Haikaiseva tulevaisuus

Elama on varsin epavakaista nykyaan. Ajatellaanpa vaikka maailman taloutta, Gerard Depardieun kansalaisuutta tai paavin virkaa. Kovin ovat huteralla pohjalla.

Tama tosiseikka mielessani leikittelen joskus ajatuksella kotimaan kamaralle palaamisesta. Ajatus on toisaalta kiehtova, toisaalta pelottava, mutta luultavasti jossain vaiheessa vaistamaton, vaikka ei sekaan tietysti ole niin varmaa kuin selluliitti.

Pelkoa minussa aiheuttaa ensimmaiseksi ilmasto. Vaikka varhaisnuoruudessani olinkin aikamoinen hiihtajalegenda, talvi ei sen koommin ole minuun vedonnut vuodenaikana. 10 vuotta lampimissa olosuhteissa on saanut lammonsaatojarjestelmani siina maarin sekaisin, etta suhtaudun Suomen keskikesan helteisiin, kuin raikkaaseen talvisaahan asianmukaisine varusteineen. Valon vahyys syksyn ja talven aikana saa myos selkapiissani aikaan kylmia varistyksia. Vaikka olenkin kerrospukeutumisen fanaattinen kannattaja, muistelen kauhulla talviajan uloslahtoprojektia kaikkine valihousuvirityksineen. Kauhukuvaan vaikuttanee se, etta lapseni olivat Suomessa asuessamme hieman pienempia ja jouduin pukemaan itseni lisaksi myos heidat. Aina ulos lahtiessamme joku huuti paa punaisena, ja muistaakseni se useimmiten olin mina. Mikali muuttaisimme Suomeen, olen suunnitellut, etta lapset voisivat pukeutua ihan itse uloslahtiessaan. Tama helpottaisi hieman sopeutumistani.

Ilmaston lisaksi toinen asia, jota saattaisin jaada kaipaamaan tasta viiden tahden palveluyhteiskunnasta on viiden tahden palvelu. Voisi siina satunnainen ohikulkija hieraista pari kertaa silmiaan kun Rouva istuisi ABC-asemalla autossaan torvea soittamassa ja ihmettelemassa, miksei kukaan rienna hanen autoaan tankkaamaan ja tuulilasia pesemaan. Pitaisi tottua siihenkin, etta S-marketissa pitaisi itse pakata ostoksensa. Tai kantaa ne itse autoon. Tai hakea unohtunut maito kaupasta. Tai lakaista itse piha. Tai siivota itse. Tai laittaa ruokaa. Tai pesta herranpieksut itse ikkunansa.

Jotkut ihmiset menevat taalla liiallisuuksiin palvelun kayton kanssa, eivatka tee itse mitaan. En kuulu heidan joukkoonsa. Pesen itse hampaani, laitan ruokaa ja puuhastelen ahkerasti muutenkin vaikkei sita uskoisikaan, kun meilla kay. Ikkunoita en ole tosin pessyt vahaan aikaan ja sen ainakin huomaa.

Asia, jota kaikkein eniten pelkaan kotimaassa on ihmisten umpimielisyys. Jarjestan helposti itselleni hullun maineen puheliaisuuteni vuoksi. Tama ominaisuuteni on tietysti peraisin synnyinsijoiltani Karjalan Kunnailta. Lappeenrannassa on normaalia kaytosta haastella muutama sana bussinkuljetttajan kanssa ennen linjuriautoon astumista. Helsingissa se tulkitaan avohoitopotilaan tunnusmerkiksi paitsi jos kuljettaja sattuu olemaan ulkomaalaista alkuperaa, mika on onneksi lisaantyvassa maarin tapana. Vierustoverille jutustelu, joka on minulle taysin luontevaa, aiheuttaa myos omituisia tilanteita ja koska en tarkoituksella tavoittele kylahullun mainetta, joudun Suomessa harrastamaan voimakasta itsekontrollia sosiaalisissa tilanteissa.

