Pikkujouluvalmistelut ovat minulle vieras käsite. Siksi tunsin kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassani, kun serkkuni kanssa päätimme järjestää suvulle yhteiset pikkujoulut ruokineen, piirileikkeineen ja yhteislauluineen.
Edellisen päivän aamuna alkoikin tapahtua jo kukonlaulun aikaan, kun yritimme juoda aamukahveja rauhassa työntäen lapsia yksi kerrallaan ovesta koulumatkalle samalla vahtien etteivät talon 5 kissaa karkaa ja miettien päivälle kuumeisesti minuuttiaikataulua. Siivoojien rynnistäessä sisään olimme jo edenneet raivauksessa siihen pisteeseen, että vanhat lehtikasat oli lajiteltu ja pelastettu muutama tärkeä sopimuspaperi, vähemmän tärkeä lasku ja työtodistus joutumasta kierrätykseen, tungettu roskapusseihin kissanpissanhajuisia styroksipaloja, jotka olivat olleet säkkituolin, jota kissaneiti oli joutunut hätätilassa käyttämään pisuaarinaan, täytteenä sekä kerätty lattioilta matot pesulaa varten, jotka kissat olivatkin jo avuliaasti juosseet kasaan. Päivän ohjelmassa oli tämän lisäksi oleva serkkuni pikainen työreissu Hanko-nimiseen kesäkaupunkiin, täysimittaisen jouluaterian valmistaminen illansuussa laatikoineen, kinkkuineen ja kalkkunoineen sekä serkkuni ystävän tyttären ylioppilasjuhlat. Kylmanhikeä otsaltani pyyhkiessä aioin huomauttaa, että tehtävämäärään nähden siihen käytettävissä oleva aika tuntui mielestäni ehkä hieman liian vaatimattomalta, mutta serkkutytto oli tomerasti sitä mieltä, että homma hoidetaan helposti ja huomenna koko suku karkeloi yhdessä vatsat pullollaan sulatellen tarjoilemaamme herkullista joululounasta. Suostuin suunnitelmaan, koska minun vastuualueeseeni kuului oikeastaan vain jälkiruoan ja kakkujen valmistamisen lisäksi yhteislaulujen säestämistä ja valovoimaisena säteilemistä. Jouduin siis kiireen keskellä Hankoon, jossa ihmettelin Regatta-kaupungin hiljaiseloa ja yritin kuvitella mielessani kesäaikana tunkeilevaa ihmispaljoutta. Kävelykadulla oli lisäkseni yksi henkilö. Sain kuitenkin tapani mukaan torikokouksen aikaan, kun eksyin käsityöliikkeeseen, jäin suustani kiinni samanhenkisen taiturin kanssa ja totesin, etta Hangon aurinko ilmeisesti tarttuu paikalliseen väestöön siinä määrin, että he jaksavat viela joulukuussakin olla hyvälla tuulella ja hymyillä. En voinut vastustaa kaunista käsintehtyä kaulakorua ja shamppanjapullonkorkista valmistettua hauskaa avaimenperää ja laahustelin pitkin Hangon tuulisia katuja iloisena uusista hankinnoistani.
