Aiheeton kirjoitus

Elämäni ollessa siinä määrin haasteellista, että kaikki hauskan pito ja muu ylimääräinen kiva, kuten virkistävä luppoaika on kortilla, totean, että piintyneet tapani eivät irroita minusta otettaan, vaikka kuinka olisi kiire. Joitakin tälläisiä tapoja, joita tässä yhteydessä tarkoitan, on loppumaton tarpeeni pyöritellä mielessäni turhanpäiväisia asioita, analysoida niitä päämäärättä aikani kuluksi, sekä ilahduttaa myös lähipiiriäni loppumattomilla yksinpuheluilla, joiden lomassa heillä ei ole mahdollisuutta sanoa mitään väliin. Tätä harrastan erityisesti, kuten olette mahdollisesti panneetkin jo merkillle, blogikirjoituksissani.

Näin rauhallisena sunnuntaiaamuna, kun lapsoseni eivät vielä ole heränneet, johtuen ehkä siitä, että täysi-ikäisempi heistä kahdesta saapui kotiin joskus aamuyöstä, saan nauttia laatuajasta kissojeni kanssa, jotka ovat jostain syystä päättäneet tehdä selvää kitarankuljetuslaukustani. Tämä suunnaton viha kitaraani kohtaan voi johtua siitä, että aika ajoin lähtiessäni ulos kitaralaukku kainalossani, en välttämättä tule yöksi kotiin. Tästä ei tule suinkaan vetää johtopäätöksiä, että viettäisin millään mitta-asteikolla mitattuna hiukkaakaan epäilyttävää elämää, vaan yksinkertaisesti siitä, että olen todennut mielenterveydelleni erittäin hyödylliseksi aika ajoin osallistua tuttujen muusikkoystävien milloin milläkin tekosyyllä järjestämiin luovan musiikin sessioihin, joilla on yleensä tapana venyä aamuyöhön. Pikkujouaika antaa luonnollisesti tällaiselle toiminnalle erittäin helposti käyttöönottovalmiita mahdollisuuksia, joita olen viimeaikoina valikoiden käyttänyt hyväksi. Toiminnasta saattaa tietysti seurata pahanlaatuinen jetlagia muistuttava tila, jota joutuu parantelemaan koko seuraavan viikon, ja jolla ei ole mitään tekemistä päihdyttävien aineiden nauttimisen kanssa, vaan joka yksinkertaisesti aiheutuu runsaasta univelasta. Olenkin joutunut myöntämään sen ikävän tosiasian, että näillä ikävuosilla ei enää ole kovinkaan paljon järkeä soittaa Nirvanaa enää aamuviideltä. Ajattelinkin ruveta vetämään rajaa noin kello kolmeen..

Koska eksyin taas aiheesta, palaan vielä sunnuntaiaamuun ja haluan kertoa, että koen tällä hetkellä suurta ahdistusta, koska joudun olemaan hiljaa, jotten saisi vilpittömän vihaisia ja yllättävän kovaäänisiä teinisolvauksia jälkikasvultani heidän herättyään kesken hyvin ansaitulta levolta, heidän kerätessään voimia uuden kouluviikon alkuun saattaakseen opintonsa päätökseen toiveeni mukaan mahdollisimman nopeasti ja varmasti voidakseen ruveta sitten rivakasti keräilemään tavaroitaan ja antaakseen lähikasvattajalleen vihdoin ja viimein hänen ansaitsemansa vapauden toteuttaa haaveensa loppuelämänsä suhteen, mitä se sitten lieneekin. Veikkaan, että aiheeseen sisältyy vielä muutama yllätysmomentti, mutta sen lisäksi joitakin ennalta arvattavia itsestäänselvyyksiä, kuten neulomista kahden kissan kanssa, nirvanaa aamukolmelta sekä mahdollisesti maastopyöräilyä.

Aiheeseenpääsy tuntuu nyt tänäaamuna erityisen haasteelliselta, joten palaan hetkeksi aikaa vielä viimeeksimainittuun liikuntateemaan. On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka pääkaupunkiseudulla on kaikki mahdollista. Tämän takia ei siis tarvitse lähteä Ameriikkaan. Kivenheiton päässä löytyy jos jonkinlaista pusikkoa, joissa voi vaivatta törmäillä kiviin ja kantoihin maastopyöräilyn merkeissä. Olen karvaasti oppinut tämän riuskalta ja määrätietoiselta valmentajaltani, joka mielipuolinen kiilto silmissään järjestää minulle viikottaisia seikkailuretkiä luonnonhelmaan teemalla "lähimetsät tutuiksi". Kuten olen jo maininnut, hänellä on aiheesta varovaisen arvioini mukaan kymmenien vuosien kokemus, joten hän tuntee Uudenmaan metsiköt kuin omat taskunsa ja homma näyttää olevan hänelle sen vuoksi suhteellisen vaivatonta. Minulle tuottaa edelleen jonkinverran päänvaivaa pystyssäpysyminen liukkailla juurakoiden peittämillä poluilla, sekä -kantokykyni ollessa verraten heikko- perässä/hengissäpysyminen, kun ylittää upottavaa suota muistuttavaa metsäaukeaa maastopyörän keikkuessa iloisesti selässä. Jokatapauksessa laji on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vaikka en aiemmin tiennytkään minulla olevan piirunvertaakaan masokistisia piirteitä.

Lähtemätöntä vaikutusta en ilmeisesti ollut tehnyt exääni nuoruuteni ajoilta, johon satuin vahingossa törmäämään keskellä kirkasta päivää. Täytyy myöntää, että olin jossain määrin saattanut itsekin jo unohtaa kyseisen herran eksistenssin, mutta välittömästi hänet bongattuani kuitenkin terävästi muistin kenestä on kysymys. Näin ei kuitenkaan ollut hänen kohdallaan, mutta en koskaan häntä erityisen terävänä pitänytkään. Olen tähän asti ollut vakuuttunut siitä, että kerran minuun tutustuttuaan, ei koskaan voi unohtaa mieleenpainuvaa, valloittavaa ja kiinnostavaa peroonaani. Jouduin vetämään asiassa täydellisen vesiperän, kun jouduin noin varttitunnin ajan verestämään seikkaperäisesti herran muistia, jotta hänellä rupeaisi kellot soimaan. Lopulta saatuaan vaivalloisesti kiinni muistijäljistä, jotka olin jättänyt hänen surkeaan aivokapasiteettiinsa, esitti hän pahoittelunsa vedoten huonoihin silmalaseihinsa. Minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että herra on auttamattomasti sairastunut alzheimeriin.

