Tervetuloo! Kay sisaan toki! Kysees' ei oo neuleblogi.



torstai 29. tammikuuta 2015

Pyhä yksinkertaisuus ja ulkonaliikkumiskielto

En poikkea tälläkään kertaa totutusta kaavasta, vaan aloitan kirjoitukseni selittämällä, miksi en taaskaan ole kirjoittanut pitkään aikaan. Suurin syy lienee se, että olin jo unohtanut blogger-sivuston salasanani, ja siihen on olemassa montakin hyväksyttävää syytä. Toinen, kuitenkin vähäisempi seikka on se, että en ole ollut viime viikkoina enää varma voidaanko minua luokitella kädellisiin vai ei. Jonkin kategorian mukaan kuulun lähinnä loiseläimiin sen perusteella, kuinka paljon joudun nykyään turvautumaan lähimmäisteni apuun erilaisissa haastavissa arkielämään liittyvissä tilanteissa. Kuten hammastahnan puristamisessa.

Ranteeni kiputilan stabilisoiduttua vakiintuneeksi jomotukseksi kämmenen osoittaessa tahtomattani suoraan kattoon, minut älyttiin siirtää käsikirurgin pikadiagnoosiin, jonka perusteella ranteeni viillettiin auki. Tästä en tietysti tiennyt mitään, vaan nukuin onnellisesti sikeämmin kuin koko episodin aikana. Ranteen aukiviiltämisestä seurasi irtiolevan nivelen paikalleenasennus, piuhojen kiristys, runsasta pahoinvointia sekä käsitöitä entisestään estävä epäesteettinen kipsinmöhkäle, jonka takia joudun liikkumaan yleensä yläosattomissa, koska olen heittänyt kaikki 80-luvulta peräisin olevat puserot ajattelemattomasti kierrätyskeskukseen. Tämä tapahtui noin 90-luvun puolivälissä. 80-luvullahan oltiin otettu oivallisesti huomioon vaatesuunnittelussa mm. se, että käsivarteen joudutaan joskus asentamaan kipsi, ja silloinkin ihmisen täytyy pukeutua muuhunkin kuin leikkaussalikaapuun. Tästä syystä liikun minimaalisen vähän julkisissa paikoissa varsinkin pakkaspäivinä.

Tilanteessa on havaittavaissa kaikesta huolimatta muutamia positiivisia seikkoja:
Ensinnäkin, kissojen mielestä mikään ei ole parempaa, kuin se, että mamma kaatua mätkähti ja lojuu kotona yhteensä kaksi kuukautta, voimatta tehdä juuri muutakaan kuin silittää kissoja.
Toinen seikka on se, että helvetillisen paniikkisyksyn jälkeen on ollut pakko olla paikallaan ja vaan levätä.
Kolmanneksi voisin mainita, että minulla ei ole kaikenkukkuraksi ollut onneksi kurkkutulehdusta, vaan olen voinut antaa voimakkaan panokseni kotimaiselle populäärimusiikille ja sen uskolliselle yleisölle toikkaroiden estraadilla käsi paketissa laulaen antaumuksella "hei huomenta suomi hyvin pyyhkii".

Haittapuolena näkisin tilanteen huomioon ottaen muunmuassa hienosti alkaneen kuntoiluprojektin surkean päätöksen. Tällä käsivarrella ei lääkärin mukaan nosteta minkäänlaisia painoja koko loppuvuoteen. Kävellä en uskalla ennenkuin jäät ovat varmasti sulaneet. Myös rankkasateen aiheuttama vesiliirtovaara saa minut pysymään visusti sisätiloissa.

Tästä on seurannut kiusallista painostusta henkilökohtaiselta maastopyöräilyvalmentajaltani, joka on osoittanut kadehdittavan suurta mielenkiintoa kuntoni saamiseksi kohdalleen ennen kevään tuloa. Hän on päättänyt rahdata parvekkeelleni jonkun kuntopyöränrotiskon, jolla minun pitäisi mukamas tehdä intervalliharjoituksia kolmesti päivässä. Näin keuhkoni kuulemma tottuvat uudelleen kylmään ilmanalaan ja maastoharjoitukset voidaan hänen mukaansa aloittaa heti kun kipsi on saatu pois häiritsemästä. Eli ensi viikolla.

