ystavaltaan haadettyani samalla reissulla keskelta tieta yhden kukon ja kanan. Mietin jo hetken, nakisiko kukaan, jos hankkisin samalla ainekset kukkoon punaviinissa verestaen lapsuuteni makumuistoja mutta totesin punaviinin olevan se suurempi ongelma ja jatin kukkoraukan tienposkeen.
Lounaalla keskustelin lasteni kanssa oman lapsuuteni ruokavaliosta ihan vain shokeeratakseni heita. Vaikka kotiruokakulttuurini olikin hyvin ravintolavaikutteista, on toki todettava, etta olen tutustunut kouluruokailun kautta suomalaiseen arkiruokaan siina missa muutkin ikaiseni lapset. Oma jalkikasvuni katseli minua silmat ymmyrkaisenaan kuunnellessaan kauhukertomuksiani veripaltusta ja perunavellista. Hampurilaisajan tenaville se on jotain ihan liian ekstreemia. Luultavasti em. ruokalajeja ei enaa nykypaivan kouluruokailuun kuulu. Taytyy myontaa, etta mikaan ei ole vahvistanut luonnetta enemman kuin perunavellin syonti oksentamatta.
Illan kruunasi Leopoldin kotiinpaluu. Han ilmestyi hapeillen ja haisevana istumaan viereeni ja katsoi minua apua anoen. Totesin herran olleen taas kukkoilupuuhissa ja joutuneen tappeluun. Sen lisaksi se muistutti kissaa, joka oli uinut lietealtaassa. Arvelin tappelun tapahtuneen kunnallisessa roskalaatikossa. Se antoi minun nolona jynssata itsensa siihen pisteeseen, etta sai itse viimeisteltya loput.
Paivan paatteeksi saimme nautiskella mustikkapiirakkaa ja Dajm-levyn rippeita.
Ihailtuani aikani jaakaapin paisunutta olemusta paatin korvata edellisen paivan lievasti puutteellisen lounaan runsaalla ja varikkaalla, perheelleni mieluisalla intialaistyyppisella aterialla. Minun on tassa vaiheessa ehka tarpeen hieman selittaa taipumustani intialais-pakistanilaiseen keittioon. Uusimmat lukijani eivat ehka ole jaksaneet tonkia taustatietojani vanhimmista kirjoituksistani, joista kay ilmi etta olen kasvanut Karjalan kunnailla ravintolan keittiossa. Minulla ei siis ole juuri ollenkaan lapsuudestani perittyja kotiruokaperinteita. Tama ei johdu suinkaan siita, etta aitini olisi ollut kyvyton keittiossa. Painvastoin han oli alan rautainen ammattilainen, joka johti hotelli-ravintolaa ja oli siksi aina toissa, jossa minakin roikuin kaiken vapaa-aikani. Myohemmin han toimi opettajana alan oppilaitoksessa, ja kantoi oppilastoina tehtyja aterioita kotiin kassikaupalla. Muistan joskus 10-vuotiaana valittaneeni aidilleni, etta miksi meilla ei koskaan syoda tavallista ruokaa niinkuin muissa perheissa. Kuten keitettyja perunoita ja nakkikastiketta, mika oli 70-luvulla tyypillista arkiruokaa. Meilla syotiin wieninleiketta ja kukkoa punaviinissa.
Aikuistuttuani ja itsenaistyttyani haalin kotiini eksoottisia keittokirjoja ja metsastin outoja mausteita Helsingin ulkomaalaisten yllapitamista ruokakaupoista. Sitten loysin Shehzad Husainin keittokirjat, jotka mullistivat maailmani ja myos perheenjasenteni maailman, koska meilla ei sen jalkeen ole muuta syotykaan.
Dubaissa asuminen on minulle ollut aina taman syyn vuoksi hyvin luontevaa, koska maa on taynna himoitsemiani ruoka-aineita ja em. ruoka-annoksia saa valmiinakin helposti ja halvalla. Naapuristooni on aina kuulunut tarkeana osana ystavallisia intialaisia perheita, jotka ovat kiikuttaneet ovelleni kiinnostavia maistiaisia. Nykyinen intialaisnaapurini ei ole viela tuonut yhtaan maistiaisia Leopoldin vierailujen ansiosta. Lienee paikallaan, etta mina aloitan perinteen. Ajattelin aluksi tarjota laskisoosia. Ja paasiaisen kunniaksi mammia.
Keittioni on saanut lisaksi jonkunverran tuulahduksia Iranista ja tietysti myos Algerialaista, mutta arkiruokamme on ja tulee aina olemaan voimakkaan intialaista, johon tosin viime aikoina on tullut huolestuttavassa maarin thaimaalaisia vaikutteita. Nain tulee olemaan, asummepa vaikka napajaatikolla.
Eilinen lounaamme, joka koostui iranialaisesta riisista, jonka olin koristellut paistetuilla munakoisoviipaleilla ja runsaalla kourallisella lehtipersiljaa seka kanacurrysta, jossa oli mm. tuoretta tomaattia, porkkanaa ja paprikaa, inkivaaria seka loraus kookoskermaa, seka minttu-tomaatti-sipulisalaatista, joka oli talla kerta tehty tuoreista raaka-aineista, nautimme yhdessa perheena sen jalkeen kun poikani oli saapunut kuntoklubilta ja haettuani tyttareni ystavaltaan haadettyani samalla reissulla keskelta tieta yhden kukon ja kanan. Mietin jo hetken, nakisiko kukaan, jos hankkisin samalla ainekset kukkoon punaviinissa verestaen lapsuuteni makumuistoja mutta totesin punaviinin olevan se suurempi ongelma ja jatin kukkoraukan tienposkeen.
Lounaalla keskustelin lasteni kanssa oman lapsuuteni ruokavaliosta ihan vain shokeeratakseni heita. Vaikka kotiruokakulttuurini olikin hyvin ravintolavaikutteista, on toki todettava, etta olen tutustunut kouluruokailun kautta suomalaiseen arkiruokaan siina missa muutkin ikaiseni lapset. Oma jalkikasvuni katseli minua silmat ymmyrkaisenaan kuunnellessaan kauhukertomuksiani veripaltusta ja perunavellista. Hampurilaisajan tenaville se on jotain ihan liian ekstreemia. Luultavasti em. ruokalajeja ei enaa nykypaivan kouluruokailuun kuulu. Taytyy myontaa, etta mikaan ei ole vahvistanut luonnetta enemman kuin perunavellin syonti oksentamatta.
Illan kruunasi Leopoldin kotiinpaluu. Han ilmestyi hapeillen ja haisevana istumaan viereeni ja katsoi minua apua anoen. Totesin herran olleen taas kukkoilupuuhissa ja joutuneen tappeluun. Sen lisaksi se muistutti kissaa, joka oli uinut lietealtaassa. Arvelin tappelun tapahtuneen kunnallisessa roskalaatikossa. Se antoi minun nolona jynssata itsensa siihen pisteeseen, etta sai itse viimeisteltya loput.
Paivan paatteeksi saimme nautiskella mustikkapiirakkaa ja Dajm-levyn rippeita.
Perunavellihän on ihan hyvää! :) Tai ehkä sen hyvyys liittyy minun makumuistoissani siihen, että perunavellipäivä oli ainoa päivä, kun koulussa sai myös tuoreita sämpylöitä ja juustoa.
VastaaPoistaÄiti ei ymmärtänyt perunavellimieltymyksiäni. Aina siitä haaveillessani hän teki vichyssoisea, joka kyllä voittaa pottuvellin kuusi-nolla.