Koska jälkikasvu rupeaa heräilemään, kissat vaativat viihdytystä ja tilausneule odottaa viimeistelyä sen lisäksi, että olen päättänyt lähteä salaa lenkkeilemään, jotta pysyisin valmentajani perässä seuraavalla maastoretkellä, joka tapahtuu teemalla "Lumikenttien kutsu", on minun nyt annettava periksi ja päätettävä kirjoitukseni ennenkuin koskaan pääsin edes varsinaiseen aiheeseeni.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että sellaista ei ehkä koskaan ollutkaan. Kuten tavallista.
 

Maastossa

En missään tapauksessa aio enää sortua miljoonatta kertaa puolustuspuheisiin tai säälittäviin myötätunnon kerjäämiseen tähtääviin jorinoihin, joita olen täällä aiemmin esittänyt selitelläkseni syitä sille, miksi otteeni varteenotettavana blogikirjoittajana on huolestuttavassa määrin hiipunut. Tähän on tosiasiassa lukuisia päteviä syitä, joita en siis lähde erittelemään. Totean vain, että jos olen viime aikoina jotain elämässäni oppinut, niin sen, että ihminen joutuu yllättävän monesti elonsa aikana rikkomaan pyhästi antamiaan lupauksia, mikä liittyy esimerkiksi blogin tunnolliseen päivittämiseen, säännöllisen liikuntaharrastuksen aloittamiseen tai rakastamiseen niin myötä kuin vastoinkäymisessä.

On kuitenkin todettava, että olen jossain määrin yrittänyt korjata edellä mainittuja puutteitani ja suunnitellut jo pitkään uuden liikunnallisen lajin opettelemista. Koska olen urheiluhistoriani aikana kuitenkin ehtinyt työntää lusikkani jo aikamoneen soppaan mitä tulee liikuntalajien läpikäymistä vaihtelevin tuloksin, en voinut vastustaa tarjousta, jonka eräs kohtalaisen hyvin tuntemani maastopyöräilyn aktiiviharrastaja esitti, kun tarjoutui ystävällisesti oppaakseni tutustuttaakseni minut tämän minulle tuntemattoman lajin saloihin kauniissa syyssäässä. Hän markkinoi minulle aluetta, jossa lajiin tutustuminen tapahtuisi kertomalla kauniista merenrannoista sekä helpohkosta ja tasaisesta maastosta. Koska olen kuitenkin ajanut elämässäni monta kertaa polkupyörällä, innostuin todella ajatuksesta ajatellen selviäväni hommasta suhteellisen helpolla ja saaden näin kiinnitettyä uuden välineurheilun hallinnan sulan hattuuni. Lisäksi saisin itsestäni hienoja selfieitä ja upeita päivityksiä facebookiin maineeni noustessa ihailtavana uranaisena, joka vapaa-aikanaankin pitää huolta kunnostaan, tarttuu rohkeasti maskuliinisiinkin lajeihin, eikä suinkaan nyhjäisi sohvannurkassa sukkaa kutoen.

Sain pikakurssin vaihteiden ja jarrujen käytöstä ja pian uskallauduinkin pyörän selkään. Matkamme alkoi reippaalla ylämäellä, josta sain sopivasti hien pintaan ja verenmaun suuhuni. Yritin kuitenkin hymyillä viehättävästi, jotta en jo alkumatkasta menettäisi kasvojani, koska olin asennoitunut siihen, että ylämäkiä ei juurikaan olisi ja olin saattanut antaa oppaalleni etukäteen hieman liian positiivisen kuvan tämänhetkistä fyysisestä kunnostani. Totesin kuitenkin varsin pian, että tiukissa ylämäissä on hyvä huomata jotain mielenkiintoista luonnossa, jota on pakko pysähtyä valokuvaamaan, muistaa tarkistaa repusta jotain tärkeää tai teeskennellä, että puhelin soi ja sanoa, että on pakko vastata, jos puhelu tulee vaikka lapsilta. Näin saa helposti hengityksen tasaantumaan, ja loppuylämäessä voikin sitten rauhallisesti taluttaa pyörää teeskennellen puhuvansa puhelimeen.

Suurin huolenaiheeni oli tietenkin se, kuinka maskara ei tuhriintuisi, kun kylmä tuuli tuiversi ja aikaansai silmien vuotamista. Lisäksi puuskuttaminen ja hikoilu aiheutti lähes sataprosenttisesti nenän kiiltämista, mikä taas on ikävä seikka valokuvissa, joten liikutuin ilosta, kun bongasin metsän siimeksestä pikkukahvilan, jossa arvasin minulla olevan mahdollisuuden käväistä naistenhuoneessa tarkastelemassa vaurioita. Löysin nenäni puuteroitua oppaani hermostuneena odottelemassa matkan jatkumista. Hän ei selvästikään ollut tottunut pysähdyksiin erilaisiin syihin vedoten joka puolen kilometrin kohdalla.

Luultavasti näistä syistä suivaantuneena hän ohjasi minut johonkin hemmetinmoiseen ryteikköön, jossa sain henkeni kaupalla väistellä piiskaavia oksia, kaatuneita puita ja ajella kieli keskellä suuta pitkin pitkospuita. Selvisin hengissä nipinnapin ja vaadin suureen ääneen kahvitaukoa. Tällainen järjestyikin varsin nopeasti ja luulen, että se johtui pelkästään siitä, että oppaani ei jaksanut kuunnella enää minuuttiakaan kovaäänistä jurputustani nestetankkauksen tärkeydestä urheilusuorituksen aikana. Sitäpaitsi hän selvästikin paheksui sitä, että hukkasin metsään häneltä lainaamani kalliit ajolasit, mikä taas yksinkertaisesti johtui siitä, että pysähdyin ylämäessä silittämään vastaantulevan koiranulkoiluttajan puudelia ja katsoin parhaaksi ottaa lasit siksi aikaa pois, jotta koira ei säikähtäisi minua. Onhan hyvien tapojenkin mukaista luoda tervehtiessä katsekontakti ja tässä yhteydessä asetin lasit viereiselle kivelle, johon ne sitten valitettavasti unohtuivat.


