Vesi kielella

Koska(1.) olen ihastunut ikihyviksi uusiin varpaisiini ja keventyneeseen ulkomuotooni, mika ei valitettavasti kuitenkaan nay vaa'assa, ja syyn ymmartanette pian lukiessanne kirjoitukseni loppuun asti, ajattelin jatkaa samaa linjaa ja kertoa lisaa yksityiskohtia glamuurinhohtoisesta elamastani, koska(2.) olen taysin vakuuttunut, etta se kiinnostaa mita suurimmassa maarin tarinanjanoisia lukijoitani.

Huomaan muuten niin tasapainoisen lifestyle-blogini aihepiirista puuttuvan persoonani kulinaristisen puolen esittely. Mika kauhea kommahdys onkaan etten ole viela alynnyt julkaista ainuttakaan reseptia! En tee sita nytkaan, mutta sen sijaan kuvailen viime vuorokauden tapahtumia vedet kielelletuovin yksityiskohdin.

Koen ruokaostoksilla kaymisen erittain raskaaksi ja aikaavievaksi aktiviteetiksi, koska minulla ei ole sen kummemmin voimia kuin ylimaaraista aikaakaan. Siirran kaupassakaynnin aina viime tippaan eli siihen asti, kunnes perheeni on jalleen kerran naantymaisillaan nalkaan. Tassa vaiheessa jaakaappi on niin tyhja, etta sen voi katevasti siivota siirtelematta yhtaan tavaraa edesta. Eilen aamulla kaappiin kurkatessani totesin siella olevan jaljella vahan maitoa, nuivettunut porkkana, yksi tomaatti, nuukahtanutta minttua, valkosipulisosetta seka jarkyttavan suuri laatikollinen algerialaisia taateleita, joita meilla on melkein aina, vaikka toivoisin todella, etta ne valilla loppuisivat, koska taatelilaatikon sailytykseen menee kokonainen hylly. Taatelit eivat kuitenkaan missaan tapauksessa koskaan paase loppumaan, koska mieheni on ns. "taatelintallaaja" eli kotoisin alueelta, jossa taateleita tyonnetaan jo vastasyntyneiden suuhun kaksin kasin heti sen jalkeen kun ollaan tarkistettu, etta hengitys pelaa. Todettuani taman karmean tosiasian, jota olin jo viikkojen ajan pelkannyt, rupesin verkkaisesti laatimaan ostoslistaa, josta tiesin tulevan pitkan perjantain kunniaksi kiduttavan pitkan. Kun olin paassyt listassani noin puoleen valiin, ilmoitti taatelintallaajamieheni auton toisen eturenkaan olevan tyhja ja autolla ajamisen mahdotonta. Esitin kiireesti ylistyslauluja kiitokseksi tilanteesta, koska kuvittelin vihdoinkin paasevani uima-altaalle rentoutumaan. En ole viela kertaakaan ehtinyt kohta 3 kk sitten tapahtuneen muuttomme jalkeen nauttia tasta ylellisyydesta, vaikka olen tosin kerran kaynyt altaassa kastautumassa. Talla kertaa tarkoitin kuitenkin meditatiivista auringonottamista ja vedessa tapahtuvaa syvaliotusta, enka mitaan kevytmielista pikapulahdusta, joka muistuttaa enemmankin avantouintia. Paatin kuitenkin sita ennen hieman jynssata hellaa, jossa oli joitakin hairitsevia oljyroiskeita poikani jaljilta, kun han oli paistanut tapansa mukaan pikkutunneilla itselleen gourmeepihvia, kun olin jo nukkumassa, fixata keittion oviverhotangon irronnutta kannatinta ja siivota masterbedroomia, joka toimii makuuhuoneenamme, ateljeenani ja jossa on myos kissojen lintubongauserkkeri. Huomasin kuitenkin, etta lounasaika lahestyi uhkaavasti eika minulla ollut jaakapissani juuri mitaan, mista olisin lounasta valmistanut ja totesin, etta uima-altaalla roikkuminen jaisi taas kerran huomiseen.

