Tervetuloo! Kay sisaan toki! Kysees' ei oo neuleblogi.



perjantai 30. maaliskuuta 2012

Luututtaa!!!

Valo kevaan sisatilaa
kirkastaa -  ja kaiken pilaa!
Ikkunat on pesta pakko,
kasissain’ pian vesirakko.
Ryhdyn kevatsiivoukseen,
puuhaan helvetilliseen.

Verhot vaihda, seinat kuuraa,
villakoirat nurkis’ luuraa.
Kohta kodin ilme ylvas.
Kaatui juuri kukkapylvas:
mullat pitkin silkkimattoo,
mustaa vetta roiskuu kattoon.

Tuoksinnassa siivouksen
paalle kissan oksennuksen
astun, jalka alkaa liukuu,
kissaparka allain miukuu.
Haivy siita senkin katti!
Takaraivos' kauhee patti!

Melkein multa lahtee taju.
Tarahdys on aika raju!
Mut ei voi taa jaada tahan.
Luuttuan ma viela vahan
kun nyt aloin vartavasten.
Suunta: vaatekaappi lasten.

Avaan oven rivakasti,
paalleni nyt vyoryy lasti.
Ei voi mitaan, alle jaan
sekalaisen roinan taan!
Liian myohaan kamat muistin.
Kalloon osuu maila, luistin.

Paassa alkaa kukkuu kaki.
Mita alakerran vaki
ajatella mahtaa tasta
maiskeesta ja rytinasta?
Kohta kiirii aani villi,
arvaan: poliisin on pilli!

Komissari oven takaa
koetan aanetonna makaa.
Koputukseen vastaa en.
Aanet haipyy, huokaisen.
Jotain hyvaa edes, snaijaan:
paatynyt en mustaanmaijaan!

Tulee jalleen mieleen hoppu:
paalle painaa viikonloppu!
Koti siistiks piti laittaa
eika suinkaan selkaa taittaa.
Mitaan aikaan en oo saanut,
puoli paivaa tassa maannut!

Lopulta sen kaman alta
ponnistan ma lattialta.
Onnistunut sotkuu raivaa
en, vaik’ paljon nain ma vaivaa!
Kaaoksen naan mahdottoman!
Taidan ottaa vuosiloman!

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Laulu pukeutumisen vaikeudesta

( Savellys ei ole Kaj Chydeniuksen. Itseasiassa ei ole mitaan valia milla savelella lauletaan, kunhan se on a-mollissa.)
Kevattuuli varajaa
totuuteen mut herattaa.
Peiliin katson, heraa huoli.
Levinnyt on takapuoli
liikaa, siksi housut hiertaa
viime kesan, turha kieltaa.
Pakko vaateostoksille
lahtea on kaupungille.
                Sita ennen, fiksust’ kelaan:
                ”Muotilehtee vahan selaan!
                Varit, helman pituuden,
                ymmartaisin edes sen!
                Kumpa mulle housumalli
                loytyis’! Tasta alkaa ralli!”
Putiikkiin ma ensimmaiseen
juoksen aivan taysinaiseen.
Joka eukko, vanha, nuori
yllaan makkaran on kuori!
Silta ainakin se nayttaa.
”Tuot’ en kylla kehtais kayttaa!”
                Housun malli taa on kumma!
                Varisavy liian tumma.
                Vyotarosta vahan piukka,
                lahkeensuustakin on tiukka.
                Peilikuvain muistuttaa
                lehmaa kohta poikivaa!
Puseroita kaantelen,
tuskissani aantelen:
”Missa voisi tama ylla
julkisesti kavelylla
esiintya? Herrasvaki!
Tissiliivit nakyy lapi!”
                Paatan: edes hameen ostan!
                Mainettani vahan nostan.
                ”Muodikas mun olla pitaa!
                Tahan mennes’ viela mitaan
                loytanyt en!” Tunne nolo.
Sovitukseen hirvee jono!
Helman pituus, siina pulma!
Kohtaloni liian julma.
Vaihtoehtoja vain kaksi:
liian lyhyt taikka maxi!
”Aio en ma rietastella
Enka helmaan kompastella!”
                Kuinka viela jaksaisin,
                kuuppa aivan sekaisin!
Mika muoto kengankarjen?
                Kevaan muodis’ei oo jarjen
                haivaa. Voiko koroil’ noilla
kaatumatta kompuroida?
Kotiin lahden, paani kiehuu,
ilman ainuttakaan riepuu!
Pullan syo ja kahvin keitan,
kiristavat vaatteet heitan!
Mekko kaikkein mukavin
kaapu Afganistanin!

