Tervetuloo! Kay sisaan toki! Kysees' ei oo neuleblogi.



lauantai 28. helmikuuta 2015

Kootut selitykset

Ette ehkä usko, mutta ansaitsisin mitalin siitä, että ylipäätään ryhdyin taas tähän helvetilliseen kirjoituspuuhaan. Se ei tottapuhuen ehkä olekaan kovin järkevää, koska olen melko vakuuttunut, että työnantajani seuraa tarkasti puuhiani myös sairaslomalla ollessani, eikä pidä kovin loogisena sitä, että en pysty kirjoittamaan työpaikalla, mutta kotonani pystyn. Toinen arveluttava asia on se, että käytän tähän harrastukseeni työnantajan konetta, joka sattui onneksi olemaan mukana sinä aamuna, kun kiirehdin työpaikalleni ja liukastuin. Suojelin työnantajani omistamaa läppäriä nopealla ranneliikkeellä kohtalokkain seurauksin ja estin näin sen rikkoontumisen maahan jysähtäessäni. Uuden läppärin hankinta olisi tosin tullut työnantajalleni halvemmaksi, jos sitä vertaa minun viimeaikaiseen tuottavuuteeni, mutta sitä en ehtinyt ilmalennon aikana arvioida kyllin tarkasti.

Olen kuitenkin aloittanut pitkän puolustuspuheen laatimisen, jonka esitän esimiehelleni ensimmäiseksi palatessani työhön parin viikon kuluttua. Tässä puheessa aion itkuvirsien jälkeen rehellisesti kertoa yrityksistäni pitää yllä kirjoitustaitoani, motoriikkaani sekä aivotoimintaa, mikä uhkaa surkastua kaiken älyllisen stimuloinnin puututtua elämästani, jollei mukaanlueta jokalauantaista Kingi-ohjelmaa. Tämän teen senkin uhalla, että kädessäni jököttävä proteesia muistuttava vehje painaa hemmetisti, hautoo kättäni ja on tiellä kaikissa toimissani, varsinkin tiskauksessa ja siivouksessa. Näin ainakin lapseni luulevat ja raatavat sekä luuttuavat koulutyönsä jälkeen hampaitaan kiristellen. Olen myös ollut kuulevinani joitakin kirosanoja. Heidän ei tarvitse tietää, että vasemmalla kädellä imurointi ei ole aivan kohtuuttoman hankalaa, kuten ei myöskään pihvien kääntely paistinlastalla. Sen sijaan kaikenmaailman silppuaminen ja jynssäys taas on. Oikeesti.

Koska kykenen jo painamaan del-nappia oikealla kädellä ja vasemmalla kädellä kirjoitus on parantunut huomattavassa määrin, uhmaan blogikirjoitusteni kanssa sairalomaani ja koko työuraani silläkin ehdolla, että minun kuvitellaan vain laiskottelevan kotonani täysin työkuntoisena. On totta etten ole joulukuusta asti ollut pelkästään vuoteenomana. Koska suussani ei ole muuta vikaa, kuin se, että olin viime viikolla kirurgisessa toimenpiteessa, kun minulta jouduttiin poistamaan itsepäinen ja koukkujuurinen hammas, josta seurasi taas lääkekuuri, ongelmia äänentuottamisessa parin päivän ajalla ja olisi seurannut muuten sairalomaakin, jollen olisi jo ollut sellaisella, olen harrastanut aktiivisesti musiikkitoimintaa ja esiintynyt arvovaltaiselle yleisölle laulamalla kaihoisia ja vedet silmiin nostattavia ballaadeja saaden osakseni nyyhkytyksiä ja raikuvia aplodeja, jotka saattoivat tosin osittain johtua sympatiaa keräävän habitukseni johdosta käteni oltua näyttävässä paketissa sen tuoden kuuntelijoiden mieleen köyhän, ramman laulajan. Mikä tottavieköön tällä hetkellä pitääkin paikkansa.

Yritin saada lääkäriäni suostumaan siihen, että saisin soittaa vähän pianoa, mikä mielestäni parantaisi motoriikkaani ja kuntouttaisi minut pikavauhdilla tuottavaksi kansalaiseksi. Kaikesta päätellen hänen musikaalisuudessan on paljonkin toivomisen varaa, koska hän kielsi ankarasti minua koskemaan mihinkaan instrumenttiin. Herra ei varmaan ole kuullutkaan musiikkiterapiasta ja sen hyväätekevästä vaikutuksesta ihmisen henkisen ja fyysisen toimintakyvyn ylläpitämiseen ja menestyksellisen kuntoutuksen edistämiseen, joten jouduin antamaan periksi ja keskittymään musiikin tuottamiseen yksipuolisesti vain laulamalla. Bändiharjoituksissa olen tosin keksinyt, että rannetukeni on mitä mainioin helistimen lyöntialusta, mutta sitä en ole kertonut kirurgilleni, koska hän todennäköisesti kieltäisi senkin.

Koska maastopyörävalmentajani käy kuumana kevään edistyessä pikavauhtia käteni parantumiseen verrattuna, olen joutunut varovaisesti lupailemaan hänelle aloittavani lenkkeilyn lähipäivinä, jottei hän tekisi minua hulluksi vaatimuksineen. Tämä on tietysti hyvin ikävä myönnytys, koska olin henkisesti valmis liikunnan aloittamiseen aikaisintaan kesäkuussa, jolloin jalkakäytävät ovat yleensä sulaneet. Joudun ilmeisesti antamaan periksi ja lähtemään koejuoksulle hänen kanssaan, koska en enää kestä hänen piinaavaa painostustaan asian suhteen. Harkitsen tosin nyrjäyttäväni nilkkani, jotta saisin lisäaikaa juhannukseen. Toinen vaihtoehto on, että putoan sängystä ja murran häntäluuni. Niinkuin kerran muuten tapahtui. Siitä tosin tulee pari viikkoa sairalomaa lisää, mutta ainakin leikkauksilta vältytään. Varteenotettavana vaihtoehtona pidän myös pikkuvarpaan sijoiltaansaamista hakkaamalla sitä napakasti tuolinjalkaan. Tästäkin on kokemusta. Pelkään tosin, että valmentajani mielestä sekään ei ole hyväksyttävä este polkupyörän selässä istumiselle.

Kotkan visiittini sujui ilman susihavaintoja. Hukkaraukka ilmeisesti pelästyi mediakohua ja häipyi seudulta vähin äänin. Konsertti oli elämys, kuten viimeviikkoinen Musiikkitalon konserttikin. Klassisen musiikin kuuntelussa on kuitenkin omat haasteensa ja ennenkuin päätän ostaa kausikortin Helsingin kaupunginorkesterin konsertteihin, minun tulee ratkaista tärkeä kysymys: jätänkö kokonaan pois vai rupeanko käyttämään vedenkestävää maskaraa? On nimittäin hieman noloa tulla ulos musiikkisalista Prokofievin ohjelmiston jälkeen näyttäen pandakarhulta.