Kahvitauko oli todella tervetullut, koska minulle oli jo muodostumassa rasitusvammoja siinä määrin, että pelkäsin joutuvani hinaukseen paluumatkan ajaksi. Reiteni tuntuivat melko huterilta yrittäessäni jo pelkästään seisoa, joten istuuduin kiireesti kallionreunalle, ryystin kahvini ja söin voileipäni, jonka jälkeen ehdotin pieniä päivätorkkuja auringon lämmittäessä suloisesti. Oppaani, tuo varsinainen orjapiiskuri ei tietenkään halunnut kuulla puhuttavankaan mistään päivälevosta vaan patisteli minua välittömästi pyörän selkään ennenkuin ehdin edes pyyhkiä muruja suunpielistäni. Hänellä tuntui olevan huoli siitä, että auringon laskettua meille saattaisi tulla kylmä. Minusta se oli kohtalaisen tyhmästi päätelty, koska maasto ei todellakaan ollut sellaista, jona hän sitä oli minulle muutama päivä sitten markkinoinnut: tasaista ja helppoa. Hänellä tuntui olevan joku sairaalloinen tarve mennä aina umpimetsään törmäilemään pudonneiden lehtien piilottamiin lahoihin puunrunkoihin, kiviin ja kuoppiin, sillä seurauksella, että minulle tuli ankara hiki ja olin jatkuvasti turvallani mustikkamättäällä. Lisäksi satulaan tottumattomuuteni yhdistettynä kuoppaiseen menoon sai aikaan sen, että en taatusti kykene istumaan työssä koko ensi viikkoon. Onneksi työasennoksi suositellaan nykyään seisomista, joten ajattelin säätää työpöytäni niin, että pystyn tekemään työtäni seisoen ollen näin trendikäs ja esimerkillinen työntekijä kenenkään tarvitsematta tietää uuden työasentoni todellista syytä.

Saavuimme viimein autolle hieman eri aikoihin. Oppaani oli jo ehtinyt pakata pyöränsä ja varusteensa autoon ja hyppeli lämpimikseen, kun puuskutin naama tulipunaisena taluttaen pyörääni jalkojeni vatkatessa voimakkaasti. Tässä vaiheessa olin jo luovuttanut maskarasta ja puuteroinnista huolehtimisen tyystin. Myös hiukseni olivat sekaisin. Minun oli kaikenkukkuraksi nöyränä myönnettävä, että olin saattanut lievästi arvioida alakanttiin lajin haastavuuden. Ei siis riitä, että olen ajanut lapsena kolmipyörällä. Totesin, että minun tulisi ehkä harjoitella muutaman kerran lisää voidakseni kutsua itseäni edes jossain määrin maastopyöräilyn harrastajaksi.

 Enkä missään tapauksessa aio katsella reissun aikana minusta otettuja valokuvia.

Aneeminen tarina

Päätin kesän kuluessa, että ryhdistäydyn bloggaajana viimeistään loppukesästä. Oletan, että aika on tullut, koska osa kouluista on jo alkanut ja suurin osa ihmisistä on palannut jo kesälomilta. On tietysti vaikea havaita, onko kesä vai syksy, koska kesäsäät jatkuvat helteisinä. Itse olen ollut kesälomalla ainoastaan yhden viikon. Tietysti sen juhannusta edeltävän, jolloin satoi räntää ja rakeita. Juhannuksen vietosta en viitsi mainita sanaakaan, vaikka tarkoitukseni olikin loihtia kyseiseen juhlaan sopiva runo. Tavoistani poiketen tein muutaman harkitsemattoman ylilyönnin enkä halunnut erityisesti muistella juhlaa seuraavan aamun tapahtumia, joten juhannusaiheisen runon puutteessa elävät voivat ystävällisesti palata viime kesäisiin rienausteksteihini ja erityisesti "Jo joutui armas aika" -nimiseen tuotokseen.

Vaikka työnantajani ystävällisesti lahjoitti minulle läppärin, jonka vuoksi minulla ei enää ole yhtään syytä vitkutella blogiharrastuksen uudelleenkäynnistämisessä, tuntui silti kirjoittaminen aluksi haasteelliselta. Olin melko vakuuttunut siitä, etten enää osaa edes aakkosia. Vitkuttelu on ollut viime kuukausina erityisen helppoa, koska mittavista muutoksista suoriutuminen on vienyt kaiken valveillaoloaikani ja olen joutunut järjestämään päivän toiminnoille lisä-aikaa yöunistani. Seuraukset ovat vaihdelleet ylivireystilasta totaalikoomaan. Lisäksi kaiken kouhottamisen ohella minulle on kehkeytynyt salakavalasti anemia, joka on asettanut joitakin rajoituksia suorituskyvylleni. Kaikenlisäksi minua pisti ampiainen ja käteni on turvoksissa.

Kokonaisen kesän viettäminen Suomessa on ollut tietysti oma lukunsa. Menneinä kesinä aikarajoitukset ovat värittäneet kesälomaani. Iloisia jälleennäkemisiä on seurannut pikainen hyvästely ja kokemuksia on varjostanut ainainen luopumisesta johtuva melankolia. Tänä kesänä olen yrittänyt nauttia siitä tunteestä, että enää eivät deadline´t pauku. Tämä kesä jäi kuitenkin silti jollakin tapaa "väliin", koska alkukesään sijoittunut muutto, joka oli muuten kolmas puolen vuoden sisällä, aiheutti arkeen runsaasti ylimääräistä touhua kodin varusteluun ja huoltomiesten metsästämineen liittyen. Mainittakoon tässä yhteydessä sekin, että perhedynamiikkamme on radikaalisti muuttunut sen virallisen kokoonpanon pienennyttyä yhdellä ja olen siksi joutunut urheasti ottamaan perheenpään roolin haltuuni ainakin siihen asti, kun seuraava pätevä, ansioitunut ja äärettömän komea kokelas ilmaantuu. Siihen voi mennä helposti vuosisata. Pojastani ei ole toistaiseksi kyseiseen rooliin vaikka onkin jo täysi-ikäinen. Hän käy nimittäin nykyään kotonaan lähinnä silloin, kun haluaa lämmintä ruokaa ja vaihtaa puhtaat sukat. Toisaalta, näinhän perheenpäät usein tehtäviään hoitavat.