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Iltapuhteita

Lukuisten muiden ihailtavien ominaisuuksieni ohella minulle on siunaantunut eras elamassa varsin hyodylliseksi osoittautunut taito. Se on vakuuttavien puolustuspuheiden pitaminen. Kuten ehka olette jo panneet teravasti merkille, edellisen kirjoitukseni lopussa komeilee kaksi otosta Nizzan rantabulevardilta, jossa sahaamme eestaas harva se paiva. Epailen joidenkin lukijoideni erheellisesti kuvittelevan alykkyysosamaarani olevan peruskoulun paastotodistukseni luokkaa. Teini-ikainen jalkikasvuni taas kuvailee elintapojani  ”cro-magnonilaiseksi”, mutta nuo molemmat olettamukset ovat taysin vaaria. Todistaakseni taman, haluan esittaa seikkaperaisen selvityksen siita, kuinka nuo kaksi itseottamaani valokuvaa paatyivat blogini jatkeeksi.
Aluksi totean, etta siita lahtien, kun ensimmaista kertaa kirjauduin blogger.com sivustoille, en ole viela kertaakaan onnistunut nakemaan sivua sellaisena kuin muut sen nakevat. Osa sivusta puuttuu aina. Taman uskon johtuvan siita, etta vanha, rakas tietokoneeni rupeaa olemaan jo elakeian ylittanyt dementikko, jonka muistikapasiteetti on varsin rajallinen. Sen kyky ymmartaa kaikenlaisia moderneja kotkotuksia on verrattavissa omaan arabiankielen hallintaani: kuvittelen jo ymmartavani kaiken, mutta aina se tarkein pointti jaa tajuamatta. Tasta syysta en millaan henno rasittaa tuota elamaa nahnytta konevanhusta turhilla tiedostoilla, kuten valokuva-albumeilla. Siella jo olevien tiedostojen avaamiseenkin menee niin kauan aikaa, etta ehdin jokaisessa valissa neuloa sukkaparin ja puolet villatakin takakappaletta.
Koska poikani on ylpea MinaSoitan- puhelimen uutukainen omistaja ja koska han on reilun viikon ajan innokkaasti esitellyt minulle puhelimensa lyomattomia ominaisuuksia, ajattelin testata hanen sanojensa paikkaansapitavyytta eilisella iltapaivakavelylla. Jouduin tekemaan myonnytyksia ainakin siina, mita tulee ko. puhelimen kuvausominaisuuksiin. Kameraa oli suhteellisen helppo kayttaa kunhan ensin muutaman kymmenen virhelaukauksen jalkeen opin, ettei nayttoon ole syyta koskea, paitsi jos haluaa ottaa kuvia. Tarkoitukseni oli rapsaista pari-kolme taysosumaa ja kun olimme yhdessa kayneet lapi noin 80 otostani, loytyi kuin loytyikin joukosta kaksi tarkoitukseen kelpaavaa. Nama ovat siis ne, jotka koristavat viimeisinta kirjoitustani.
Kotiintultuamme mietin kuumeisesti toimintasuunnitelmaa tekstini, joka odotti valmiina konevanhukseni salaisissa kansioissa ja valokuvien, jotka olivat poikani katevassa puhelinaparaatissa yhdistamisesta. Poikani touhukkaasti ehdotti, etta kayttaisimme tehtavaan hanen puhelimessaan olevaa blogger-sovellutusta. Koska teksti oli siis jo olemassa tietokoneellani, ehdotin hanelle osoittaen nain mielestani edistyneeni jo myohaispaleoliittiselta kaudelta aimo askeleen lahemmaksi nykyaikaa, etta lahettaisin sen liitetiedostona hanen sahkopostiinsa, jonka han avaisi kannykastaan ja leikkaa-liimaa-askartele-metodilla siirtaisi suoraan blogger-sovellutukseen ja samalla kadenkaanteessa liittaisi puhelimessaan jo olevat valokuvat peraan. Helppoa kuin mika! Harvoin olen erehtynyt yhta paljon.
Poikani, joka aina kehuskelee ympariinsa nykytekniikan hallintakyvyillaan ja antaa ikavasti ymmartaa, etta tietaa kaiken teknologiasta aitiaan paremmin osoittautui jalleen kerran olevan vaarassa. Kun paastin hanet hetkeksi sahlaamaan blogger-arkistoni parissa, oli han silmanrapayksessa onnistunut poistamaan eraan kotiseutunostalgiaa herattavan kirjoitukseni ja korvannut sen talla uudella, mika ei ollut vahimmassakaan maarin tarkoitukseni. Hermoni kiristyivat tasta syysta  aarimmilleen ja olivat jo pimahtamaisillaan kimittaessani falsetissa pojalleni nimeavani hanen puhelimensa uudelleen! Sen nimi olisi pian ” MinaHeitan!”
Suljin poikani huoneeseensa arestiin, sanoin haluavani nahda hanta aikaisintaan ensi viikolla ja rupesin keskittymaan loytaakseni keinon, kuinka voisin korjata aiheutuneen vahingon. Istuin konevanhuksen aareen niin rauhallisena kuin pystyin ja rupesin puhumaan sille maarittelevasti kehuen sen hyvantahtoisuutta ja yhteistyokykya. Looginen ajatuksenkulkuni oli seuraava: kirjautuisin nyt bloggeriin, menisin tekstiarkistooni, etsisin vaarassa paikassa olevan kirjoituksen, klikkaisin ”muokkaa” toimintoa, pyyhkisin siella olevan tekstin kuvineen pois ja siirtaisin tilalle vanhan teksin, jonka onneksi olin alynnyt sailyttaa vanhan koneeni rohiseviin uumeniin. Nain julkaistujen tekstien jarjestys ei muuttuisi ja jo olemassa olevat lukijoiden kommentit sailyisivat niihin kuuluvan tekstin kohdalla. Homma tyssasi kuitenkin heti alkumetreilla, kun konevanhus kieltaytyi jyrkasti yhteistyosta. Luultavasti se oli loukkaantunut, kun yritin vaihtaa sita nuorempaan ja meni tarkoituksella jumiin. Korinasta paatellen silla oli paalla myos sairauskohtaus.
Tassa vaiheessa pyysin avukseni miestani, joka puhui vieressa tapansa mukaan kahden maanosan kanssa kahteen kannykkaan yhtaikaa lapparinsa ollessa lupaavasti juuri silla hetkella vapaana. Keskusteluista vapauduttuaan siirsimmekin tekstini muistitikulle koneparastani, jonka uumenista kuului tassa vaiheessa kuolonkorinaa. Taman jalkeen liitimme muistitikun hanen lappariinsa ja kirjauduin blogger.comiin. Silmieni eteen avautui ihastuttava nakyma, jonka koin ensimmaista kertaa! Kuinka selkeaa ja helppoa tallaisten sivuston kanssa olisikaan tyoskennella! Nostin kateni spontaanisti ilmaan kiitollisuuden eleeksi Korkeinta kohtaan samalla huitaisten kaapelia, joka liitti lataamassa olevan lapparin valtiolliseen sahkoverkostoon. Kone pimeni ennenkuin ehdin lausua ”kiitos ja ylistys”. Mieheni ohimosuoni alkoi huolestuttavasti pullottamaan hanen menetettyaan tassa ikavassa yhteensattumassa joitakin ilmeisen tarkeita kauppakontrahteja, joiden parissa han oli ahertanut koko iltapaivan. Aikansa sadateltuaan ja hypittyaan tasajalkaa hakellyttavan monta kertaa, han kuitenkin itsensa ihailtavasti hilliten avasi koneen uudestaan painostavan hiljaisuuden laskettua yllemme. Sain kuin sainkin tehtya kaikki suunnittelemani toimenpiteet pelastaakseni erehdyksessa poistuneen tekstini ja julkaisinkin pian uuden uljaan tekstin oikein kuvien kera, jotka poikani kiltisti lahetti liitteena sahkopostiini, josta ne ensin tallennettiin mieheni lappariin ja sen jalkeen siirrettiin blogiini. Eika tahan kaikkeen kulunutkaan kuin jotain kolme tuntia.
Jalkiviisasteluna todettakoon, etta jos joskus teksteissani esiintyy valokuvia tai muita liitteita, ansaitsen mielestani vahintaan kolminkertaiset huurraa-huudot ja onnittelufanfaarit. Toivon taydesta sydamestani, etta puolustuspuheeni asiosta saan osakseni suurta sympatiaa lukijoiltani, seka ikioman kannettavan tietokoneen mahdollisimman pian lahjaksi mieheltani.
Sanomattakin selvaa on, etta tama koettelemus vahvisti jo ennestaan vankkaa kasitystani siita, etta valtan viimeiseen hengenvetoon asti MinaSoitan-puhelimen kayttoonottoa.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Olemisen sietamaton keveys