Pelkaan, etta kaikki edellamainittu saisi aikaan vakavaa ja pitkakestoista masentumista, kaipuuta etelan aurinkoon ja hilpeiden valittomien ihmisten seuraan, jotka eivat ole kuitenkaan humalassa. Jaksaisinko olla aktiivinen pimeina ja kylmina talvikuukausina, kun kaikki hautautuvat neljan seinan sisalle odottamaan kesan lampoa ja valoa? Vielako jaksaisin innostua syyssateen piiskatessa ikkunoihin sailomisesta, sukankutomisesta ja kynttiloiden sytyttamisesta? Poissa olisivat korkokengat, moitteeton ulkoasu ja punatut huulet. Tilalle tulisi kumisaappaat, tuulipuku ja punainen nena. Citymaasturi vaihtuisi polkupyoraan ja bussiin. Ovikelloa ei soittaisi siivooja tai supermarketin kotiinkuljetus, vaan korkeintaan tv-lupatarkastaja. Kotirouvan paivat olisivat ohi. Rouva seisoisi kiltisti tyokkarin jonossa. Toita ei olisi tarjolla, kukaan ei haluaisin tarjota toita pitkaan tyoelamasta poissaolleelle vanhalle luuskalle. Kylla se masentaisi. Kuppila rupeaisi kutsumaan. Alkoholisoituminen olisi todennakoista. Silmat rupeasisivat harittamaan. Tissit alkaisivat roikkumaan. Baaritiskilla itkisin tuntemattomalle kohtaloani. Lapset oppisivat kiroilemaan. Notkuisivat kaljakassi kourassa steissilla. Osallistuisivat pride-kulkueeseen. Kissoilta lahtisi karvoja. Elama olisi kohtuuttoman vaikeaa.

Sitten sosiaalitati patistaisi katkaisuun. Tyokkarista tarjottaisi elamanhallinnan kurssia. Elamaan virtaisi uutta sisaltoa. Tyottomana saisi alennuksen zumba-tunnille. Poika joutuisi armeijaan, jossa siita tehtaisi mies. Tytto paasisi yliopistoon, jossa siita tehtaisi humanisti. Kissojen turkki rupeaisi kiiltamaan. Rouva kirjoittaisi menestysromaanin, jonka nimi olisi "Keskenerainen lapanen- Elaman haltuunoton lyhyt oppimaara". Rahaa tulvisi ovista ja ikkunoista. Tilattaisi pizzaa ja katsottaisi telkkarista "Tanssii tahtien kanssa"

Eikohan se tasta, kavi miten kavi.

Luopumisen jalkimaininkeja

Olette ehka tottuneet nauramaan lukiessanne runojani. Toivon poikkeuksellisesti, etta kukaan ei naura seuraavalle runolleni. Sen sijaan sille saa nauraa vaikka aaneen, kun kerron, etta oli tata kirjoittaessani aivan tosissani. Lisaksi itkin vuolaasti.

Tama kerta jaakoon viimeiseksi, kun yritan kirjoittaa jotain vakavaa. Taiteellinen vaikutelma saattaa olla surkean heikko, mutta nyt on vaan viattomasti todettava, niinkuin entinen renki ennenaikaisesti ejakuloidessaan:" Se vaan tuli."

Uskokaa tai alkaa, mutta tama on aivan valttamatonta.

Lepopaikka

Tanaan on sydameni kipea
siina pienen kissan kokoinen aukko

Liian akkia lahti pois
Sen tuntu vielakin sylissa,
iholla
Yolla sen jo kuulin
ei viela tullut kaymaan

Mutta aavikolla kasvaa puu
juurissaan salaisuus
rakas kaaro valkoinen
paalla hiekkaa
ei merkkia muuta
Aiti vain sen tietaa

Tuoksu aavikon
Kukan teralehdet
jotka tuuli vie

Saa pieni rauhassa nukkua.
 

Puolison painajainen

Jotta elamasta ei vaan puuttuisi dramatiikkaa, olemme joutuneet perheena karsimaan Kissanmenetyksen lisaksi myos toisesta hirvittavasta, vaarallisesta ja viheliaisesta, mutta -Luoja paratkoon- onneksi melko harvinaisesta taudista, nimeltaan Miestenflunssa.