Olen suuresti nauttinut viime kuukausina itsenäisesti ja omaehtoisesti uuden ystäväpiirin kokoamisesta. Tämä varsin neitseellinen osa-alue elämässäni on osoittautunut suureksi menestykseksi. Sen lisäksi, että olen saanut ihania, läheisiä, merkityksellisiä, kiinnostavia ja lahjakkaita ihmisiä elämääni, on heistä myös suuresti apua monellakin tapaa. Niinkuin yleensäkin, vaikeuksien keskellä ihmiselle tulee kyky erotella jyvät akanoista. Oleellinen jää jäljelle. Olenkin tullut johtopäätökseen, että selvitäkseen elämän haasteista, saadakseen varteenotettavaa konsultaatiota ja kantoapua kaveripiirin tulisi sisältää ainakin:

-puhelinsoiton päässä oleva mikrotukeen- ja tv:n viritykseen erikoistunut etäapuhenkilö
-pari hartiakasta urosta
-apteekkari
-muutama hillitön bilettäjä
-vertaistukihenkilö
-luottorumpali
-gynekologi tai sen kaveri
-vetokoukullisen auton omistaja

Kaikista harvinaisinta on nykyään muuten viimeeksimainittu. Näillä pötkitäänkin sitten jo aika pitkälle. Lisäksi ei ollenkaan haittaa, jos yksi henkilö omaa useita edellämainittuja ominaisuuksia, kuten todellisuudessa asia onkin.

Uusi elämäntilanne johtaa automaattisesti syvällisiin pohdiskeluihin omista totutuista rooleista, niiden rikkomisesta sekä tilanteen tuomista uusista, kiehtovista mahdollisuuksista. Kokeilunhalu, luomispakkomielle sekä rahapula ovatkin olleet katalysaattorina siihen, että olen ansioitunut jo kokopäivätyöni lisäksi mallineuleiden tekijänä, mainosmallina sekä punklaulajana.

Keskikaupungilla asuminen asettaa erinomaiset mahdollisuudet liikkumiselle, tutkailulle ja haahuilulle, mutta samalla suuria haasteita talouden kanssa tasapainottelulle ja kissojen viidyttämiselle. Jokatapauksessa lupaan pyhästi, että seuraavaan vuosikymmeneen en aio muuttaa kertaakaan. En myöskään aio matkustaa. Aion pysyä kotonani lasteni ja kissojeni kanssa niin paljon kuin mahdollista. Saatan joskus hieman riekkua viikonloppuisin mikrofoni kourassa, mutta pääasiassa aion keskittyä ikäiselleni sopivaan hillittyyn ja sovinnaiseen elämäntapaan, johon kuuluvat läheisesti sukkapuikot, lenkkeily ja rautatabletit.

Harkitsen vakavasti myös parcour-harrastuksen aloittamista.


 

Vappuruno

Onneks Luoja mua kuuli.

Muuttui hyiseks kevättuuli.

Kätki piiloon päiväsäteen.

Pelotti mua etukäteen

yhdistelmä huono tää:

vappu seka hellesää.

Kansa bailaamaan kun säntää

parempi jos tulee räntää!

Haittaa ei jos kadul' roskaa

päälle sataa kerros loskaa.

Juhla-asu: villasukka!

Ylläta ei nestehukka.

Tärkeä on tämä seikka:

Poliisilla helppo keikka!

Sammuneit' ei tarvi kantaa.

Säälikää myos vahan Mantaa!

Riitä häl' ei valkolakki.

Päälle pankaa anorakki.

Missään näe en mä toraa!

Hillitysti kansa joraa.

Seassa mä puikkelehdin 

työteliään kansan rehdin.

Rahat kuluu ilmapalloon.

Vappuviuhka osuu kalloon.

Vappuaamun suuri haaste:

katkarapu, juustoraaste

eväskoriin täytyy pakkaa.

Ohimossa joku hakkaa.

Kuinka lakin päähän pistää

kun ei sitä loydy mistään?

Koko suku nurmel' änkee.

Lieju peittää ruohonsänkee.

Kohmeinen on juhlakansa

skumppapullo kourassansa.

Kauan en mä jaksa jatkaa!

Polvet yhteen kovaa vatkaa.

Nouskaa ylös sorron yöstä!

Juhliminen käy jo työstä.

Meno tää on aika villi.

Tippaleipä, nakki , silli

pilal' menee sadesäässä.

Varpaatkin jo umpijäässä.

Vappupäivä yöksi vaihtuu.

Promilletkin alkaa haihtuu.

Sankarit taas työhön herää.

Joku tyhjät pullot kerää.

Vaikka vähän tukkaan sattuu

seuraavaa taas ootan vappuu!

Jorinoita

(Kirjaan ja postaan jälleen muistiinpanojeni perusteella kirjoituksen, jonka aikamuoto paljastaa kyseessä olevan vuodatuksen olevan peräisin ennen pääsiäistä menomatkalta malttamattomana junan ravintolavaunussa aikaakuluttaessani. Ja taso on myos sen mukainen.)

Koska menin lyömään vetoa siitä, että pystyn kirjoittamaan muutaman liuskan kirjallisesti korkeatasoista ja älyllisesti stimuloivaa tekstiä ilman, että minulla on mitään sanottavaa, aion nyt todistaa - mikäli jollain voi ylipäätään olla tässä vaiheessa enää siitä mitään epäilystä- että pystyn höpisemään lämpimikseni, vaikka päässäni ei liiku muuta kuin hiljainen kevättuuli.

Totaalityhjyyden tunne on tosin pettävä, koska tosiasiassa päätäni on viime aikoina vaivannut vieden kaiken ajattelukapasiteettini laki, asetus ja soveltamisohje, joiden kanssa painiskelen unissanikin. Sanomattakin on selvää, ettei muuhun jää aikaa eikä varsinkaan voimia. Kun tähän lisätään vielä se, että poikaparkani on tullut täysi-ikäiseksi ja täten luvanvaraisesti ruvennut harrastamaan kyseenlaisia iltariekkumisia, onkin pääni halkeamaisillaan. Tapaus ajoittui irlantilaisen St. Patrick's Dayn tienoille ja poika saapuikin koulusta, ei tosin aivan suoraan, päässään korkea, vihreä päähine, jonka oli saanut lahjaksi irkkupubista. Ajattelin lainata tötsää kylminä aamuina kun minulla on nutturapäivä.

Olen viime aikoina yrittänyt ajaa itseäni sisään esimerkillisenä virkamiehenä. Tämä on verrattaen haastellista perusluonteeni huomioonottaen. Vaikeinta minulle on yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan, papereista huolehtiminen seka mahdollisimman pieni virhemarginaali. Koska syntymälahjoihini kuuluu luontiasetuna dokumenttien hukkaaminen, sählääminen ja kouhotus, kuluu suurin osa työpäivistäni etsimiseen, ihmettelyyn ja varmistamiseen.