Toimeliaana emantana, jolla on joka tilanteeseen oivallinen niksi, avasin jaakaappi-pakastin-yhdistelmakaapin pakastimenpuoleisen oven ja katso! Melkein taysinainen hatavara-nakkipaketti! Koska totesin, etta nyt jos koskaan oli hata kasissa, laadin omaperaisen lounassuunnitelman, jonka toteutin tuotapikaa. Onneksi loysin viela kaksi kappaletta egyptilaista perunaa pyorimasta nurkasta, jonne Leopold oli ne ilmeisesti leikkisasti piilottanut. Niista napparasti leikkasin viipaleita, uppoyljyssa ne paistelin rapeiksi ranskanperunoiksi ja toisella pannulla taidokkaasti kuumensin ja samalla kevyesti ruskistin puolikohmeiset nakit. Sitten oli enaa salaatin vuoro. Ainesvalikoiman ollessa rajoitetun, jouduin tyytymaan niihin mintunlehtiin, jotka eivat olleet mustuneet pilalle, nahistuneeseen kurkkuun, josta vuolin kuoret pois raskaalla kadella, seka ainoaan tomaattiin, jonka loysin. Porkkanasta ei ollut enaa mihinkaan. Soimme aromikkaan lounaan kahdestaan taatelintaallaajamieheni kanssa, koska lapseni olivat alykkaasti ennakoinneet tilanteen ja haipyneet aikoja sitten kavereittensa kanssa hampurilaiselle. Eivat tieda, mista jaivatkaan paitsi!

Oli paikallisen tavan mukaan vapaapaiva ja mahdollisuutemme saada auton pyora hoidettua suhteellisen epatoivoinen. Rupesin siksi suunnittelemaan illalliseksi pizzahutin kaltaista ratkaisua. Mieheni kuitenkin lahti ystavansa kanssa toiveikkaasti etsimaan avoinnaolevaa autokorjaamoa, vain jotta paasisin ruokakauppaan. Ehdin silla aikaa juoda hataisesti kupillisen pikakahvia, koska myos suodatinpussit olivat loppuneet. Mies palasi pian naama virneessa ja oli siis selvaa, etta perjantai-iltani ei kuluisi sohvalla pizza toisessa ja kaukosaadin toisessa kadessani.

Koska olen neuvokas ja esimerkillinen emanta, lahdin suureen supermarkettiin, jossa kayn vain harvoin, vaikka se onkin lahella lintukotoani. Paatin talla kertaa kuitenkin hyodyntaa joitakin houkuttelevia tarjouksia, joista mainoslehtisesta olin lukenut. Tyontaessani tayteen ahdattuja karryjani suklaaosastolla, olin lentaa hammastyksesta selalleni. Olisin myos hieraissut silmiani ellei niissa olisi ollut kahta kerrosta vesiliukoista maskaraa, koska en voinut uskoa nakemaani! Apulainen oli juuri tyontamassa hyllyyn Marabou'n suklaatuotteita! Sain jarkytykseltani kysyttya, mista lahtien kyseisesta kaupasta on saanut ostaa Dajm suklaata, ja neiti vastasi, etta tasta hetkesta lahtien. He olivat siis juuri ottaneet ruotsalaiset suklaat myyntilistoilleen ja olin siis taatusti ensimmainen, joka sai Dajm suklaalevyn itselleen tuosta kaupasta. Voi kuinka onnelliseksi se minut tekikaan! Erityisesti minua ilahdutti se, etta poikani ei tulisi kotiin viela pariin tuntiin ja tyttareni vahtii tarmokkaasti kaloreita, joten saisin keskittya suklaan mussuttamiseen aivan rauhassa. Perjantai-iltani olisi siis kaikesta huolimatta pelastettu! Onnistuneen ostosreissun kruunasi viela ystavallinen gentlemanni, joka tarjosi minulle ohikulkiessani ilmaisen naytteen, purkillisen ihastuttavantuoksuista kehovoidetta!

Kotiuduttuani potkin ensitoikseni mieheni ja hanen laiskan ystavansa lattialta makoilemasta ja kantamaan ostokseni suoraan keittioon. Sen jalkeen jarjestin pikaisesti itsepalvelubuffetin, joka koostui leivasta, leikkeleista ja kasviksista, koska minulla oli kiire paasta suklaalevyn kimppuun.

Kerailtyani lapseni kylilta myohemmin illalla, kuunnellessani heidan kulinaristisia kokemuksiaan hampurilaisravintoloisen antimista, myhailin samalla salaperaisesti kertomatta heille suklaa-aarteistani seka siita, etta olin myos ostanut rasiallisen tuoreita chilelaisia mustikoita, joista seuraavana paivana valmistaisin aidon kahdeksankymmentaluvunmustikkapiirakan!