"Miestenflunssa (engl. Manflu) on tavallisen flunssan maskuliiniversio. Taudin oireet muistuttavat aivan normaalia pikkuflunssaa eivatka usein tayta edes flunssan minimivaatimuksia, mutta kyseessa EI TODELLAKAAN ole sama tauti. Suurin ero naiden flunssien valilla on subjektiivisessa kokemustavassa. Miestenflunssan uhri kokee oireensa tavalliseen flunssan verrattuna moninkertaisena ja tata on tietysti kipulaakkeetta synnyttaneen feminiinin vaikea ymmartaa. Potilas muunmuassa tuntee itsensa kuolemansairaaksi jo heti ensimmaisesta aivastuksesta alkaen. Hanen taytyy silloin valittomasti hakeutua pitkalleen paikalle, jossa han saavuttaa lasnaolijoiden maksimaalisen huomion. Taudinkuvaan kuuluu voimakkaat kiputilat, joita hanen on vaikea tarkemmin kuvailla. Taman vuoksi potilas valittaa taukoamatta kova-aanisesti. Aivastuksia ja yskimista han liioittelee nayttavasti seka vastaa puhelimeen -mikali kykenee- haudantakaisella aanensavylla.

Tauti etenee yleensa uskomattomalla vauhdilla. Jo ensimmaisena iltana tartunnan havaittuaan potilas puhuu kuolemasta, antaa kyynel silmassa lapsilleen elamanohjeita seka miettii perinnonjaon yksityiskohtia. Aaneenvalittamisen ja muutaman aivastuksen lisaksi muita oireita ei juurikaan voida todistettavasti havaita. Muunmuassa kuumemittari ei edes varahda. Potilas on vakuuttunut, etta se on rikki.

Tautiin kuuluu voimakas laakeriippuvuus. Potilas on varma siita, etta han tarvitsee valittomasti mahdollisimman pitkan antibioottikuurin. Taman lisaksi han ei todennakoisesti selvia ilman nenasprayta, yskanlaaketta, inkivaaria, yrtteja, salvaa, hunajaa, eukalyptusta, strepsilsia, vickia, kuumavesipulloa, laastaria seka kurlausmikstuuraa.

Miestenflunssan kaikkein piinaavin oireyhtyma on kuitenkin juoksutus. Potilas odottaa automaattisesti, etta hanen viihdyttamisestaan hoitamisestaan tulee muiden perheenjasenten tarkein missio. Han kokee voimakkaasti kuolevansa janoon, kylmaan, kuumaan, nalkaan, kipuun, hengenahdistukseen, hikoiluun tai kuristavaan tunteeseen. Taman vuoksi han mobilisoi tehokkaasti lasnaolijat hoitotoimiin ja vaatii heilta viiden tahden palvelua. Tama edellyttaa hoitohenkilokunnan kokoaikaista valppautta. Potilas pyytaa yleensa minuutin valein vetta, jonka han toteaa olevan liian kylmaa, teeta, joka on liian kuumaa, keittoa, joka on liian pahaa, kosteita pyyhkeita, jotka ovat liian markia seka peittoa, joka on liian paksu. Han myos moittii hoitohenkilokuntaa aktiivisesti, koska hanen aistinsa ovat yliherkassa tilassa. Tama vaatii lahimmaisilta myotatuntoista ymmarrysta, jotta potilas voitaisiin pitaa mahdollisimman hyvalla tuulella, mika on miestenflunssasta toipumisen perusedellytys. Sen vuoksi suositellaan saysealla aanella puhumista, silmiin katsomista lempeasti, seka usein toistuvia repliikkeja, kuten:
-Saanko poyhia tyynyasi?
-Voi kulta, kuinka minun kay sinua saaliksi!
-Voisinko tuoda sinulle jotain?
- Mita haluaisit, etta viela tekisin hyvaksesi?
Taman lisaksi potilasta tulisi mahdollisimman usein hieroa, silitella, esittaa huolestuneita katseita seka huokailla surullisesti. Myos itkunpurskahdukset ovat suositeltavia potilaan aarella, samoin varisevalla aanella esitetyt rukoukset potilaan sielun puolesta.