Mietin aamiaisen lomassa kaikkea vaivaa, jota olen nähnyt, jotta saisin leipätyöni sujumaan niin, etta jaksaisin tehdä vapaa-aikanani jotain yleishyodyllistä, kuten ulkoiluttaa kissoja, neuloa ja leikkia rokkitähtea, Adolfin yrittäessä samalla metsästää kaurapuuroni seasta sievästi paloiteltuja banaaninviipaleita nopsalla pikkutassullaan ja totesin, kuinka onnellinen olenkaan lähtiessäni viettämään pääsiäisen pitkää viikonloppua viherpeukalosisarelleni, jonka työura on tullut virallisesti päätökseen hänen ansaittuaan eläkkeen vuosikymmeniä kestäneen raskaan, mutta palkitsevan työrupeaman jälkeen. Paikalla on myos sisarentytär, tällä kertaa ilman hippipoikaystäväänsä, joka jäi viljelemään chilejään (!?!) sekä Sebastien, joka on ollut sekä hampaidenhuoltotoimissa, että sisarentyttären hellässa huomassa. Kuten edellisessä kirjoituksessani jo taisinkin kertoa, on viikonlopun ohjelman toteuttamisessa  odotettavissa verrattaen mielenkiintoisia käänteita ja -niinkuin eräs lukijani arvelikin- seiskalehdelle runsaasti kiinnostavaa materiaalia.

Aion kaiken kyseenalaisen touhun lomassa uudistaa mieltäni ja ruumistani, vaikka pihatöitä ei viela päästkään, Luojan kiitos, tekemään. Päivät kuluvat kuitenkin kokemukseni mukaan metsässä rymytessä ja katiskoja viritellessä. Koska viikonlopuksi on luvassa lähes hellesäätä, aion yrittää saada kasvoilleni edes hiukkasen auringonsäteitten tuomaa kuulautta, ensinnakin siksi, että en ole tottunut kymmeneen vuoteen katsomaan itseäni peilistä näin valkoihoisena ja se aiheuttaa aamuisin kehossani vastenmieleisiä vilunväristyksiä ja toiseksi siksi, että joudun haaskaamaan kohtuuttomasti kallista aikaani peilin edessä lotratessani kasvoilleni tuubikaupalla meikkivoidetta, jota ilman näyttäisin syväjäädytetyltä kapakalalta. Tämän toimeenpiteen jälkeen sekä piirrettyäni silmät päähäni, uskallan kuitenkin mennä töihin. Talvessa onkin juuri tämä huono seikka muutamien muiden epäkohtien ohessa, mutta kun kesä tulee, jätän yleensä moiset turhamaisuudet, unohdan kammata hiukseni ja pelaan beachvolleytä antaumuksella.

Sitä hartaasti odottaen päätän tämän tyhjänpäiväisen raporttini tähän.

Ihana valo

Kesäaikaan siirtyminen on aiheuttanut entistä pahempaa kohmeloa nykyisessä olotilassani. Elämä tuntuu kertakaikkiaan olevan jatkuvan muutoksen kourissa kellojen siirtelyineen, siitä johtuvine unirytmin häiriintymisineen, porukoitten jatkuvaan ja arvaamattomaan liikehdintään ovesta sisään ja ulos sekä, kirsikkana kakussa, pääsiäiseen liittyvine suunnitelmineen.

Olen toki iloinen siitä, etta sisarentyttäreni ja hänen hippipoikaystavansa ravaavat meillä alvariinsa. Tämä helpottaa huomattavasti neitosen etujen valvontaa sekä yleistilanteen tarkkailua. Tilanne näyttää, kiitos ja ylistys, hieman lupaavammalta. Hippipoikaystävä on joutunut karsimaan omituista hamppuviljelmäänsä, jota hän sinnikkäästi kutsuu "chilinkasvatusharrastuksekseen". Reippaan tyttöystävänsä painostamana hän on myös joutunut tekemaan aivan rehellistä palkkatyötä. Pariskunta esiintyykin nyt tv:ssa harva se ilta mainostamassa grillimakkaraa.

Sisarentyttäreni vei Sebastienin mennessään hampaanpoistoon ja jälkihoitoon sekä samalla pienelle kevätbreikille, josta he sitten saapuvat sisarelleni maaseudun rauhaan, jonne minun on tarkoitus ilmaantua sopivasti ennen pääsiäistä ja silloin ilonpito voikin alkaa. Suunnittelimme jo toissaviikolla iloista yhteisoloamme, jota juhlistamme tietysti pääsiäisen, mutta erityisesti sisareni eläkkeellejäämisen vuoksi. Pidättelen sisälläni tähän littyvää, sisälläni kuplivaa salaista erityisiloani, koska oletan, että ensi kesäksi siskoni ehtii nyt tekemään kitkemisoperaation ennenkuin tulen kylään, jolloin voisin esimerkiksi ottaa aurinkoa. Päätin, että valitsemme teeman, jonka varaan suunnittelemme koko viikonlopun ohjelman. Käytyämme läpi puolisen tusinaa vaihtoehtoa, päädyimme mielestani kaikkein omaperäisimpaan: pääsiäiseen. Innostuin suunnittelemaan mitä erinomaisempia tapahtumia, jotka aion takuuvarmasti vaatia toteutettavaksi. Viikonlopun ohjelmakaartiin kuuluu ainakin munien etsintää, maalausta ja syömista, raeruohon kasvatusta (Sebastienin syötäväksi), luudalla ajelua sekä virpomista. Ajattelin, että maisteltuamme hieman sisareni ja hänen iloisen naapuriystävänsä yhdessä valmistamaa omenaviiniä, josta saa helposti juomakelpoista, kun sitä lantraa kivennäisvedellä, sonnustaudumme iloisiksi pikkunoidiksi ja viiletämme pannuinemme ja luutinemme  punaposkisina pitkin kylänraittia laulaen kovaäänisesti kommunistilauluja. Jos siitä ei muka heru muutamaan lanttia tai karamelleja niin ei voi muuta kuin ihmetellä!

Työn tuoksinnassa

Kuten kaikki varmaan arvaavatkin, uraputki on vienyt viimeisetkin voimani ja olen joutunut jättämään kirjoittamisen vähemmälle. Pyydän anteeksi, etten ole vastannut kommentteihin ja mielenkiintoisiin haasteisiin. Pahoitteluni kollektiivisesti. Nyt vain on niin. että tärkeät virkamiestehtävät ovat vieneet energiaani siiäa määrin, että töistä kotiuduttuani, syötyäni ja saunottuani horjun pyyhe päässä makuuhuoneeseen, rojahdan sänkyyni ja havahdun vasta aamuyösta, kun Sebastien kovaäänisesti ilmoittaa haluavansa aamiaista ja nousen sekä ruokkimaan kissat että irroittamaan pyyhkeen umpisolmussa olevasta hiuspehkoistani, jotta saisin itseni aamulla taas edustuskuntoon.