Koska kukaan bloggari ei halua suureksi harmikseni haastaa minua kertomaan seitsamaa asiaa tai edes kahta asiaa, paatan tehda sen itse. Haastan taten itseni laatimaan kirjoituksen jonka tulee tayttaa kaksi ehtoa:

1. Aiheen ja sen kasittelytavan tulee olla vakava

2. Kirjoitus ei saa olla runomuodossa.


Ensimmaisen ehdon tayttymisessa joudun ehka jonkinverran lipsumaan, mutta yritan tosissani pysya asialinjalla. Toinen vaatimus on nykyisessa mielentilassani aarimmaisen vaikeaa toteuttaa, mutta lupaan yrittaa jalleen parhaani.

Varsinainen aiheeni kasittelee Euroopassa ja Lahi-Idassa asumisen vahvuuksia ja heikkouksia. Aihe on minulle laheinen, koska olen miettinyt naita seikkoja viimeiset viisi vuotta yotapaivaa. Perheeni hatainen paluu Euroopan kamaralle ei ole tapahtunut erityisen mallikkaasti. Varsinkin lasten integroituminen ja siita valittomasti seuraava viihtyminen on jaanyt pahasti puolitiehten. Miehen alituinen matkoillaolo ei helpota tilannetta juuri lainkaan. Edellamainituista syista keskuudessamme kytee voimakas halu palata takaisin Dubaihin. Olen kuullut lasteni mielipiteen tasta asiasta jo tarpeeksi monta kertaa mieheni myhaillessa tyytyvaisena vieressa, joten keskityn talla kertaa kasittelemaan aihetta tavanomaisella lahestymistavallani, joka on tyylipuhtaasti itsekas.

Jos saan valita, vietan elamani mieluummin sellaisessa paikassa, jossa aurinko paistaa mahdollisimman usein. Juuri talla hetkella istun parvekkeella ja katselen eilisesta huomattavasti rauhoittunutta Valimerta, joitakin hulluja uimareita ja pitkakaulaisia lintuja, jotka laiskottelevat loivassa ranta-aallokossa. Ornitologiatuntemuksessani on albatrossinmentava aukko, joten en voi tarkemmin ottaa kantaa kyseessa oleviin lintulajeihin.

Talvella palelin tosissani, mutta onneksi se ei kestanyt kovin kauaa, vain kolmisen kuukautta. Maaliskuun puolivalista alkaen olen jo lammennyt ajatukselle, etta voisin ihan hyvin jaada Etela-Ranskaan loppuelamakseni. Vaikka talvi olikin koettelemus viiden Dubaissa vietetyn vuoden jalkeen, oli taalla silloinkin paa-asiassa aurinkoista ja katuja reunustavissa puissa suureksi ilokseni appelsiineja ja sitruunoita. Kesa varsinkin nain merenrannan laheisyydessa on sellainen kun kesan tuleekin olla: lammin, aurinkoinen, muttei liian tukahduttava. Dubain kesa rupeaa viimeistaan heinakuun lopulla muuttumaan mahdottomaksi sietaa. Kosteusprosentti hipoo 80:ta ja ulkona on mahdoton olla minuuttia kauempaa. Tama koskee myos yoaikaa. Elaman perustoiminnot, mm. saannollinen ulkoilu hoidetaan sisatiloissa. Lokakuussa rupeaa hermot menemaan alituiseen ilmastoinnissa istumiseen, mutta silloin juuri onneksi alkaa hieman helpottamaan. Joulukuusta helmikuuhun on paras aika. Silloin ajetaan autolla ikkunat auki, istutaan yokaudet terassilla ja tehdaan aavikonreunalla kavelyretkia.

Perheenaidin arki on melko samanlaista joka paikassa. Ruokaa on laitettava, siivottava ja lapsista huolehdittava. Elama menee paa-asiassa toisten ehdoilla. Olen tahan ilmioon jo jonkin aikaa haudutellut paassani jonkinasteista muutosta, koska lapsiani ei voida enaa luokitella kuuluvaksi imevaisiin. Vaikka luulen, etta mahdollisuuteni hankkia elama olisikin parempi Euroopassa, saattaisin kuitenkin ymparoivan ilmapiirini ollessa suotuisen kyeta jarjestamaan asian kohtalaiseen kuntoon myos muualla.