Hoidossa

Taman lifestyle-blogin tarkoitushan on tuoda esille kadehdittavan virtaviivaista elamaani, jossa sukkuloin muodin mekassa yrittaessani kyynel silmassa kamppailla ransistymista vastaan. Todistusaineistona siita, etta vietan taalla Dubaissa hienoa kotirouvan elamaa, jota sopii kaikinmokomin kadehtia naama vihreana, kuvailen, mita minulla parhaillaan tapahtuu:

Istun kauneushoitolan upottavassa valkoisessa nahkanojatuolissa. Ymparillani on iloinen arabiankielinen puheensorina, jota yritan otsasuonet pullistellen ymmartaa. Olen tullut siihen tulokseen, etta naapurini ovat syyrialaisia ja he keskustelevat matkustamisesta. Mukaan sekoittuu sopivasti filippiinotyttojen hilpeaa jutustelua, tyttojen, jotka touhuavat jo toista tuntia varpaitteni kimpussa. Heidan puhettaan ei ymmarra erkkikaan, mutta epailen sen liittyvan jotenkin jalkojeni kyseenalaiseen tilaan.

Varasin mani-pedi-hiustenleikkaus-paketin lasten kevatloman alkamisen kunniaksi ja myos siksi, etta kyseinen kauneudenhoitola jakoi lahiseudulle mainoslehtista, jossa edellamainittu paketti maksaa saman verran kuin pullakahvit Paul'issa. Tarkea syy oli myos se, etta siita on luvattoman kauan kun viimeeksi olin kyseisessa kasittelyssa. Tukkani on venahtanyt aivan liian pitkaksi seka ikaani etta kutrien hallittavuuteen nahden, kantapohjat muistuttavat Grand Canyonia ja sormien kynsinauhat ovat jo aikaa sitten ottaneet uuden suunnan elamalleen. Kerron nyt lyhyesti, mita sanat mani- ja pedikyyri oikein tarkoittavat.

Pedikyyrin tarkein funktio on erottaa varpaat toisistaan niiden liiskauduttua yhteen talven kylmina kuukausina umpikenkiin ahtautuneena. Kun varpaat on varovaisesti erotettu toisistaan, alkaa niiden liotus. Toimenpidetta varten jalat tyonnetaan saaviin, jossa on tulikuumaa liotusnestetta seka ihon irtoamista edistavia nystyroita pohjassa. Taman jalkeen alkaa helvetillinen jyystaminen, kun vuosikymmenten aikana muodostunutta kalkkikivea irroitetaan hartiavoimin jalkapohjasta. Kynnet tongitaan esiin umpeenkasvaneen nahan alta, kiillotetaan ja puleerataan. Sen jalkeen ne varjataan. Lopputuloksena on ihmisen raajoja erehdyttavasti muistuttavat sirot, pikku jalkaset ja toimenpiteen jalkeen voi huoletta ruveta kayttamaan numeroa pienempia kenkia.

Kasien kohtalo on samankaltainen. Sipulinleikkaamisesta aiheutuneet kovettumat pehmennetaan taikanesteella, jota kului tanaan pullollinen. Revenneita kynsinauhoja ja murtuneita kynsia ihmetellaan koko henkilokunnan toimesta. Virkkauksesta johtuvia ylirasitustiloja ranteessa hierotaan. Myotatuntoisia katseita esitetaan. Kynnet viimein loydetaan ja ylistyslaulujen kera ne myoskin iloisenvarisiksi maalataan. Lopputulosta varauksetta ihaillaan ja kotihoitokonsteja vuolaasti jaetaan. Uutta kayntia vilpittomasti viimeistaan parin viikon paasta toivotaan, ettei tilanne enaa paasisi nain pahaksi. Luvataan etta hoitajakin on siihen mennessa taas tyokunnossa.

Valtavan virkistavaa tama kauneudenhoito! Enhan mina taalla juuri muuta teekaan.

 

Polyfonisia pohdintoja

Koska minulle on kissojen hoidon lisaksi elamassa tarkeinta pitaa ylla hyveellista ja kultturellia imagoani, haluan esiintuoda joitakin mieltaylentavia piirteita persoonallisuudestani, joita saattaa varjostaa viime aikojen hermojen kiristymisesta johtuva mauton kielenkaytto ja keskittyminen populaarikulttuuri-ilmioiden tarkasteluun.