Virkamiehenä olossa on ainakin se hyvä puoli, että voi ottaa virkavapaata. Näin teinkin jo kerran ja vietin pidennettyä viikonloppua viherpeukalosisarellani. Tämä on siis se sama paikka, jossa joudun kesäisin raatamaan kasvimaalla kuin plantaasiorja, eikä lomanvietosta tule yhtään mitään. Nyt paikka näyttäytyi aivan toisessa valossa. Koska pihatöitä ei voinut tehda, lumitöita ei riittänyt kuin yhdeksi päiväksi, eikä sisareni viisaasti päästänyt minua riehumaan puuliiteriin kirveen kanssa, katselin lähinnä villasukat jalassa ja teekuppi kädessäni tuvanikkunasta lintujen (lajista en tosin ollut aivan satavarma, mutta epäilen niiden olleen joko pääskysiä tai kuoveja) ja oravien temmellystä. Lisäksi bongasin yhden elävän kärpäsen ikkunoiden välistä.

Viikonlopun rauhaan kuului tosin ankaraa käsitöidentekoa sekä syönnin ja juonnin lomassa maailmanparannusta pikkutunneille. Tätä aivotoiminnan nollausviikonloppua eivät häirinneet sen enempää Sotsin olympialaiset kuin Putouskilpailun semifinaalit, vaikka molempia olisi ollut tarjolla. Vaikka Selänne olisi pelannut hevospooloa, en olisi vaihtanut rauhaisaa oloani tv:n katseluun. Tosin jännitin hieman salaa Antskun pärjäämistä Putouskisoissa. Imatran Rosson taustatuen hyvin tuntien olin rauhaisan vakuuttunut, etta Antsku pärjää. Ja vaikkei olisi pärjännytkään, en ois romahtanu.

Eläkettä odotellessa

(Saanen nyt esitella 2 kk vanhan poytalaatikkokirjoitukseni, jonka aikamuotoa on muutettu jälkikäteen ymmärrettävään muotoon. Koska istun nykyaan tietokoneella työkseni, ei minulla ole minkäänlaista kiinnostusta tehdä samaa enää iltaisin. Silti kirjoittaminen jatkuu suhteellisen aktiivisena osana elämääni ja tarve kirjoittaa iskee juuri silloin, kun minulla a) ei ole läppäriä käsilläni, b) en viitsi sitä avata tai c) kaikki ovat jo varattuina, joten kirjallisia tuotoksiani, joita olen raapustellut mm. veroilmoitusten ja mainosten kääntöpuolelle, tursuaa kotimme jokaisessa lovessa, koska muistikirjani on jo ajat sitten tullut täyteen enkä ole saanut aikaan ostaa uutta. Aion saada nyt edes muutaman sellaisen tuotokseni julkaistavaksi talkootyyppisesti lyhyen ajan sisällä, joiden avulla lukijani voisivat pysyä kärryillä haasteellisista tapahtumista, joita olen elämässäni viime aikoina kohdannut.)

Olen vilpittömän pahoillani, etten ehdi julkaisemaan korkealaatuisia kirjoituksiani, vaikka aivoissani laukkaa villisti ajatuksia mitä merkillisimmistä ajatuskokonaisuuksista, joiden ylöskirjaaminen ja julkituominen saisi aikaan yleista hilpeyttä. On kuitenkin todettava realistisesti, etta viime aikojen tapahtumat, huonontunut näkökyky, kuntien pakkoyhteenliittämiskaavailut ja se, että Adolf hyokkää käteni kimppuun aina kirjoittaessani, ovat verottaneet kykyäni toimia esimerkillisesti lifestyle-bloggerina

Minua ovat syvästi järkyttaneet jotkut vastoinkaymiset koettaessani hampaat irvessä integroitua yhteiskuntaan verojamaksavaksi kansalaiseksi. Koin suurta pettymystä muun muassa siitä, kun minun työpanoksestani ei verissäpäin tapeltukaan työnantajien piirissä. Olin vaipua masennuksen syövereihin lähetettyäni noin 800 hakemusta ja päästyäni peräti yhteen haastatteluun. Lisäksi tehtyäni muuttoilmoituksen minuun otettiin yhteytta Lapin maitraatista. Ajattelinkin hetken joutuneeni uuden työllistämistoimenpiteen uhriksi johtuen vakavasta pitka-aikaistyöttömyyden riskistäni ja minut lähetettävän poronhoitoharjoittelijaksi jonnekin Kevon läntiseen erämaahan. Asiaa varovasti tiedusteltuani minulle selvitettiin Lapin maistraatin vain purkavan pääkaupunkiseudun muuttoilmoitusruuhkia. Huokasin helpotuksesta, koska Pohjois-Suomen pakkaslukemat eivat ole tällä hetkellä kovin houkuttelevia.

Vaikka poronhoito olisikin kiinnostava vaihtoehto virkamiehen ammatille, totean kuitenkin jälkimmäisen soveltuvan paremmin tunnolliselle, rehdille ja suoraselkäiselle luonteelleni. Niinpä aloitinkin lyhyellä varoitusajalla työurani valtion leivissä. Asia tuli ilmi niin äkisti, etta minulle jäi vain hyvin vähän aikaa koota itselleni sopiva garderoobi uutta uraani ajatellen.

Koska sukuni äidin puolelta haluaa aina tehdä elämästäni helvetillisen monimutkaista järjestelemällä turhanpäiväisiä pikkusyitä verukkeena käyttäen kaikenlaisia kokoontumisia, päätti serkkuni tietysti urani alkua edeltävänä viikonloppuna kutsua syntymäpäivilleen puoli Etelä-Suomea jonnekin Venäjän rajalle metsän keskelle pakkaslukemien hipoessa sietokykya. Jouduin varustautumaan kyseisiin bileisiin harjoittelemalla ulkoa koko 60-luvun iskelmälaulutuotannon hopeisesta kuusta penkkiin, puuhun ja puistotiehen, joten minulle ei jäänyt tietenkään tarpeeksi aikaa miettiä ulkonäköön liittyviä yksityiskohtia, joiden avulla olisin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen uudessa työyhteisössäni.