Merkittavin ero tuntuu naiden kahden maailmankolkan valilla olevan yhteiskuntajarjestyksessa. Etelaeurooppalaisen rantakaupungin meno on valilla aika hurjaa. Vapautta tuntuu olevan runsaasti, veljeytta ja tasa-arvoa ei juurikaan. Ihmiset ovat teititellessaankin varsin tylyja, koyhyys on konkreettista siita seuraavine lieveilmioineen: aggressiivisuus ja rikollisuus rehottaa. Dubai on tassa suhteessa lintukoto. Kaupunki on suuri, mutta rauhallinen, suorastaan valilla tylsa. Siisteys on merkillepantavaa ja ihmisten julkinen kaytos arvokasta. Taskuvarkaista ei ole tietoakaan. Tama on aikamoinen etu arkielamassa.

Minulta kysytaan usein, missa haluaisin asua. Analysoituani asiaa paatyokseni kaikki nama vuodet ja lapikaytyani aiheen tiimoilta henkilokohtaisia kriiseja kaikissa mahdollisissa laajuuksissaan on rehellinen vastaukseni: en todellakaan tieda. Tamanhetkisen ymmarrykseni mukaan asia taitaa olla niin, etta haluan asua siella, missa koen oloni turvalliseksi ja vapaaksi. Turvallisuuden tunne syntyy siita, ettei elamiselle kohdistu ulkopuolelta tulevaa kohtuutonta uhkaa esimerkiksi maailmanpoliittisessa tai ilmastollisessa mielessa. Arjen turvallisuutta luo taloudellinen vakaus ja sen jatkonakymat. Tarkeaa on myos parisuhteen tasapino, tunne siita, etta voi luottaan tahan suhteeseen ja siina olevaan molemminpuoliseen hyvaan tahtoon tehda siita pyyteettomasti entista paremman. Turvallisuutta luo myos laheinen suhde lapsiin ja luottamus siihen, etta he ovat hyvalla tiella kasvussaan kohti itsenaisyytta ja tasapainoista aikuisuutta. Vapautta on olla mina, tehda valintoja, toteuttaa myos henkilokohtaisia haaveita ja saada siihen tukea ja ymmarrysta. Jos siina silmissa valkahtelee Valimeri tai Arabianmeri, onko silla nyt loppujenlopuksi niin valia. Kunhan meri nakyy.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Runo siita, kuinka aviokriisista selviydytaan

Ennen nautinnollisen lukukokemuksenne alkamista haluaisin huomauttaa, etta olen onnistunut taydellisesti irroittamaan taiteellisen persoonani asiayhteydesta ja tasta luomiseni tuskasta syntyneesta lopputuloksesta, joten runoani ei voida vahimmassakaan maarin sanoa enaa tassa vaiheessa omaelamankerralliseksi. Tosin joitakin vahapatoisen pienia yhtymakohtia voidaan havaita, jos nyt tosissaan halutaan kaivaa esiin skandaalin aineksia. Runossani esiintyva fiktiivinen uroshenkilo ei todellisuudessa vastaa kovinkaan paljon puolisoni hienoja luonteenpiirteita, varsinkaan mita tulee vakijuomien saannolliseen nauttimiseen, rahatilanteeseen tai nostolihaksen laiskistumiseen. Muistutan myos, etta sankarillisen naispuolisen paahenkilon suoraviivaiset ongelmanratkaisukeinot eivat ehka aina ole sellaisenaan sovellettavissa parisuhteissa yleensa esiintyvien akuuttien kriisien selvittely-yrityksiin. Harkitusti kaytettyna niista voi joskus tosin olla apua.
Viela muistan paivan sen
harmaan, rantasateisen.
Kun avioliiton satamaan
sain kanssas’ kayda ihanaan
onnelliseen, auvoiseen
–katastrofiin ainaiseen!

Tuskin hunnun paastain sain
havaitaksein kauhuissain:
kaytoksesi sulava
ulkonako komea
kaikki ilmaan haihtuneet
aivan toiseks’ vaihtuneet!

Tama mies jonk’ tunsin silloin
palvoi mua paivin, illoin.
Nyt ma yksin istun nain.
Ukko koskaan selvin pain
ei mua enaa ulos vie.
Mieluiten kay baariin tie.

Ennen mies taa ihanin
mua levein hartehin
syliin tiukkaan aina sulki.
Uskallanko tuoda julki
tuntemustain:  pistaa vihaks’!  
Vasynyt on nostolihas.

Timantteja aina antoi,
ruusupuskat kotiin kantoi.
Hyvan vaimon musta sai.
Tyhma, naiivi olin kai.
Nyt ei muista mitaan antaa,
laskut sentaan kotiin kantaa!

Mies tuo suoraselkainen
siihen uskoin luottaen.
Vannottuaan liiton valaa
naisia han pitaa salaa
nuorta, vanhaa –ties mita!
Luulee, etten tieda sita!

Kuvittelin: tukea
halta voisin hakea
lasten hoitoon, siivoukseen,
remonttiin ja elatukseen.
Onnistuu han naista luistaa,
lasten nimet tuskin muistaa!

Rahoillaan han rehenteli
yli varojensa eli.
Valheillaan han sai mut lankaan.
Kerran edes mekkokankaan
kunpa saisin! Hyva kasku!
Ukkoni on tyhjatasku!

Miksi tassa valitan?
Vaihdan ukon kamalan
parempaan ja komeampaan!
Huulet punaan, tukkain kampaan,
ulos lahden tyttoin’ kaa!
Mika onkaan helpompaa!

Terassilla drinkkii’ juoden
katseen kohtalokkaan luoden
seurueeseen miehekkaaseen.
Kohta vauhtiin rupeen paaseen!
Itsetunto kylla kestaa,
menestysta ei voi estaa!

Hauskaa oli, kiella en.
Muisto mieles’ kultainen
arjen taivalta taas taitan:
pesen pyykin, ruokaa laitan.
Eika tuokaan ihan paha,
oma ukko kaljamaha!

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Riemuloma Rivieralla

Lampo mieles’ haivahtaa,
kun Suomes’ viel’ on talvisaa.
Kylma jatkuu loputon,
jo Rivieral’ kevat on.
Siksi sinne lampimaan
suomipoika lennahtaa.
Holmoo hautoo unelmaa:
”Oi, Ranska, onnen ihmemaa.”