Kuten hiljattain mainitsinkin, korkeatasoinen kulttuurielaman harrastamiseeni ja suorastaan sille omistautumiseeni on jo lapsuudestani asti kuulunut niin kansantanhut, kuorolaulu, kuin klassinen musiikki. Varhaislapsuuttani varittivat poikkitaiteellisten vanhempieni ansioista taidenayttelyissa kayminen, mieskuoron viikottaisen harjoitukset seka Matti Salmisen siihen astisen leveytystuotannon seka Veikko Huovisen kirjallisten tuotosten ulkoaosaaminen. Jokapaivaista olivat myos sopraanon aanenavaukset, hengitysharjoitukset kuin myos suomalaisten klassikkosaveltajien romanttiset duetot. Puhumattakaan ruumiinkulttuurista. Paraolympialaiset, maailmanmestaruuskilpailut, tenniksen maailmancupit ja Lappeenrannan humppafestivaalit olivat kiintea osa kirkasotsaista nuoruuttani, josta ei kulttuurillista stimulointia puuttunut.

Mihinka omena puusta putoaisi? Taiteen tekemisen janoni oli niin kova, etta koulun kaynti tuntui ajoittain tukalalta ja oppitunnit sujuivatkin paa-asiassa opettajien pilakuvien laatimisessa. Elamani vaikeimman etapin, yo-kirjoitusten lapivienti, vei voimani tyystin ja antauduin vuosiksi taiteen vietavaksi. Tama jalo ele ja pyyteeton lahja Kaakkois-Suomen kulttuurielamalle pani liikkeelle useita  merkittavia tyoskentelyprosesseja, joiden hedelmista lahipiirini saa nykyaankin nauttia. Naihin tuotoksiin kuuluvat mm. lukuisat maalaukset, jotka luovat omaani ja joidenkin laheisteni kotiin herkkaa, mutta samalla, oi, niin jaljittelemattoman omaperaista tunnelmaa, joka on peraisin syvalta sielusta kumpuavan kaihomielisen tuskan ilmentamasta luovuudesta, jonka uniikit hedelmat nyt sulostuttavat katselijan paivia uudestaan ja yha uudestaan. Nuoruuden korkeatasoisten taidevuosien muistona mainittakoot myos kaksi kellastunutta sivua Vallankumousetydia, jota en koskaan kokonaan oppinut seka keskenerainen lapanen.

Perheen perustaminen oli kuitenkin koitua kulttuuripersoonalleni kohtalokkaaksi. Pianoon en juuri ehtinyt koskea muutamaan vuoteen vaipanvaihdon ja maidontuotannon lomassa. Mieheni, joka omasi viela siihen aikaan joitakin romanttisia piirteita, saattoi joskus herattaa minut tuomalla aamukahvit sankyyn ja soittamalla levylta lempioopperaani, joka oli siihen aikaan joko Aida tai Madame Butterfly, jota itsekin olen ollut esittamassa sopraanoni viela toimiessa kohtuullisesti. Nyt en enaa tieda mika on lempioopperani, koska en enaa heraa aamuisin geishatyttojen heleaan lauluun, jolloin mieleeni tulvivat ihanat muistot sipsuttaessani sievasti heidan laillaan nayttamolla Herra Pinkertonin huutaessa korvaan ja yleison palvoessa minua. Taman paivan realiteetti on se, etta heraan vieresta kuuluvaan mojovaan pieruun i-phonesta tulevan jalkapallo-ottelun saestyksella.

Yritan toki hampaat irvessa yllapitaa jonkinlaista sormituntumaa pianoni aaressa. Hieman minua lohduttaa, etta koen edelleen sukulaisuutta sielujen sympatian muodossa Johann Sebastian Bachin kanssa, vaikka han onkin jo vainaa. Hanella on nimittain tismalleen samanlainen tapa poiketa teemasta, kuin minulla. Ei ole perhana yhtaan niin yksinkertaista asiaa, jota tama polyfonian mestari ei saisi riepoteltua levalleen, kuin Jokisen evaita. Etta voikin perskules olla lapsellisen yksinkertainen juoni, jota on pakko repostella aarimmaisyyksiin ihan vaan, jotta saisi kuuntelijan ajatukset oikein sotkettua. Ja aikansa sahlattyaan niin mutta, entapa jos, kokeillaanpas tata, toisaalta taas ja tuli vaan mieleen, koko homma palautuu yllattaen lahtoruutuun. Dramaattinen piste. Hiljaisuus. Raikuvat aploodit.

Semmoista se on kun mina suuni avaan.

Kuin kissa pistoksissa

No, ei tassa nyt muuta voi todeta, kuin etta tekevalle sattuu.