Elamanmuutos oli vaistamaton asia. se korostui erityisesti naontarkastuksessa, jossa pelkasin minun todettavan puolisokeaksi ja ajokorttini takavarikoitavan. Minun oli kuitenkin pakko tehda tama uhraus sillakin uhalla, etta nuoruuteni viimeisetkin rippeet lensivat taivaan tuuliin. Ryhdyin siis rillipaiseksi keski-ikaiseksi konttorirotaksi ja hylkasin viimeinkin reikafarkut ja Edward Cullen t-paidan.(Toisin aion kaivaa ne esiin hyllyn takaosasta heti festarikauden alkaessa. Tasta enemmin myohemmissa kirjoituksissa.) Taman teen pelkastaan siksi, etta voisin  kohdata kirkkain silmin tyotoverini ja asiakkaani, jotka tottaviekoon ansaitsevat tulevansa nahdyksi.

Kiireen keskellä

Suomalainen työelämä on imaissut minut siinä määrin mukaansa, että muut aktiviteetit ovat valitettavasti jääneet vähemmälle huomiolle. Aikeissani on kuitenkin urhoollisesti pitää yllä supersuosittua blogiani, joka onkin alkanut elämään viime viikkoina aivan omaa elämäänsä. Varsinkin mainostajat ovat olleet kiitettävän aktiivisia kommentoinneissaan, mikä suuresti sydäntäni lämmittää. Pyydän samalla vilpittömästi anteeksi bloggaajakolleegoiltani, jotka ovat jaksaneet hiljaiselostani huolimatta kommentoida ja kannustaa minua sekä aktivoida minua kiinnostavin haastein saamatta kuitenkaan minulta mitään vastinetta toimilleen. Olen pannut merkille kuitenkin kaikki lähestymisenne ja muistan teitä lämmöllä iltarukouksissani.

Haasteelliset sattumukset, joita elämä on eteeni asettanut, ovat saaneet aikaan voimakkaita muutoksia niin perhedynamiikassa kuin elämäntavoissani. Monelta osin muutokset ovat hyviä ja on myönnettävä, että joiltakin osin aluksi vastustamani rakennemuutokset ovat osoittautumassa pitkällä juoksulla arvioiden hyödyllisiksikin. 

Tämän ovat ymmärtäneet myös kissat, joita maan tavan mukaan kutsumme nykyään Sepoksi ja Aatuksi vaikeatajuisten ulkomailta perittyjen Sebastien ja Adolf -nimien sijaan. Sisarentyttäreni pyyteettömän avustuksen ansiosta kisulit ovat sopeutuneet hienosti kerrostaloelämään heille rakennettujen aktiviteettipisteiden avulla. Neitonen ahkerasti keräsi siirtolavoilta ja purkutyömailta hyödyllistä materiaalia, joka mitätöi viikkosiivoukseni hetkessä ja raahasi neljänteen kerrokseen kuutiokaupalla puutavaraa, tyhjiä kaapelikeloja, kaksi metriä kartonkiputkea, metritavarana kokolattiamattoa ja manillaköyttä sekä paloiksi revityn minkkiturkin. Sitten hän reippaasti organisoi olohuoneeseeni pienen kätevän puusepänverstaan, jossa alkoikin pian lastut lennellä ja pora laulaa. Kun saatanallinen meteli vihdoin hiljeni, seisoi nurkassa mielenkiintoisen näköinen viritelmä, joka soveltui täydellisesti kissojen vapaa-ajan keskukseksi ja kiipeilypuuksi. Kisulit ravaavat nyt puunrunkoa pitkin ylös- alas, ottavat päivätorkkuja yläosan kattoterassilla sekä teroittavat kynsiään siihen tarkoitettuun osioon.  Rakentamisvaiheen kärsimykset ovat alkaneet jo hälvetä mielestäni huomatessani hökötyksen merkittävät käytännönhyödyt. Kulmasohvani näyttää jääneen vähemmälle huomiolle kynsienteroituksen siirryttyä sille tarkoitetulle osastolle ja olenkin jo voinut ottaa sohvan suojaksi käärimäni pussilakanat niille tarkoitettuun käyttöön. Vieraille olen ajatellut selittää kyseessä olevan skandinaavisen huippumuotoilun viimeisimmän trendin mukainen tilataideteos.

Sisarentyttäreni toi myös yllättäen hippipoikaystävänsä käymään, koska hänellä oli ymmärtääkseni jotain hämäräperäisiä tapaamisia pääkaupunkiseudulla. Viime kesän jälkeen hänessä oli havaittavissa ulkoisia muutoksia, jotka saivat minut todenteolla huolestumaan. Jos en puutu tatuointeihin, lävistyksiin ja muihin kyseenalaisuuksiin, oli hänelle ilmaantunut outo risuparta, joka on mielestäni kiistaton todiste paheksuttavasta elämäntavasta. Hän oli tosin säälittävästi yrittänyt naamioida tämän raskauttavan todisteen modernilla ja siistillä hiustenleikkuulla. Minua tällainen vähäpätöinen sivuseikka ei kuitenkaan hämännyt vaan tein heti pikimmiten lisää johtopäätöksiä sisarentytärtäni ukaavista vaaroista viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulin poikaystävän antaumuksellista chiliviljelmästä, joka on kuulemma sijoitettu kirjahyllyn taakse talvehtimaan. Minulla on suuria epäilyksiä viljelmän laadun suhteen ja silmäni revähtivätkin selälleen pojan vedettyä esiin modernia injektioruiskua muistuttavan varusteen. Vaikka kävikin pian ilmi, että kyseessä oli sähkötupakka- niminen turhake, katson velvollisuudekseni mennä tekemään kotitarkastuksen tähän lemmenpesään, jotta voin olla rauhassa sisarentyttäreni tulevaisuuden suhteen.

Myönnän aina kernaasti virheeni ja olenkin valmis rakkaudellisesti unohtamaan viljelmäepäilykseni, mutta vain siinä tapauksessa, että tarjotaan vierailuni aikana illalliseksi korkeatasoinen chili con carne.