Perille han paastyaan
huomaa, ettei yksikaan
ymmarra, vaik’ mita kielta
puhuu, huoli painaa mielta.
”Kuinka taalla ruokaa tilaan?
Lihapullat vaikka hilaan
mukanani Suomest’ asti
kuitenkin kun loppuu lasti.
Ehka merenantimia,
etanoita, patonkia
Maistaa viela makin saan.
Ei voi olla vaikeaa!
Rohkeasti suuni avaan,
sanakirjast’ jotain tavaan!”

Istuu ravintolan poytaan
ensimmaiseen jonka loytaa
tuntumassa Valimeren
”Nytpa vahan harjoittelen!”
Edessansa auki menyy
suomipojan leuka venyy.
”Eihan tasta selvaa saa!”
Vatsa alkaa kurnuttaa.
Sormellansa osoittaa
kohtaa aika lupaavaa.
Toivoo saavans’ kananrintaa,
unohtaa han katsoo hintaa.
Lopputulos yllattava,
ilme kauhun jahmettama.
Lautasella jokottaa
- marinoitu sianpaa!

”Kuinka tasta selvitaan,
tuot’ en pysty nielemaan!”
Hiki valuu syodessaan,
viini pullost’ haviaa.
Aika kuluu loputon,
vihdoin annos syoty on.
Viinin rippeet viela juo,
tarjoilija laskun tuo.
Loppusumma hervoton,
poika pian rahaton.

Lahtiessaan suree tata,
yllattaa nyt paskahata!
Juoksee ihmisvilinaan
hadassansa etsimaan.
Lopult’ loytyy sellainen
joku vessantapainen
Kohta alkaa helpottaa,
poikaparkaa pelottaa:
”Kuinka tasta nousta voinen?”
Arvoitus on aikamoinen.
Alkeellista palvelua:
ei oo vetta, paperia!

Koko viikon tata kestaa,
rahanmenoo ei voi estaa.
Vatsa sekaisin kun on,
turistin on mahdoton
nauttii naissa maisemissa,
tunnelmissa haisevissa.
Ainuttakaan kunnon vessa
loydy ei, se kovin stressaa!

Lopulta se paiva koittaa,
kunnes elama taas voittaa.
Siivin sinivalkoisin
Suomeen palaa takaisin
rahatonna, laihtuneena,
mielipide vaihtuneena
”Vannon, etten Ranskaan mee,
enaa koskaan, silvuplee!”

Totaali-inspiraatio

Psykologiassa kaytettava ihmistyyppikuvaus ”holistinen” sopii huolestuttavan usein kuvaamaan suhtautumistani elamaan. Esimerkiksi silloin, kun innostun tekemaan kasitoita. Teen niita tosin tappotahtiin koko ajan, mutta joskus iskee aivan erityinen inspiraatio. Silloin kaikki elamanhaarat joutuvat osalliseksi tasta totalitaarisesta ilmiosta. Monet vahapatoiset asiat haipyvat taydellisesti taka-alalle taman koskiessa erityisesti kauluspaitojen silitysta ja ikkunoidenpesua. Kiireisena parheenaitina on silloin haettava kekseliaasti keinoja, jotta neulomista voisi jatkaa kesketyksetta vaikkapa lihapullia pyoritellessa. Siihen en ole tosin viela loytanyt mitaan kaypaa keinoa ja olenkin toistaiseksi tyytynyt lihapullienpyorityksen aikaan vain tekemaan mielikuvaharjoituksia esimerkiksi nyppyneulepinnan muodostumisesta. Pullapitkot valmistuvat tietysti palmikkoneulepintaa ajatellen. Perunankuorimiseen en ole myoskaan keksinyt viela sopivaa kasityoaiheista mielleyhtymaa ja siksi keitankin perunat terveellisesti kuorineen puikkojen iloisen kalkkeen saestamana. Spagetin sekaan putoilleet langanpatkat eivat onneksi herata paljon huomiota, jos valitsee viisaasti langan savyn sointumaan ruoan ominaisvariin. Kurkkuun takertuessaan ne voi sitten helposti selittaa liian kypsaksi keitetyn pastan takertumisominaisuudesta johtuvaksi ikavaksi oheisilmioksi. Neuvonkin yleensa tassa tilanteessa  lapsiani: ”Ketsuppia runsahasti, kohta paatyy mahaan lasti!”
Maailmankatsomukseni ei siis ole minulle mikaan ongelma. Toista mielta ovat tosin perheeni muut jasenet kissojani lukuunottamatta, jotka uskollisesti puolustavat minua kova-aanisesti kaikissa tekemisissani. Tama on taas kaynyt ilmi runosuoneni puhjetessa, niinkuin sillointalloin vaistamatta tapahtuu. Kun runoa pukkaa, on minun mahdotonta aloittaa paivaani kirjoittamatta ensin joitakin syvallisia sakeita. Runo alkaa yleensa jo puskemaan esiin mieleni sopukoista, ennenkuin silmani ma auki saan. Kahvinkeitto on hoidettava mahdollisimman kiireesti ja istahdettava kuppi kadessa parvekkeelle mietiskelyasentoon ennenkuin mies ehtii heraamaan hairiten vaatimuksillaan harrasta keskittymistani. Runoissani ilmaisen aina syvimpia tunteitani suuren taiteellisen tuskan saestamana. Lapset yleensa alkavat jossain vaiheessa esittamaan ankaraa krittiikkia, kun suonen puhjettua en kykene muodostamaan ainuttakaan lausetta ilman etta se rimmaa edelliseen. ( ”Lapset ylos, kello kuusi! Kaypas vessas’, pese suusi!)
Olen saanut liikuttavan kaunista palautetta lukijoiltani, jotka ovat ensinnakin kiitelleet uutta  kukoistavaa ulkoasuani. Olen siis onnistunut liittamaan sivuilleni jo yhden valokuvan, vaikka se ei tosin liittynytkaan mitenkaan kyseiseen tekstiin.  Minulta on kyselty lisaa Nizzan matkavinkkeja. Niita seuraa valittomasti Sallan iloksi runon muodossa. (”Laitan tekstin tuotapikaa, jotta valtyt syomast’ sikaa.”) Taman arvoituksellisen sakeen ymmarrat vasta luettuani taiteellisesti korkeatasoisen Riviera-aiheisen runoni.
Runojen kirjoittaminen on, kuten terava-alyisimmat ehka jo arvasivatkin, pikainen vastaus paaministerin minulle osoittamaan vetoomukseen muuttaa tekstejani lounastauolla luettavaan muotoon. Naita runoja voi tastalahin kuka tahansa pikku virkamies tai joku vahapatoisempikin Nokian johtaja lukea tarkean paivatyonsa ohessa antamatta sen hairita kenenkaan panosta kansantalouteen.
Jaan sitten vain odottelemaan J.H.Erkon palkintoa. Ei kai ne nyt niin tarkkoja ole sen osallistujien ian suhteen?
”Ken naita muka ymmartaa,
sil’ ei oo jarjen haivaakaan!”