Kun minua nyt kerta kiellettiin menemasta sinne naapuriin, vaikka siella olikin upottavan pehmea sohva, jossa se vauveli huitoi tosi kiinnostavasti, ajattelin, etta edes aidalla voisin vahan kiipeilla. Mutta siihen oli joku alypaa hitsannut kiinni jotain takorautasysteemeita, joiden tarkoitus on kuulemma koristaa sita muuria. Yrita siina nyt sitten pujotella ja paivystaa samanaikaisesti rautapiikkien lomassa satuttamatta itseasi! Tasapainohan siina meinaa kissallakin pettaa. Jouduin siina sitten ikaankuin ottamaan tukea ja istahtamaan hetekeksi, niin eikos joku taottu teralehti osunut takalistoon ja tehnyt sinne yhden ylimaaraisen rei'an. Musta tuli pers'aukinen kertalaakista! Vahan mua nolotti ja yritin salata mammaltakin taman episodin, kun silla on aina tapana saada kaikesta pikkunaarmuistakin kamala hepuli. Ajattelin hoitaa nuolemalla jutun pois paivajarjestyksesta. No, pari paivaa onnistuin sita salaamaan niin, etta valttelin lahikontaktia mamman kanssa. Se on pirun tarkka huomaamaan kaikki pienet muutokset meikapojan kaytoksessa. Tietysti se rupesi itkua vaantamaan, kun en mennyt sen viereen nukkumaan ja rupesi vahtimaan todenteolla, etta mika mua vaivaa. Lopulta se sitten yllatti mut nuolemasta sita haavaa, joka oli ruvennut jo markimaan ja samantien sulloi mut siihen typeraan koppaan ja ajoi elainlaakarille.

Siina on muuten sellanen paikka, jonne en omasta tahdostani lahde! On nimittain sen verran tullut siella visiteerattua, etta tiedan kylla mista haastan! Puhumattakaan siita, etta se arsyttava korsto ottaa mua ronskisti niskasta kiinni ja pistelee lupaa kysymatta jotain piikkeja nahkaan ja tyontaa niita allottavia matotabletteja kurkkuun etten ehdi silmaa rapayttaa, on siella vastenmielinen loyhka, joka lahtee niista laahattavista piskeita, joita siella alvariinsa pyorii. Nytkin siella oli joku Kuninkaallinen Sprintteri, jolla oli onneksi helkkarin tyylikas kuonokoppa. Ei se paassyt mun kimppuun, vaikka se vahan siihen suuntaan vihjaisi, kun silla oli ne kaksi palvelijaa mukanaan sen ymparilla hossottamassa. Se on, kuulkaa, pirun arvokas tuollainen surkea piski! Silla on sellanen duuni, etta se juoksee ympari jotain kenttaa ja kun se voittaa, Hanen Korkeutensa, siis piskin omistaja, nettoaa jotain 40 tuhatta euroa!

En ma ehtinyt nahda paljon muuta, kun yhden lyttynenaisen persialaiskissan, josta mamma sekosi ihan taysin. No, olihan se aika sopo misu, mutta siina vaiheessa rupes nuo silmaluomet painamaan...

Kun ma siita sitten virkosin, mulla oli persaus dekoreerattu ristipistoilla, joita ma luulin mamman sinne pistelleen akillisen inspiraation yllattaessa. Se lisaksi mun paan ymparystaa koristi merkillinen muovitottero, jonka luulin kans aluksi olevan joku mamman muotiluomus. Sit ma kylla aika nopeesti tajusin, etta sen tarkoitus on estaa mua nuolemasta niita ristipistoja, jotka oli sinne vaivalla kyhatty. Mut parissa paivassa ma keksin, etta sen totteron reunalla osuu katevasti just siihen haavaan, kun oikeen kurottaa. No, se koristesaumahan sitten otti ja aukes ja mamma veti raivarit. Ja eikun uudestaan lekurille. Onneks se sama hurtta ei ollut siella. Tai oli siella yks labradori, mut se oli just tiputuksessa, eika siis oikein vedossa, joten en jaksanut kiinnittaa siihen huomiota. Se pikku-Misu tassutteli taas siella, kun se on sen lekurin avustajan kissa. Juttu edistyi sen verran, etta sain sen nimen ylos.

Ja kun ma taas herasin, oli takapuolessa oikein tuplasaumaus. Mamma heristeli sormeaan., etta  "Annahan talla kertaa olla niiden tikkien paikallaan tai pistan sulle luukkupoksyt jalkaan!" Ma kylla vahan meinasin, etta jos saisin sen haavan vahasen irvistamaan, paasisin kattoon viela sita Cindya.