Tästä suivaantuneena tein hätäsuunnitelman pelatakseni hieman aikaa ja pakenen ensi viikolla siskolleni Kotkaan. Enhän minä nyt herranpieksut vielä uskalla pyöräillä ainakaan ennen kesäkuuta ja usein silloinkaan kaikki lumet eivät ole sulaneet. Viime juhannuksenakin satoi vielä sakeasti räntää. Sitäpaitsi näin traumatisoituneena kaatuisin todennäköisesti vaikka kuntopyörällä.

Jokatapauksessa olen hieman huolissani viimeaikaisista uutisoinnista, jossa kerrotaan, että Kotkassa liikkuu susi. Haluan tosin selventää, että en pelkää kyseistä susihukkaa, joka käsittääkseni Suomen kansalaisena saa liikkua vapaasti schengen-maissa, vaan susihavainnon aiheuttamaa todennäköistä ja järjenvastaista ulkonaliikkumiskieltoa. Minun on nimittäin tarkoitus liikkua ulkona ainakin sen verran, että pääsen konserttiin, johon sisareni minut aikoo retuuttaa syntymäpäivieni kunniaksi.  Siihen mennessä saan kipsinkin pois, ja voin pukeutua muuhun kuin aamutakkiin.

Koska päivä on jo pitkällä, enkä ole saanut paljon mitään aikaan, jos lukuun ei oteta suihkussakäyntiä ja sängyn petausta, joihin kuluukin nykyään koko aamupäivä, päätän tyhjänpäiväisen raporttini tähän.

Pyrin kertomaan susihavainnoistani mitä pikimmiten.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Harva meistä on rautaa

Jos minulla ylipäätään joskus on ollut todellinen syy kirjoittamattomuudelleni, niin se on kuulkaa nyt. Ja silti uhmaan rohkeasti vitsausta, joka osui kohdalleni, otan itseäni niskasta kiinni ja toteutan valittamatta velvoitteeni isänmaatani kohtaan ja kirjoitan hampaat irvessä vasemmalla kädelläni niinkuin esimerkillisen bloggarin tulee. Tämä pieni vihje auttaa varmasti ymmärtämään, mitä on tapahtunut.

Joulun odotusta mieleni tulvillaan kiirehdin työpaikalleni, jotta pääsisin sieltä mahdollisimman pian kuorimaan lanttuja ja porkkanoita. Koska ymmärrettävistä syistä johtuen joulunviettoon valmistautumisessani on noin kahdenkymmenen vuoden kokoinen aukko, huomasin noin kaksi päivää ennen aattoa tehneeni mm. sen virheen, etten ollut aloittanut valmisteluja heinäkuussa, niinkuin jokainen itseäänkunnioittava perheenemäntä viisaasti tekee, vaan jättänyt kaikki valmistelut viimetippaan. Olin tosin tilannut kuusen kotiinkuljetuksen jo ennalta, mutta koristeiden hankkimista en ollut ehtinyt vielä edes ajatella. Puhumattakaan lahjoista tai muista hankinnoista. Nämä asiat mielessäni pyörien valmistauduin työpäivääni hyräillen iloisesti "arkihuolesi kaikki heitä" ja pukeuduin hillitysti harmaaseen neulepuseroon jättääkseni viimeiseen työpäivääni joulunpunaisen, jolla loihtisin työtovereiden mieliin iloista joulutunnelmaa. Olin jo todennut sään olevan haasteellisen ja lunta pyryttäneen, joten valitsin jalkaani viisaasti matalapohjaiset kengät, vaikka olisinkin halunnut esiintyä lähestyvän juhlan vuosi korkeissa koroissa. Järki vei kuitenkin voiton, sujautin korkokengät laukkuuni ja viiletin kiireesti matkaan turvallisissa nilkkureissani.