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Runosuonen puhjetessa

Kevatruno.
(Luetaan harras ilme kasvoilla painottaen jokaista sanaa.)

Aurinko kun paistaa alkaa
kansa silloin juoksujalkaa
vaatteitaan jo paaltaan kaarii
paljasten vatsaa, saarii.

Ilmio on hammentava
jarki kylman jahmettama
silti heita satakunta.
Vasta asken satoi lunta!

Itse ajan hyvaks’ kaytan
vartaloni vasta naytan
kunnes kilon pari puotan
paattavaisyyteni luotan!

Huomaamatta talviajan
reiden, vatsan, vesirajan
volyymi on laajentunut,
rasvakerros paksuuntunut.

Eipa onneks mitaan huolta!
Asial’ on monta puolta:
Tastalehtein reippahasti
bulevardin paahan asti
kiidan juoksutrikoot ylla
jokailta lenkkeilylla.

Kunhan ensin paivallisen
rauhass’ syoda nautiskelen.
Unohda en alkupalaa
juustoa ja suolakalaa.
Yha vain nyt kiihtyy tahti
jalkiruoaks’ pullakahvi.

Toukokuu kun kohta koittaa
katsotaanpa kuka voittaa!
Onneks' viela siihen aikaa
hetki on ja silla aikaa
mietin viela hetken kaksi
kannattaako laihemmaksi
yrittaa nyt syytta suotta?
Mennyt nain jo monta vuotta.

Liikaa rehkimista kysyy.
Selluliitti on ja pysyy.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Visuaalisuuden haaste

Edellisen kirjoitukseni julkaiseminen sai mieheni lentamaan pikaisesti tyomatkaltaan kotiin. Hanen syvana huolenaiheenaan tuntui olevan imago, jonka annan itsestani julkisuuteen ja samalla kuulemma myos pilaan hanen maineensa lopullisesti. Han paattikin pikaisesti elvyttaa minua tekniikan saloissa. Ensimmainen asia, jonka hanen pikakurssillaan opin, oli se, etta saadakseni liitettya valokuvia sivustolleni, en valttamatta tarvitsekaan Mina Soitan-puhelinta. Ette voi tietaa, rakkaat lukijani, kuinka suuri kivi putosi naisellisen hennoilta hartioiltani! Olin jo henkisesti varautumassa kaikkiin mahdollisiin hapaisytilanteisiin, johon pian olisin joutuva, kun joutuisin julkisesti rapeltamaan neuvottomana uutuuttaan killtavan mustan lapyskan kanssa, jota en osaisi pitaa edes oikein pain kadessani. Nyt sain tietaa, etta voisin katevasti siirtaa koneella jo olevia valokuvia suoraan tekstiini, eika minun tarvitsisi vaivata enaa alynystyroitani kohtuuttomasti, karsia jatkuvasti siita aiheutuvaa migreenia eika myoskaan konttailla ympariinsa etsiskelemassa kissojen piilottamia jatkojohtoja. Tama uutinen suorastaan pelasti paivani ja olenkin nyt intoa taynna uusien visuaalisten mahdollisuuksien edessa. Tastalahin siis tulette nakemaan, etta olen ajantasalla oleva blogisti, joka osaa esimerkillisesti hyodyntaa uusinta teknologiaa. Tulette todentotta viela hammastymaan suuresti! 
Nyt on vain ruvettava totuttelemaan tasta tulevasta menestyksestani vaajaamatta seuraaviin negatiivisiin ilmioihin kuten kateuden aiheuttamaan nurinaan. Olen jo varautunut, etta ainakin Heivatut Kudelmat blogin kirjoittaja tulee ottamaan yhteytta saadakseen minulta vinkkeja. Samoin saattaa olla Olipa kerran Pariisi seka Vieraiden polkujen bloggaajien kanssa. Heidan aarimmaisen visuaalisesti houkuttelevista sivustoistaan huolimatta saattavat tekijat esittaa minulle kiperia kysymyksia havaittuaan blogini uuden kadehdittavan harmoonisen ulkoasun. Todennakoisesti joudun jeesaamaan taas kerran myos Kompastelevaa Sallaa, joka sai minut alunperinkin ylipuhuttua tahan hemmetin blogiprojektiin. Annan mielellani apua toisille, koska olen valtavan hyvasydaminen ja reilu. Joitain hienouksia pidan kuitenkin omana tietonani, jotta voisin sailyttaa toisiin nahden lievan ylilyontiaseman. Sen lisaksi, etta se on mielestani taysin eettista, on se myos todella perusteltua toimintaa lukijoista kaydyn verisen kilpailun takia. 
Olen ajatellut muutenkin hieman laajentaa aihepiiriani. Monet blogistit kirjoittavat havaintoni mukaan teravasti ja intelligentisti ymparistostaan, jossa asuvat. Pariisissa asuva Riina kirjoittaa mielenkiintoisia teksteja elamasta ymparillaan ja hanen blogiaan voisi Pariisiin matkaajat kayttaa vaikka matkaoppaana. Rehellista itseanalyysia harrastavana ihmisena olenkin pannut merkille, etta oma aihepiirini on ehka  lievasti egosentrinen. Koska ajattelen aina ensisijaisesti lahimmaisteni parasta kaikissa toimissani, rupesin heti huolissani miettimaan olisiko omasta blogisivustostani mitaan apua Nizzaan matkaa suunnitteleville. Totesin onneksi, ettei tilanne ihan niin surkea ollut, kuin aluksi mielessani erheellisesti haivahti. Mielestani olen useaan kertaan varoittanut kaupungin merkittavimmasta vaarasta koirapaskasta. Jos naita kirjoituksiani luettuaan edelleen tuikkaa korkonsa paskalajaan, se on kylla sitten ihan oma vika. Minua ei tarvitse ainakaan siita tuulla syyttamaan. Olen myos varoittanut tarykalvoihin kohdistuvasta uhkasta joukkoliikennevalineissa nuorten soittaessa siella kova-aanisesti musiikkia kysymatta lainkaan kanssamatkustajiltaan haluavatko he kuunnella matkustaessaan Fifty Centia vai eivatko halua. Ranskankielen opintojen turhuudesta jo mainitsinkin erityisesti siina tapauksessa, mikali haluaa tulla ymmarretyksi Ranskassa. Luultavasti nama ohjeeni huomioiden Nizzan matkan onnistuminen on mahdollista. Olenhan toki myos suositellut ranskalaisia tv-viihdeohjelmia, kertonut paikan olevan verrattaen kaunis, elainlaakarin hataleikkausvalmiuksen olevan erinomainen ja Carrefourin hyvinvarusteltu. Kulinaristisessa mielessa en ole viela kovin kunnostautunut, mutta akkiakos se hoidetaan: Nizzan McDonald’s on aika huono.  
Viikonlopusta on tuleva hieno. Poikani saavutti merkittavan 16-vuoden ian, jonka naiviuksissaan kuvittelee tuovan itselleen useita lisaetuja. Annan hanen toistaiseksi elaa tassa kuvitelmassa, jotta perheessamme sailytettaisiin edes viikonlopun yli mahdollisimman eteerinen tunnelma. Syntymansa kunniaksi aiomme tehda pienen Italianvisiitin. Seuraava visuaalis-kulinaristinen kertomukseni tuleekin epailematta sisaltamaan varteenotettavia ja informatiivisia ravintola-arvioita seka korkeatasoisia lahikuvia ahmimistamme herkuista.
Tama on vain pienta esimakua siita mita tuleman pitaa!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Karjalainen selvitystila