Todennakoista on, etta se on nyt myohaista. Mamma tutkii vahan valia mun takapuolta ja on sen verran tyytyvaisen nakonen, etta se haava taitaa saakurisoikoon olla parantunut. Mutta toisaalta, siellahan se Cindy varmaan mua odottaa, kun vuosirokotuksia mennaan ottamaan! Ellenma nyt sitten sita ennen jarjesta jotain kivaa aktiviteettia, josta seuraa sellasta pienta paikattavaa...

 

Tiedan paikan armahan

Jotenkin heti heratessa oli sellainen olo, etta tasta ei tule hyva paiva.

Lahdin hampaat irvessa zumbatunnille, koska ajattelin sen olevan jarkevaa mielentilani huomioiden. Zumban tahdit veisivat ajatukseni hetkeksi muualle ja tulisin kuntoklubilta mieli virkeana ja olo kuin uudestisyntyneella. Nain ei asianlaita kuitenkaan vahimmassakaan maarin ollut.

Kaiken kiireen keskella olin unohtanut, etta kuukausi vaihtui noin kaksi viikkoa sitten ja ryhmaliikuntatuntien aikataulut siina ohessa. Kauhukseni huomasin olevani jalleen joogaamassa. Puhisin punaisena raivosta, rojahtelin lattialle ja revaytin tavoilleni uskollisena reisilihakseni, mutta tein ohjelman sisukkaasti loppuun, koska olen suomalainen.

Onhan toki niin, etta uusien aluevaltauksien kannalta tarkeita ratkaisuja on kautta aikojen tehty suomalaisessa saunassa. Niin tapahtui tanaankin. Koska olen aina vihaisena hyvin aikaansaava ja toimeenpanen helposti suursiivouksen tai poraan kiviporalla silmittomasti reikia seiniin, sain nytkin mittavan projekti-idean Harvia-merkkisen kiukaan suhistessa taustalla. Asia on muhinnut mielessani jo pitkaan saatuani kannustavia kehoituksia seka lukijoiltani etta erailta lahisukulaisiltani, jotka tietavat minun olevan yllytyshullun. Olen paattanyt vihdoin kirjoittaa kirjan.

Tiedan 20 vuoden avioelaman jalkeen tarkalleen, mika on vahvuuteni ja milla keinon kirjani paasee maailmanlaajuiseksi bestselleriksi. Yopoydallani on tallakin hetkella "Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta", kirja, jonka ostin muutama vuosi sitten miehelleni toivoen hanen loytavan siita edes jotain kayttokelpoisia ajatuksia oman kaytoksensa korjaamiseksi. Ajattelin, etta saisin hanet avomielisesti lukemaan teosta, jonka on kirjoittanut toinen mies. Han luki ehka noin 10 sivua ja ylpeana muistaa sen mainita joka kaanteessa suositellen kirjaa myos ystavilleen, joille nain jaa virheellisesti kasitys, etta han on ihailtavan kiinnostunut avioliittonsa paantamisesta jopa 20 vuoden jalkeen. (Kirjan kirjoittaja John Gray oli muuten pari viikkoa sitten taalla Dubaissa pitamassa joutavanpaivaista ihmissuhdeseminaaria. Mikali seminaari ei olisi ollut ylihinnoiteltu, olisin ostanut tikettini vain paastakseni kertomaan hanelle henkilokohtaisesti, mita mielta olen hanen kirjastaan.)

Olen itse yrittanyt noudattaa herra Grayn ohjeita ja epaonnistunut joka kerta surkeasti. Hanen viestinsahan on se, etta miehet ja naiset puhuvat eri kielta ja heidan kayttaytymiskoodistonsa poikkeavat toisistaan suuresti sen aiheuttaessa ikavia ja turhia vaarinkasityksia. Minulla on asiasta oma mielipiteeni.