Koska seuranneet tapahtumat sisältävät yksityiskohtia, joita en halua muistella, en solvata kitkerästi lähimmäisiäni, jotka eivät halunneet pysähtyä auttamaan enkä myöskään arvostella nokkavasti kiinteistönhuollon työmoraalia, totean vain, että liukastuin turvakengistäni huolimatta näyttävästi jalkakäytävällä muljauttaen kyynärpääni väärään suuntaan, mutta mainittakoon vielä, että asensin sen näppärästi aivan itse myös takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Koko hommaan ei kauan kulunut. Sen sijaan terveysasemalle pääsyyn kului loputtoman pitkältätuntuva ajanjakso ja kaikenpäätteeksi kävelin sinne omin jaloin, joihin muuten ei tullut onneksi minkäänlaista vammaa. Tässä minua avusti eräs nuori herra, ainoa, joka älysi kysyä maassa makaavalta ja kivusta huutavalta naiselta, onko jotain mahdollisesti sattunut. Tämä äärimmäisen älykäs ja kohtelias herrasmies saattoi minut lääkäriin kantaen urhoollisesti laukkuani ja käyttäytyi niinkuin hänellä ei olisi sillä hetkellä mitään muuta tärkeämpää tehtävää elämässään. Mikäli naimapuuhat olisivat juolahtaneet mieleeni edes hetkiseksi ja mikäli ikäeromme ei olisi ollut niin huomattava, olisin taatusti pyytänyt hänen kättään.

Koska hoitava henkilökunta oli vakuuttunut, että käteni on murtunut ainakin kahdesta kohtaa, esitin äänekkäitä ikuvirsiä syystä, että neulepuseroni leikeltiin suikaleiksi, koska turpoamisen takia pusero ei lähtenyt päältäni ja siksi, että joutuisin olemaan varovaisesti arvioiden ainakin viisi viikkoa ilman käsitöitä ja kitaraa. Maastopyöräilykään ei oikein näyttänyt lupaavalta yhden käden varassa. Olin siksi äärettömän huojentunut, kun kaksi lääkäriä totesi yksimielisesti röntgenkuvia tutkittuaan, että murtumaa ei kaikesta huolimatta ollut havaittavissa. Hihittelin kipulääkkeitten vaikutuksen sumentamana iloisesti kuvittellessani pääseväni virkkauspuuhiin jo parin viikon päästä. Lisäksi ajattelin olevani siinä kunnossa, että voisin soittaa koskettimia kolmen viikon päästä keikalla, johon olin jo lupautunut.

Raahauduin kotiin ja ilmoitin ilouutisen kolleegoilleni, jotka saivat "kiireelliset, piti tehdä viime viikolla" kansioni selvitettäväkseen, mikä epäilemättä karkoitti tehokkaasti heidän joulumielensä. Sitten alkoi jouluruokien valmistuksen suunnittelu. Tällä kertaa ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin se, että lapset tekivät kaiken ja minä huusin sohvalta ohjeita. Onneksi sain apua serkkutytöltä kaupassakäynnin suhteen, Turvauduin häpeäkseni joihinkin valmistuotteisiin, koska koska totesin sen olevan ainoa keino saadakseni lapseni myös tiskaamaan aterian päätteeksi.

Loppujenlopuksi joulu meni aika hyvin, vaikka jouduin turvautumaan opiaatteihin pystyäkseni nukkumaan. Pientä hienosäätöä olisi tarvittu raivauksessa ja siivouksessa, mutta mielestäni lapset saivat hyvän opetuksen siitä, mikä virka äidillä kodissa on. Kun kaksi viikkoa on kulunut, turvotus laskenut lähes kokonaan, mustelmat valuneet kuin akvarelli, opiaateista vieroitus ohi eikä oikea käsi silti läheskään kunnossa, huomaan, että vasen käsi on aivan aliarvostettu. Vasen käsihän toimii siinä, missä oikeakin pienen harjoittelun jälkeen. Sen sijaan yksikätisyys on edelleen minulle edelleen haaste. En ole vielä keksinyt, kuinka kitaraa soitetaan yhdellä kädellä, kuinka takki pannaan henkariin, kuinka keitetty pasta kaadetaan lävikköön ja kunka bideetä käytetään kastelematta wc:n mattoa.

Uusi vuosi on siis alkanut terveydellisten seikkojen ollessa tapetilla. Käsivaivan lisäksi samanaikaisesti käynnissä on vielä juurihoito sekä eräs toinen pikku operaatio. Luultavasti noin kuukauden kuluttua olen elämäni kunnossa ja jatkan urheilullista elämäntapaani rymyten metsissä pyörä selässäni iloisesti laulelen ja leirinuotiolla sukkaa kutoen.