Tervetuloo! Kay sisaan toki! Kysees' ei oo neuleblogi.



tiistai 10. joulukuuta 2013

Arkihuolesi kaikki heita

Pikkujouluvalmistelut ovat minulle vieras käsite. Siksi tunsin kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassani, kun serkkuni kanssa päätimme järjestää suvulle yhteiset pikkujoulut ruokineen, piirileikkeineen ja yhteislauluineen.

Edellisen päivän aamuna alkoikin tapahtua jo kukonlaulun aikaan, kun yritimme juoda aamukahveja rauhassa työntäen lapsia yksi kerrallaan ovesta koulumatkalle samalla vahtien etteivät talon 5 kissaa karkaa ja miettien päivälle kuumeisesti minuuttiaikataulua. Siivoojien rynnistäessä sisään olimme jo edenneet raivauksessa siihen pisteeseen, että vanhat lehtikasat oli lajiteltu ja pelastettu muutama tärkeä sopimuspaperi, vähemmän tärkeä lasku ja työtodistus joutumasta kierrätykseen, tungettu roskapusseihin kissanpissanhajuisia styroksipaloja, jotka olivat olleet säkkituolin, jota kissaneiti oli joutunut hätätilassa käyttämään pisuaarinaan, täytteenä sekä kerätty lattioilta matot pesulaa varten, jotka kissat olivatkin jo avuliaasti juosseet kasaan. Päivän ohjelmassa oli tämän lisäksi oleva serkkuni pikainen työreissu Hanko-nimiseen kesäkaupunkiin, täysimittaisen jouluaterian valmistaminen illansuussa laatikoineen, kinkkuineen ja kalkkunoineen sekä serkkuni ystävän tyttären ylioppilasjuhlat. Kylmanhikeä otsaltani pyyhkiessä aioin huomauttaa, että tehtävämäärään nähden siihen käytettävissä oleva aika tuntui mielestäni ehkä hieman liian vaatimattomalta, mutta serkkutytto oli tomerasti sitä mieltä, että homma hoidetaan helposti ja huomenna koko suku karkeloi yhdessä vatsat pullollaan sulatellen tarjoilemaamme herkullista joululounasta. Suostuin suunnitelmaan, koska minun  vastuualueeseeni kuului oikeastaan vain jälkiruoan ja kakkujen valmistamisen lisäksi yhteislaulujen säestämistä ja valovoimaisena säteilemistä. Jouduin siis kiireen keskellä Hankoon, jossa ihmettelin Regatta-kaupungin hiljaiseloa ja yritin kuvitella mielessani kesäaikana tunkeilevaa ihmispaljoutta. Kävelykadulla oli lisäkseni yksi henkilö. Sain kuitenkin tapani mukaan torikokouksen aikaan, kun eksyin käsityöliikkeeseen, jäin suustani kiinni samanhenkisen taiturin kanssa ja totesin, etta Hangon aurinko ilmeisesti tarttuu paikalliseen väestöön siinä määrin, että he jaksavat viela joulukuussakin olla hyvälla tuulella ja hymyillä. En voinut vastustaa kaunista käsintehtyä kaulakorua ja shamppanjapullonkorkista valmistettua hauskaa avaimenperää ja laahustelin pitkin Hangon tuulisia katuja iloisena uusista hankinnoistani.

Tässä välissä sain yllättaen puhelun sisareni tyttäreltä, joka on hoitanut Sebastienia kesälomasta asti, koska pidin todennaköisenä, että palaisimme syksyn aikana Suomeen ja totesimme silloin yhdessä kissalle olevan parasta pysyä suuresti palvomallaan hoitajalla, joka on käytännässä omistanut elämänsä kissani onnellisena pitämiseen kaikine yksityiskohtineen. Tunnen asiasta huonoa omaatuntoa ja olen vakuuttunut siitä, että Sebastien on loukkaantunut minulle ikihyviksi. Mutta enemmin olen tottapuhuen huolissani sisarentyttärestäni, koska hän ei nykyään ehdi tekemään muuta, kuin hoitamaan ja valokuvaamaan kissaani. Hän on mm. laihtunut huomattavasti syksyn aikana, koska ei ehdi syömään ja näyttää nykyään todella riutuneelta, koska hän ei myöskään pysty nukkumaan yöllä Sebastienin vallattua hänen tyynynsä. Lisäksi hänen entisestäänkin hennot hiuksensa ovat harventuneet huolestuttavasti, kun Seppo yöllä herää ihan vaan onnellisuuttaan tamputtamaan tassuillaan tytön kutreja. Epäilen myös hänen parisuhteensa pahasti rakoilevan, koska Sebastien kuulemma makaa alkuillasta heidän parisänkynsä keskellä poikittain ja pitää näin pariskunnan tehokkaasti irti toisistaan. Sebastienin korvasta loytyi aiemmin syksyllä solumuutoksia, joita epäiltiin kasvaimeksi. Nyt sisaren tytär onneksi kertoi, että näytepalan perusteella tehdyt tutkimukset osoittivat, että kyseessä olikin vaaraton talirauhasten tukkeutuma. Tieto siitä, että kissani korvasta löytyi finni, sai minut hyppimään ilosta ja saivat loppupäivän aamuyölle venyneet kokkaussessiot sujumaan ratiritirallan tahdissa hyppien, pomppien ja pyörien.