Minun ja mieheni 20 vuotta kestaneessa kommunikoinnissa on voitu kayttaa surutta ainakin kolmea eri kielta. Ei siis voi olla kielimuurin vika, jos mies ei ymmarra. Analyysini mukaan syy ei ole koskaan naisessa vaan aina miehessa. Tama puolestaan johtuu siita, etta mies
a) ei kuule
b) ei kuuntele
c) ei ymmarra kuulemaansa
d) ei valita, vaikka kuulisi ja ymmartaisi
Korostan edelleen, etta viestinaikaansaajassa, naisessa, ei ole koskaan vikaa, syy on aina vastaanottajan, miehen, vaarassa asennoitumisessa viestintatilanteeseen. Annan asiasta esimerkin:

Vaimo: -Kultaseni, haluaisin vain muistuttaa, etta kun haluat ruokaa, laitoin kaikki poydalle valmiiksi, otat vain salaatin jaakaapista ja paistat pihvin pannulla, valitettavasti majoneesi on loppu, enka jaksanut ruveta uutta tekemaan, mutta salaattikastiketta loytyy jaakaapista.

Mies: -Mita sa puhut? Etko nae, etta teen toita?

Vaimo: (arsyyntyneena siita, etta hanen havaintokykyaan epaillaan) -Naen, ja siksi juuri halusinkin kertoa, kuinka loydat ruokaa, kun olet valmis. Olen nyt menossa nukkumaan ja kerroin vain, etta majoneesi on loppunut...

Mies: (raivona) -Etko sina juuri tanaan kaynyt kaupassa? Mita ihmetta sielta oikein ostit?

Vaimo: (enemman arsyyntyneena, penkoen kassista kauppakuittia) -No en ainakaan majoneesia, unohdin, saatana, anteeksi! Etko pysty elamaan yhta iltaa ilman majoneesia?!

Mies: (huitoo kasillaan nayttavasti ilmaan satuttaen sen poydan reunaan, ulvoo kivusta) -No laheta poika kauppaan ostamaan majoneesia!

Vaimo: (taysin raivona hankin) -No, jos tama on taas yhdesta majoneesista kiinni, niin mina TEENSITAMAJONEESIA!!!!! (menee keittioon, jonglooraa kananmunien kanssa, paiskoo kaapin ovia ja pudottaa kova-aanisesti kattilankannen, vaikkei sita majoneesin tekemiseen tarvitakaan)

Mies: (seuraa vaimoaa keittioon) -Mita helkkaria sina taalla mesoat? Ei tarvitse tehda sita majoneesia! Minulla ei ole edes nalka, en sita kuitenkaan syo!

Vaimo: -Ja muuten VARMALLA SYOT! Syotan vaikka lusikalla!!!!

Kyseessa on eraan perheen tyypillinen tuhoontuomittu keskusteluyritys. Tassa on aivan turha hakea mitaan mars-venus -asetelmaa, vaan syyta taytyy hakea miehen asenteesta. Koska han ei tapojensa mukaan taas halua kuunnella mita huolehtivaisella vaimolla on asiaa, vaikka tama tekeekin parhaansa, etta tiivistaisi asiansa ytimekkaaksi ja puolisolleenkin helppotajuiseksi, tekee mies asiasta omia johtopaatoksiaan, jotka ovat tyypillisesti vaaria. Mies kuvittelee vaimon pyytavan hanelta jotain puuttuvan majoneesin suhteen, kuten rahaa tai pahimmassa tapauksessa kauppaanlahtoa. Koska vaimo on taysin pyyteeton ja ajattelee aina ensisijaisesti miehensa hyvinvointia ja sattumoisin on myos aarettoman kateva, tallainen negatiivinen suhtautuminen saa luonnollisesti ja taysin perustellusti aikaan suuren pettymyksen tunteen ja vaimon itkuraivarin partaalle. Tasta seuraa vaimon taytantoonpanema juridisesti taysin pateva viikon mykkakoulu. Koska edella kuvattu ala-arvoinen kohkaaminen on miehelle taysin normikaytosta, han on jo seuraavana aamuna unohtanut koko asian eika voi ymmartaa miksi vaimo nayttaa vihaiselta.

Vapise John Gray! Kirjani nimeksi olen kaavaillut: "Naiset ovat Tellukselta, miehet hanurista!"

Suhteellisen sekavaa

Kun on liian monta rautaa tulessa, ovat seuraukset yleensa katastrofaaliset. Olisi tietysti hyva, jos voisi yhden tapahtuman/projektin/kriisin puhjettua purkaa se heti paperille. Silloin syntyisi runoja roppakaupalla tai jotain itkuvirsia ainakin. Koska minun on kuitenkin myos kerettava leikkimaan patevaa perheenemantaa ruoanlaittoineen ja toteuttaa muutenkin itseani erilaisten aktiviteettien parissa, joista zumba ei ole vahaisin, on vain todettava, etta moni mainitsemisen arvoinen asia tuppaa unohtumaan, ennenkuin se ehtii oikein edes alkaa.