Korvia, tassuja, pulleita massuja

Joulun valmisteluun, uudenvuoden karkelointiin ja niiden suunnitteluun kulunut energiamaara yllatti minut taysin. Olenkin joutunut nyt totuttelemaan ajatukseen siita, etta joudun selviamaan tasta koettelemuksesta vuosittain. Ei riita, etta valmisteluihin kuuluu jarjetonta kokkaamista ja siivoamista, vaan siihen lisataan viela kodinsisustuksen uusiminen ja yleton voyhkaaminen kauppakeskuksissa lahjojen perassa. Jos saisi sitten edes vastapainoksi vahan levata. Mutta ei. Yot kuluvat silmat ymmyrkaisina uunia vahtiessa, jossa tirisee ensin kinkku ja sitten kalkkuna. Uuden vuoden viettoon liittyvat valmistelutoimenpiteet ovatkin sitten oma lukunsa. Jouluna sentaan tiedetaan missa se vietetaan. Kotona. Uudenvuodenaaton lokaation miettiminen saa aikaan harmaita hiuksia. Nimittain kun omistaa teini-ikaisia nuoria. Yksi on menossa itaan, toinen lanteen ja viime tipassa jonkun isa peruu koko hipat ja suunnitelma menee lyttyyn. Sitten mietitaan mita hemmettia nyt tehdaan. Lopputuloksena toinen menee johonkin helkkarin poreallasbileisiin ja toinen tulee kiltisti vanhempiensa kanssa aikuisten pippaloihin, joissa on kuulemma ihan tylsaa, ainakin siihen asti, kun aiti ottaa mikrofoonin kateensa ja alkaa leikkimaan rokkitahtea, niinkuin yleensa tapahtuu aina kun housebandi on paikalla ja soittokunnossa. Ilotulitusraketteja lahetellaan, tosin verkkaiseen tahtiin, kun myrskytuulen vuoksi yhden raketin sytyttamiseen kuluu keskinmaarin puoli tuntia. Pikkutunneille paastaessa raketit on kuitenkin onnellisesti raiskitty naapurin puutarhaan ja iloiset soittosessiot voivat jatkua aamun sarastukseen asti. Tama kaikki on tietysti vaativaa ja siita seuraa paha jetlag. Mutta kaikkein haastavinta on ollut kuitenkin joulukuusen koristeleminen. Viiden kissan kanssa.

Aattopaivana kannoimme kuusen sisaan ja otimme koristeet esiin. Mainittakoon tassa vaiheessa, etta kyseinen operaatio tapahtui serkkuni tarkkojen ohjeitten mukaan hanen kodissaan, jossa vietimme perheeni kanssa juhlapyhia talonmiehen ja kissanhoitajan yhdistetyssa ominaisuudessa talonvaen ollessa onnellisen tietamattomia piinastamme jossainpain kaukoitaa. Nostimme juhlallisesti kuusen pystyyn jalkaansa, jota olin etsinyt varastosta talon rouvan ohjeita noudattaen. Han nimittain opasti minua etsinnoissa whatsupin kautta, jotta helpottaisi tyotani kertoen avuliaasti, etta kuusenjalka on vihrea, metallinen, todennakoisesti lattialla ovesta katsoen oikealla eika ainakaan laatikossa. Tuntien uurastuksen jalkeen, johon liittyi koko varaston tyhjennys teraassille, tien raivaaminen remontista jaaneiden puutavaran ja maaliponttojen ohi takaseinalla olevalle kaapille, loytyi viimein jalka alahyllylta laatikosta, jossa luki "joulukuusen jalka".

Kissat herasivat siina vaiheessa ja kokoontuivat kiltisti kuusen ymparille seuraamaan toimistusta. Koska koko pesue, mukaanlukien Adolf, ovat viimeisinta vuosimallia, heilla ei ollut viela kertynyt kokemusta joulunviettoon liittyvasta rekvisiitasta ja olivat siksi hyvin innokkaita ottamaan selvaa, mista tassa touhussa oikein oli kysymys. Ensimmaiset neulaset irtosivat jo alkulammittelyssa, kun kaikki kissat nujusivat kuusen alla haistelemassa ja painiessa. Emme arvanneet, minkalainen spektaakkeli meita odotti, koska aloitimme koristelun ylaoksilta ja etenimme hartaasti alaspain. Kiiltavat pallot ja vipattavat olkikoristeet olivat kissojen mielesta vastustamattoman ihastuttavia ja ne alkoivatkin pian metsastamaan keikkuvia leluja, jotka he tulkitsivat olevan heita varten oksille ripoteltu ja kuusenkoristelun olevan kokonaisuudessaan vain kissoille tarkoitettu juhlapyha-aktiviteetti. Palloja ja muita koristeita oli melko hankalaa asetella ensisijaisesti esteettisin perustein ja totesimmekin pian, etta alaoksat oli syyta jattaa paljaaksi, jos halusimme kuusen ylipaataan pysyvan pystyssa. Lopuksi pyoritimme kuusen oksille hapsuista koristenauhaa, niinkuin tapana on, mika oli jalkeenpain ajatellen suuri virhe, koska kissat yrittivat kaariytya niihin salamannopeasti ja onnistuivatkin kiitettavasti. Kynttiloiden johtojen selvittaminen viiden riehuvan kissan kanssa oli varsin haasteellista, mutta lopulta saimme kuitenkin pyoritettya kynttilat kuusen oksille. Missio osoittautui hyvin vaaralliseksi touhuksi, kissojen jarsiessa johtoja heti kun silma valtti. Lisaksi kynttilat piti sijoittaa mahdollisimman lahelle runkoa, jotta kisujen hyokkaykset eivat olisi katkoneet oksia, joten tavoittelemassamme harmoonisessa lopputuloksessa oli hieman toivomisen varaa. Annoimme viimein periksi, huokasimme ja hoipuimme naantyneina kohti ruokapoytaa ja lanttulaatikkoa. Kun noin tunnin kuluttua menimme ihailemaan kattemme toita, juoksi vastaan ensimmainen mirri kultalameeseen kaariytyneena. Hanta seurasi kaksi muuta, jotka olivat yltapaalta havunneulasissa. Loput pelasivat keskittyneena jaakiekkoa koristepalloilla. Joulukuusi seisoi surkean nakoisena oksat katkeilleena ja naytti silta, kuin sen yli olisi ajanut taysperavaunullinen rekka-auto. Paatimme edes sammuttaa siita valot ennenkuin kissat saisivat aikaan oikosulun.

Jos ei oteta lukuun lievaa ylensyontia ja riekkumista, oli loppuvuoden juhlinta kotimaassa kaikesta huolimatta meille varsin odotettu ja mieluinen kokemus reilun kymmenen vuoden tauon jalkeen. Tarkeinta oli kuitenkin se, ettei viela silloin ollut kylmat paukkuvat pakkaset eivatka varsinkaan hanget korkeat nietokset.

Ja kissoista viela sen verran, etta niista ei nyt yleensa ole paljon vaivaa. Eivat ne ole pissanneet kenkiini kuin kaksi kertaa.