Miestenflunssan ennuste on yleensa hyva ja eloonjaamisprosentti melko korkea. Lisaksi taudinkuvaan kuuluu myos lahes poikkeuksetta ihmeparantuminen. Tata kaikille riemukasta tapahtumaa voidaan todistaa muunmuassa jalkapallo-ottelun alkaessa."

(Lainaukset ovat kaikille vaimoille suositeltavasta teoksesta "Aikuisen miehen hoito-opas")

Kissanmenetys ja muita virusperaisia tartuntatauteja

Meilla sairastetaan. Tytar on selvasti flunssan kourissa. Isanta yskii myos lupaavasti. Poika aivasti nayttavasti, hanen vuoronsa on siis seuraavana. Minulla on Kissanmenetys.

Mikali ette tieda, millainen tauti on kyseessa, voin hieman valaista asiaa. Elaintenomistajan Encyclopedian, vol 1. A-molli mukaan kyseessa on "voimakkaita oireita aiheuttava virusperainen tauti, joka kuitenkaan ei ole hengenvaarallinen. Potilaalla saattaa kissanmenetyksen puhjettua esiintya delirium -tyyppisia oireita, jotka saattavat olla varsin nayttavia. Potilas saattaa muunmuassa saada hallitsemattomia itkukohtauksia paikasta riippumatta. Esimerkiksi supermarketin kissanruokaosostolla saattaa potilas joutua odottamattoman regression valtaan ja ulvoa nayttavasti. Ymparillaolevien ihmisten lasnaololla tai reaktioilla ei ole merkittavaa vaikutusta itsensa kokoamiseen ja asiallisen kaytoksen pikaiseen palauttamiseen. Ko. regressiotilaa ei tule siis sekoittaa psykoosiin tai muihin ikaviin mielenhairioihin, vaikka sita onkin vaikea kohtauksen todistajille vakuutella.

Potilaalla esiintyy usein myos muistihairioita muistuttavia oireita. Tama johtuu kissanmenetyksen tuomista voimakkaista aistiharhoista, jolloin henkilo on kuulevinaan naukumista ja nakevinaan kissanhahmon kaltaisia visioita. Edellamainitusta johtuen potilas usein unohtelee arkeen liittyvia pikkuasioita, kuten ruokailun. Oire ei ole vaarallinen, varsinkin, jos siita seuraa vain kolmen kilon painonpudotus. Mikali painon putoaminen jatkuu, on hyva ottaa yhteytta alan erikoislaakariin. Mikali muiden perheenjasentenkin paino alkaa laskea suositellaan kotiapulaisen valiaikaista palkkaamista kotitalouteen.

Oireiden vakavuutta lisaa usein unettomuus, mika on yleinen syndrooma kissanmenetyksen uhreille. Henkilo tuntee itsensa yleensa kuolemanvasyneeksi ja nukahtaakin verrattaen helposti vain heratakseen yon pimeimpana hetkena. Talloin seuraa vatsakramppeja itkukohtausten seurauksena, seka jalkojen lihaskramppeja mineraalivarojen jouduttua epatasapainoon silmien kautta tapahtuneen suolaveden voimakkaan poistumisen vuoksi. Talloin henkilo myos kokee voimakasta janoa, yliluonnollisia tuntemuksia ja kuulee olemattomia.

Varsinkin juuri taudin puhjettua potilaalla saattaa esiintya itsetuhoisia ajatuksia. Nama liittyvat yleensa itsesyytoksiin, jotka ovat tyypillisia kissanmenetyksen oireita. Henkilo saattaa olla vakuuttunut, etta olisi voinut valttaa taudin puhkeamisen olemalla ylivarovainen. Henkilo saattaa munnmuassa ajatella olevansa huono kissa-aiti seka suunnitella hyppaavansa uima-altaaseen myllynkivi kaulassaan. Yleensa tama jaa kuitenkin suunnitteluasteelle.