Esimerkkina lievasta mentaalihajonnasta kertoo se, etta minulla ei ole pienintakaan kasitysta, mihin tallakaan kirjoituksella pyrin. Nyt on irvileukojen siella aivan turha letkautella, etta se nyt ollaan ennenkin huomattu. Tassa on nyt niin kuolemanvakavia teemoja tallakin viikolla ohitettu, ettei ole ihme, jos punainen lanka on vahan hukassa.

Langoista puheenollen, olen paattanyt ruveta todenteolla produktiiviseksi. Nyt marmatus ja laiskottelu saa kertakaikkiaan loppua! Koska mieheni, joka kuvittelee edelleen olevansa perheenpaa, vaikka asia on osoitettu aikoja sitten paikkaansapitamattomaksi, on kieltanyt minua tekemasta enaa yhtaan helkkarin neulepuseroa tahan huusholliin vedoten pateettisesti mm. hyllytilan puutteeseen, on minun taytynyt kehitella uusia menetelmia produktiivisuuden nostamista silmallapitaen. Koska arsytan hanta liikaa jo muutenkin lankavarastoni alituisen myllaamisen lisaksi taukoamattomilla ihmissuhdeanalyyseillani, tottelen naennaisesti hanen typeria vaatimuksiaan. Olen katsellut luovin silmin lanka, neule ja kangasvarastoani ja kokeillut uuden suomenkielisen verbin "tuunata" kaytantoonpanoa. Tuorein verbintestaustulos on hihatin, jonka ompelin syksylla neulomastani verkkomaisesta huivista. Siina sivussa yritan neuloa salaa uutta neuletoppia valmiiksi. Jos karahdan, sanon aloittaneeni sen ennen kieltolain voimaantuloa.

Aktiivisuuden lisaantyminen, minka katson olevan seurausta pitkaanjatkuneesta zumbaharrastuksestani, rupeaa nakymaan ymparillani. Lukuunottamatta muutamaa kommahdysta, olen aika tyytyvainen aikaansaannoksiini. Kommahdys oli mm. se, etta ohimenevan deliriumtilan vuoksi ostin espressokeittimen kokoisen leivanpaahtimen, vaikka se ei vahimmassakaan maarin ollut tarkoitukseni. Toivon, etten seuraavaksi osta vahingossa riisinkeitinta.

Roolini paatoimisesta perheenemannasta on yllattaen laajentunut sivutoimiseksi kansankynttilaksi. Tama tarkoittaa suurinpiirtein sita, etta minulla on kunnia opettaa esikouluikaisille suomalaislapsille lukemisen alkeita ja yllapitaa suomalaista kulttuuria kerran viikossa. Ensimmainen tyorupeamani alkoi haastavissa merkeissa Kalevalan paivan kynnyksella. Olin hyvassa vauhdissa  kehittaa itselleni sairasloman, koska Kalevala ei ole kuulunut viime vuosikymmenten aikana vapaa-ajanlukemistooni. Yritin urheasti viritella mieleeni Kalevalan henkilogalleriaa, mutta mieleeni tullaputkahteli vain vakuutusyhtioita ja pankkeja ja tiesin, ettei niilla pitkalle potkita. Muistin onneksi silloin, etta kirjahyllyssani lepaa Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala ja viela omistuskirjoituksella, jonka hankin Helsingin kirjamessuilta vuonna 1999. Sen turvin opetustyo lahti kayntiin liukkaasti ja valtyin tankkaamasta toivottoman tylsaa runokerrontaa, jota ei Iku-Tursokaan ymmarra.

Menneen viikon ohjelmassa on ollut myos kaksi elainlaakarikayntia ja saattaa olla kohta kolmas edessa. Leopold saa kertoa tasta jupakasta aivan itse, koska kysehan on loppujenlopuksi hanen intimiteettisuojastaan. Tulkisen nain hanen tahtoaan, koska han makaa parhaillaan pitkin pituuttaan mahani paalla ja yrittaa kasillaan ja jaloillaan tehokkaasti estaa minua kirjoittamasta itsestaan mitaan. Kirjoittakoot sitten itse seikkailuistaan, kunhan siihen kykenee.

Alussa mainitsemani katastrofaaliset seuraukset avautuvat teille pian, kunhan saan selontekoni valmiiksi aiheesta: "Miksi helkkarissa meninkaan naimisiin?"