Edellisen päivän aamuna alkoikin tapahtua jo kukonlaulun aikaan, kun yritimme juoda aamukahveja rauhassa työntäen lapsia yksi kerrallaan ovesta koulumatkalle samalla vahtien etteivät talon 5 kissaa karkaa ja miettien päivälle kuumeisesti minuuttiaikataulua. Siivoojien rynnistäessä sisään olimme jo edenneet raivauksessa siihen pisteeseen, että vanhat lehtikasat oli lajiteltu ja pelastettu muutama tärkeä sopimuspaperi, vähemmän tärkeä lasku ja työtodistus joutumasta kierrätykseen, tungettu roskapusseihin kissanpissanhajuisia styroksipaloja, jotka olivat olleet säkkituolin, jota kissaneiti oli joutunut hätätilassa käyttämään pisuaarinaan, täytteenä sekä kerätty lattioilta matot pesulaa varten, jotka kissat olivatkin jo avuliaasti juosseet kasaan. Päivän ohjelmassa oli tämän lisäksi oleva serkkuni pikainen työreissu Hanko-nimiseen kesäkaupunkiin, täysimittaisen jouluaterian valmistaminen illansuussa laatikoineen, kinkkuineen ja kalkkunoineen sekä serkkuni ystävän tyttären ylioppilasjuhlat. Kylmanhikeä otsaltani pyyhkiessä aioin huomauttaa, että tehtävämäärään nähden siihen käytettävissä oleva aika tuntui mielestäni ehkä hieman liian vaatimattomalta, mutta serkkutytto oli tomerasti sitä mieltä, että homma hoidetaan helposti ja huomenna koko suku karkeloi yhdessä vatsat pullollaan sulatellen tarjoilemaamme herkullista joululounasta. Suostuin suunnitelmaan, koska minun vastuualueeseeni kuului oikeastaan vain jälkiruoan ja kakkujen valmistamisen lisäksi yhteislaulujen säestämistä ja valovoimaisena säteilemistä. Jouduin siis kiireen keskellä Hankoon, jossa ihmettelin Regatta-kaupungin hiljaiseloa ja yritin kuvitella mielessani kesäaikana tunkeilevaa ihmispaljoutta. Kävelykadulla oli lisäkseni yksi henkilö. Sain kuitenkin tapani mukaan torikokouksen aikaan, kun eksyin käsityöliikkeeseen, jäin suustani kiinni samanhenkisen taiturin kanssa ja totesin, etta Hangon aurinko ilmeisesti tarttuu paikalliseen väestöön siinä määrin, että he jaksavat viela joulukuussakin olla hyvälla tuulella ja hymyillä. En voinut vastustaa kaunista käsintehtyä kaulakorua ja shamppanjapullonkorkista valmistettua hauskaa avaimenperää ja laahustelin pitkin Hangon tuulisia katuja iloisena uusista hankinnoistani.
Tässä välissä sain yllättaen puhelun sisareni tyttäreltä, joka on hoitanut Sebastienia kesälomasta asti, koska pidin todennaköisenä, että palaisimme syksyn aikana Suomeen ja totesimme silloin yhdessä kissalle olevan parasta pysyä suuresti palvomallaan hoitajalla, joka on käytännässä omistanut elämänsä kissani onnellisena pitämiseen kaikine yksityiskohtineen. Tunnen asiasta huonoa omaatuntoa ja olen vakuuttunut siitä, että Sebastien on loukkaantunut minulle ikihyviksi. Mutta enemmin olen tottapuhuen huolissani sisarentyttärestäni, koska hän ei nykyään ehdi tekemään muuta, kuin hoitamaan ja valokuvaamaan kissaani. Hän on mm. laihtunut huomattavasti syksyn aikana, koska ei ehdi syömään ja näyttää nykyään todella riutuneelta, koska hän ei myöskään pysty nukkumaan yöllä Sebastienin vallattua hänen tyynynsä. Lisäksi hänen entisestäänkin hennot hiuksensa ovat harventuneet huolestuttavasti, kun Seppo yöllä herää ihan vaan onnellisuuttaan tamputtamaan tassuillaan tytön kutreja. Epäilen myös hänen parisuhteensa pahasti rakoilevan, koska Sebastien kuulemma makaa alkuillasta heidän parisänkynsä keskellä poikittain ja pitää näin pariskunnan tehokkaasti irti toisistaan. Sebastienin korvasta loytyi aiemmin syksyllä solumuutoksia, joita epäiltiin kasvaimeksi. Nyt sisaren tytär onneksi kertoi, että näytepalan perusteella tehdyt tutkimukset osoittivat, että kyseessä olikin vaaraton talirauhasten tukkeutuma. Tieto siitä, että kissani korvasta löytyi finni, sai minut hyppimään ilosta ja saivat loppupäivän aamuyölle venyneet kokkaussessiot sujumaan ratiritirallan tahdissa hyppien, pomppien ja pyörien.
Kotiin palattuamme osa ajasta tosin kului Adolfia etsiessa, kun se oli peloissaan piiloutunut siivoojien iskujoukolta kulmasohvan alle. Se kipusi kuitenkin joutuisasti esiin, kun joulukinkkua soviteltiin paistoastiaan ja yritti kielloista huolimatta nuolla sen pintaa aina, kun silmä vältti. Hän on siis nopeasti sisäistänyt meille kaikille tärkeimmän joulun sanoman: "Nyt sitä saa, nyt sitä saa."