Katson olevani selityksen velkaa. Monet lukijani ovat valittaneet, etta riemukkaan narratiiviset tekstini ovat ilahduttaneet heidan muuten niin harmaata elamaansa siina maarin, etta ovat armottomasti jaaneet koukkuun niita ahmiessaan. Siita on valitettavasti samalla seurannut heille joitakin paivittaisia hankaluuksia, koska pitkien ja monikerroksisten kirjoitukseni analysointiin menee kohtuuttomasti aikaa ja henkisia voimavaroja. Monet tarkeat velvollisuudet ovat siksi saaneet jopa kokonaan vaistya taman mielta ylentavan harrastuksen tielta. Asian vakavuutta lisaa se, etta kyseessa alkaa kasitykseni mukaan olla laaja yhteiskunnallinen ongelma. Lukijoihini on iltapaivalehdistolta salaa liittynyt varsin tarkeita henkiloita, tietojeni mukaan ainakin lupaavia nayttelijalahjakkuuksia, media-alan vaikuttajia ja jopa vallanpitajia. Olenkin viime aikoina epaillyt taman olevan se todellinen syy siihen, miksi joidenkin kansanedustajien on raportoitu jaavan saannollisesti pois hallituksen kyselytunnilta. Olen antanut kertoa itselleni, etta itse paaministeri on laatimassa minulle vetoomusta tekstieni tiivistamiseksi edes yhden liuskan pituiseksi, jotta ilosanomani voitaisi nopeasti lukaista kannykoista eduskunnan lounastauon aikana ilman etta siita tulisi senkummempia valtakunnallisia seuraamuksia. Kyselytunnilta lintsaaminen tai poissaolot eduskunnasta ilman laakarintodistusta ovat asioita, jota en missaan tapauksessa hyvaksy. Pelkaan, etta joudun silti vastaamaan tahan vetoomukseen heti sen kateeni saatuani ehdottoman kielteisesti taman mahdottoman vaatimuksen vuoksi. Seuraavassa esitan vedenpitavat todisteet siihen miksi sanomaani ei voi mitenkaan tiivistaa.
Myonnan joskus sortuvani turhaan hopotykseen. Tama on kuitenkin aarimmaisen harvinaista. Yleensa puhun vain vankkaa asiaa ja jokaisella sanalla on painoarvonsa. Toisinaan itse asiaan paasy tosin vaatii seikkaperaista pohjustusta. Tassa kohdassa saankin usein rakentavaa kritiikkia alati hyvaa tarkoittavalta puolisoltani seka pelottavan terava-alyisiksi kehittymassa olevilta lapsiltani. Heidan liikuttavan yhtenainen mielipiteensa on se, etta pohjustukseni lahtee aina aivan liian kaukaa muinaishistoriasta eika juurikaan korreloi varsinaisen paateeman kanssa. Olen periaatteessa eri mielta. Myos puhetulvani loppuyhteenveto ja johtopaatokset eivat heidan mielestaan koskaan pysy asiassa ja koettelevat kuulemma kohtuuttomasti kuulijoiden karsivallisyytta.
Oma mielipiteeni on se, etta vaikka kykenenkin halutessani tai tarpeen niin ehdottomasti vaatiessa tuottamaan loppumattoman pitkan esityksen ilman, etta siina varsinaisesti sanotaan yhtaan mitaan, on kuitenkin satunnaisesti suullisesti tai kirjallisesti aikaansaamani tekstin pituus ja sisalto hyvassa suhteessa keskenaan. Kuten edellamainittu lausekin selvasti osoittaa,  esitan asioita toisinaan liian moniselitteisesti , epaselvasti tai kallisarvoista puolisoani lainaten ”tarkoituksellisen harhaanjohtavasti”. Otan tasta lahes tayden vastuun. Muistutan kuitenkin samaan hengenvetoon, etta karjalaisella kulttuuritaustallani saattaa olla oma roolinsa ulosantini muodostumisessa, eika tahan liittyen ole ollenkaan yhdentekevaa, etta olen kasvanut suurimman osan merkittavimmista kehitykseni vuosista ymparistossa, jossa koko sosiaalinen verkostoni ”haasteli” taukoamatta kaiken valveillaoloaikansa. Se selittaa mm. sen, miksi minulle on taysin luonnollista puhua vasymatta jopa kaikkien niiden keskustelussa luonnollisesti esiintyvien taukojen aikana, jolloin keskustelijat  yleensa pidattelevat haukotustaan, miettivat hetken ennenkuin vastaavat tai vetavat henkea. Itse opin jo varhain tekemaan em. asiat puhetulvan koskaan keskeytymatta.