Taudin voittamiseen vaikuttaa oleellisesti ymmartavaisen laheiset, jotka eivat tee pilkkaa potilaan oireilusta. Siksi suositellaan sellaisen seuran valttamista, joilla ei ole omia kokemuksia tasta viheliaisesta taudista.

Toipumista auttaa merkittavasti reipas puuhastelu, kuten muumityynynpaallisten ompelu.

Kaikkein nopein apu oireisiin saadaan kuitenkin, jos voidaan nauttia ruskean, lempean ja muhkean kissan seurasta."

Kylla tama tasta.

 

Kun taivaskin itkee

Yleensa Dubaissa ei enaa sada huhtikuussa.

Leo joutui perhantai-iltana auton toytaisemaksi ja se raahasi itsensa kotiportaille etutassuillaan viimeisilla voimillaan. Takajalat olivat molemmat tunnottomat. Halytimme elainlaakarin ja veimme Leon klinikalle. Ennuste oli huono, vaikka selkarangassa ei nakynytkaan vaurioita. Varauduin pahimpaan.
Eilen, lauantaina soittivat ja sanoivat ettei mitaan muutosta. Tarkoitus oli odottaa, etta shokkitila helpottaisi ja jaloissa rupeaisi olemaan jotain tuntoa, jotta voitaisiin leikata.
Menin tana-aamuna klinikalle katsomaan pienta. Se oli nukkunut edellisen ailtana pois. Syyna sisaiset vauriot ja verenvuoto.
Ajoin kaatosateessa kotiin ja silitin pienta kylmaa kissani. Kerroin sille, kuinka hyva minun on ollut sen kanssa ja kuinka en sita koskaan unohda. Pyysin, etta se tulisi joka yo unessa luokseni, kainalooni.
Kokoonnuimme sen ymparille. Vein sen viela kerran viereeni sankyyn lepaamaan tyynylleni. Sitten kiedoin sen t-paitaani.
Hautasimme sen lainvastaisesti aavikolle, sen omalle maaperalle jonne se kuuluu.

Poika on sulkeutunut huoneeseensa, tytto siivoaa ja kuuntelee Debussya. Mies nyyhkyttaa ja tekee toita. Mina en tieda mita teen.

 Leopold 6.11.2009-6.4.2013  

Kukkoilua ja kauhukertomuksia

Koska edellinen ruoka-aiheiseksi tarkoitettu postaukseni sisalsi loppujenlopuksi enemman tarinaa autonrenkaista ja avantouinnista kuin kuvasi houkuttelevan kotikeittioni herkullisia tuotoksia, aion nyt kasitella tyylipuhtaasti ainoastaan ravitsemuksellisia teemoja.

Ihailtuani aikani jaakaapin paisunutta olemusta paatin korvata edellisen paivan lievasti puutteellisen lounaan runsaalla ja varikkaalla, perheelleni mieluisalla intialaistyyppisella aterialla. Minun on tassa vaiheessa ehka tarpeen hieman selittaa taipumustani intialais-pakistanilaiseen keittioon. Uusimmat lukijani eivat ehka ole jaksaneet tonkia taustatietojani vanhimmista kirjoituksistani, joista kay ilmi etta olen kasvanut Karjalan kunnailla ravintolan keittiossa. Minulla ei siis ole juuri ollenkaan lapsuudestani perittyja kotiruokaperinteita. Tama ei johdu suinkaan siita, etta aitini olisi ollut kyvyton keittiossa. Painvastoin han oli alan rautainen ammattilainen, joka johti hotelli-ravintolaa ja oli siksi aina toissa, jossa minakin roikuin kaiken vapaa-aikani. Myohemmin han toimi opettajana alan oppilaitoksessa, ja kantoi oppilastoina tehtyja aterioita kotiin kassikaupalla. Muistan joskus 10-vuotiaana valittaneeni aidilleni, etta miksi meilla ei koskaan syoda tavallista ruokaa niinkuin muissa perheissa. Kuten keitettyja perunoita ja nakkikastiketta, mika oli 70-luvulla tyypillista arkiruokaa. Meilla syotiin wieninleiketta ja kukkoa punaviinissa.