Edellamainitut syyt selittavat myos usein kiusalliseksi luonnehditun, mutta minulle taysin luonnollisen itsekseenpuhumisen ilmion. Kaynkin usein filosofisia keskusteluja kuvittellisten tai todellisten henkiloiden kanssa heidan ollessa todellisuudessa silla hetkella jossain muualla. Keskusteluihin en siis tarvitse lahikontaktia, sosiaalista mediaa, skypea tai muita nykyajan turhia apuvalineita.  Naita yksinpuheluita havainnoivien lahimmaisteni mielesta olen takuuvarmasti menettanyt jarkeni , vaikka todellisuudessa vain ja ainoastaan niiden ansiosta olen jarjenmenetyksen elamani kirjavissa vaiheissa valttanyt.
Monet ovat myos ihmetelleet, miksi sivuillani ei esiinny valokuvia, jotka toisivat hieman toivottua lepotaukoa konekivaariammuntaa muistuttavalle kirjoitustyylilleni. Tassa joudun nyt hieman vasten tahtoani kasittelemaan erasta ominaisuuttani, jota olen itseani esitellessani huumorimielessa lievasti liioitellut. ”Teknisesti rajoittunut” on ehka tarpeettoman harhaanjohtava kuvaus itsestani. Kyse on yleensa kaytannossa siita, etta minulla on piuhat hukassa. Kuvien siirtely erilaisilta aparaateilta tietokoneelle ei aina suju kuin toivoisi, jos sopivaa liitantajohtoa ei juuri silla hetkella satu loytymaan. Yleensa karsivallisyyteni ei riita niin pitkalle, etta etsisin tarvittavan varaosan.  Katoamistemppu selittyy yleensa kahdella syylla. Ensimmaisessa on kyse lievasta puutteesta jarjestyksenpitokyvyssani. Kasittelen tata teemaa piakkoin seikkaperaisemmin blogissani, jonka nimeksi olen kaavaillut: ”Miksi minusta ei tullut sihteeria?”  Toinen syy on kerrostaloelamaan turhautunut kuopuskissani, joka kuljettaa kujeillen kaikki kodistamme loytyvat nauhamaiset irtirevittavissa olevat osaset, joihin myos lankakerien ohella kaikki jatko- ja liitantajohdot kuuluvat ja katkee ne useimmiten neuvokkaasti kaapin taakse tai sangyn alle, jonne en todellakaan jaksa kontata kymmenta kertaa paivassa vain toteamaan, etta taas olisi aika imuroida.
Kuten nykyaikaiseen elamantapaan kuuluu, minunkin perheeni jasenilla toki on Mina Soitan- tai Mustamarja-nimisia viksuakin viksumpia puhekoneita, joilta kuvien siirtaminen tekstieni koristeeksi luonnistuisi ymmartaakseni huomattavasti katevammin. Oma jarkkymaton periaatteeni on kuitenkin, etta kayttamani kasipuhelimen ei tule olla piiruakaan alykkaampi kuin mina. Siita voisi koitua varsin noloja tilanteita julkisilla paikoilla yrittaessani epatoivoisesti vastata puhelimeen liu’uttelemalla sormiani puhelimen pintaa pitkin koskaan osumatta oikeaan kohtaan, koska sen lisaksi etta olen tavoilleni uskollisena unohtanut silmalasit kotiin, unohdan myos puhelimen olevan suojakotelon sisalla, jonka avaaminen vaatii silmalasien lisaksi teknisen korkeakoulun paastotodistusta. Siksi aparaatissani on vain kaikki normaalin ihmisen tarvitsemat perustoiminnot, kuten soittojen ja tekstiviestien vastaanotto seka arkiaamuinen heratysoptio kello 6.30. Aihe on siis minulle mita suurimmassa maarin periaatteellinen ja pysyn vaajaamatta kannassani, vaikka pystyisinkin omaamillani teknisilla valmiuksillani ilman sen suurempia ponnisteluja omaksumaan puhelimeni kaytossa useita muitakin vaativia toimintoja, kuten soittamista, viestien lahettamista, heratysajan vaihtamista tai sen kokonaan poistamista vapaapaivien ajaksi.
Toivon sydameni pohjasta, etta tama selvitys auttoi sinua, rakas lukijani, ymmartamaan laajemmin lahtokohtiani, olemaan valittamatta sekundaarisista asioista, kuten vahaisesta visuaalisuudesta tai joutavien pisteiden puuttumisesta tiettyjen kirjainten paalta ja jatkamaan rohkeasti syvallisten kirjoitusteni saannollista tarkastelemista uhmaten kaikkia niita mahdollisia pysyvia henkilokohtaisia seka yhteiskunnallisia vaurioita, joita on vaarana syntya niiden sisallon ymmartamiseen pyrkimisessa.