Aikuistuttuani ja itsenaistyttyani haalin kotiini eksoottisia keittokirjoja ja metsastin outoja mausteita Helsingin ulkomaalaisten yllapitamista ruokakaupoista. Sitten loysin Shehzad Husainin keittokirjat, jotka mullistivat maailmani ja myos perheenjasenteni maailman, koska meilla ei sen jalkeen ole muuta syotykaan.

Dubaissa asuminen on minulle ollut aina taman syyn vuoksi hyvin luontevaa, koska maa on taynna himoitsemiani ruoka-aineita ja em. ruoka-annoksia saa valmiinakin helposti ja halvalla. Naapuristooni on aina kuulunut tarkeana osana ystavallisia intialaisia perheita, jotka ovat kiikuttaneet ovelleni kiinnostavia maistiaisia. Nykyinen intialaisnaapurini ei ole viela tuonut yhtaan maistiaisia Leopoldin vierailujen ansiosta. Lienee paikallaan, etta mina aloitan perinteen. Ajattelin aluksi tarjota laskisoosia. Ja paasiaisen kunniaksi mammia.

Keittioni on saanut lisaksi jonkunverran tuulahduksia Iranista ja tietysti myos Algerialaista, mutta arkiruokamme on ja tulee aina olemaan voimakkaan intialaista, johon tosin viime aikoina on tullut huolestuttavassa maarin thaimaalaisia vaikutteita. Nain tulee olemaan, asummepa vaikka napajaatikolla.

Eilinen lounaamme, joka koostui iranialaisesta riisista, jonka olin koristellut paistetuilla munakoisoviipaleilla ja runsaalla kourallisella lehtipersiljaa seka kanacurrysta, jossa oli mm. tuoretta tomaattia, porkkanaa ja paprikaa, inkivaaria seka loraus kookoskermaa, seka minttu-tomaatti-sipulisalaatista, joka oli talla kerta tehty tuoreista raaka-aineista, nautimme yhdessa perheena sen jalkeen kun poikani oli saapunut kuntoklubilta ja haettuani tyttareni ystavaltaan haadettyani samalla reissulla keskelta tieta yhden kukon ja kanan. Mietin jo hetken, nakisiko kukaan, jos hankkisin samalla ainekset kukkoon punaviinissa verestaen lapsuuteni makumuistoja mutta totesin punaviinin olevan se suurempi ongelma ja jatin kukkoraukan tienposkeen.

Lounaalla keskustelin lasteni kanssa oman lapsuuteni ruokavaliosta ihan vain shokeeratakseni heita. Vaikka kotiruokakulttuurini olikin hyvin ravintolavaikutteista, on toki todettava, etta olen tutustunut kouluruokailun kautta suomalaiseen arkiruokaan siina missa muutkin ikaiseni lapset. Oma jalkikasvuni katseli minua silmat ymmyrkaisenaan kuunnellessaan kauhukertomuksiani veripaltusta ja perunavellista. Hampurilaisajan tenaville se on jotain ihan liian ekstreemia. Luultavasti em. ruokalajeja ei enaa nykypaivan kouluruokailuun kuulu. Taytyy myontaa, etta mikaan ei ole vahvistanut luonnetta enemman kuin perunavellin syonti oksentamatta.

Illan kruunasi Leopoldin kotiinpaluu. Han ilmestyi hapeillen ja haisevana istumaan viereeni ja katsoi minua apua anoen. Totesin herran olleen taas kukkoilupuuhissa ja joutuneen tappeluun. Sen lisaksi se muistutti kissaa, joka oli uinut lietealtaassa. Arvelin tappelun tapahtuneen kunnallisessa roskalaatikossa. Se antoi minun nolona jynssata itsensa siihen pisteeseen, etta sai itse viimeisteltya loput.

Paivan paatteeksi saimme nautiskella mustikkapiirakkaa ja Dajm-levyn rippeita.