Kotiin palattuamme osa ajasta tosin kului Adolfia etsiessa, kun se oli peloissaan piiloutunut siivoojien iskujoukolta kulmasohvan alle. Se kipusi kuitenkin joutuisasti esiin, kun joulukinkkua soviteltiin paistoastiaan ja yritti kielloista huolimatta nuolla sen pintaa aina, kun silmä vältti. Hän on siis nopeasti sisäistänyt meille kaikille tärkeimmän joulun sanoman: "Nyt sitä saa, nyt sitä saa."

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Elamaa napajaatikolla

On tässä kuulkaa taas opettelemista. Seuraaviin kysymyksiin haen kuumeisesti vastauksia:

-Kuinka matkakorttia käytetään?
-Miten kampaus pysyy kuohkeana kaatosateessa?
-Millaista päähinettä käytetään pakkasella kun on Pikku-Myy-nuttura? Nuuskamuikkusen suippohattuako?
-Miten olla ostamatta lankoja kun niitä myydään ruokakaupassakin?
-Miten välttää vatsapöhö, kun on pakko syödä pussikaupalla Reissumiestä ja Oltermannia?
-Saako lähijunassa matkustaa, jos ei lue kirjaa?

Ei ole helppoa olla paluumuuttaja.

Toisaalta on totuuden nimissä todettava, että en ole koskaan hoitanut kaikkia virastoasioita niin vauhdilla, kuin Helsingin pirtsakassa syysilmassa. Koko systeemiin meni pari tuntia, joka kului raikkaassa auringonpaisteisessa ilmassa ripein askelin. Parin tunnin päästä kyynelsilmin taputtelin kiitollisena yhteen kohmeisia pikkukätösiäni ja menin kotiin odottamaan glögilasi kourassa, etta Kela-kortti tipahtaa postilaatikkoon.

Sitten alkoi talvivarusteiden hankinta. Tämä aktiviteetti on minulle jo vuosia sitten jäänyt unholaan. Pääsin vauhtiin tosin jo lähtöpäivämme iltana pari tuntia ennen lentokoneen starttausta, kun bongasin unelmieni saapikkaat kaupasta lähellä kotiamme. Vannoin sullovani ne johonkin, vaikka tilaa ei enää ollut ja ylipaino-ongelma uhkasi matkalaukkujani. Sain kun sainkin ängettyä yhden buutsin matkalaukun sivulokeroon ja toisen käsilaukkuuni. Kerrankin heräteostokseni meni nappiin, koska ilman niitä olisin sairastunut jo ajat sitten räkätautiin.

Tytto aloitti niiskutuksen jo lähtiessä lentoasemalla, joka johtui enimmäkseen liikutuksesta, mutta Helsinkiin saapuessa diagnoosi oli vaihtunut nuhakuumeeksi. Onneksi hätämajoituspaikkamme emäntä on ammattinsa puolesta hyvinvarusteltu mita lääkkeisiin tulee, joten lapseni sai pikaista helpotusta oloonsa ja koulunkäynnin aloittaminen ei suuremmin häiriintynyt.

Olen todennut, etta talvivarustelu tulee ottaa kuolemanvakavasti. Ulkona liikkuminen on nimittain vaarallista, kun farkkujen alla ei ole 50 denierin sukkahousuja, päässä myssyä tai ainakin korvia lämmittavää pantaa, jonka ensimmäisenä iltana hätäpäissani neuloin todettuani pääni olevan puuttellisesti suojattu mitä tulee lämpöasteisiin ja kaatuiluun liittyviin iskuihin. Poikani, jolle ulkonäkö on tärkeintä elamässä, ei ole vielakään ruvennut käyttämään sormikkaita, jotka hänelle ostin, koska ne eivät täytä hänen mielestään rennon tyylikkään ulkonaon kriteerejä. Tyttäreni puolestaan vetää karvasaappaita jalkaansa mielellään saatuaan esimakua vilustumisesta heti kättelyssä.

Oma sopeutumiseni on vielä hieman kesken. Olen lähinnä silmät ymmyrkäisenä ihmetellyt ilmiöitä, jotka olen tyystin unohtanut. Eksoottisinta on mielestäni se, että ihmisten takapihoilla kirmaavat kaikki metsäneläimet jäniksistä ja peuroista lähtien. On siinä kissoillakin ohjelmaa, kun supikoirat tutkivat iltahämärissa puutarhaa. Välimatkat ovat uskomattoman lyhyitä. Kaupungissa paikasta toiseen voi siirtyä viidessä minuutissa ilman mitään kulkuneuvoa. Milloinkaan ei ole ruuhkaa.

No, onhan tämä pimeys nyt aika uskomatonta. Ja kylmyys. Ja liukastuminen. Joka tapahtui toissapäivänä kuin huomaamatta. Luita ei särkynyt, mutta mieleni järkkyi. Siinä minä yhtäkkia makasin uusissa saappaissani ja iskunvaimennuspannassani pitkin pituuttani, kun yritin kepeästi hypahtää jalkakäytävältä ajotielle sitä ylittäessäni. Tavoilleni uskollisena tein kaiken viimeisen päälle tyylillä, mutta kukaan ei valitettavasti nähnyt koko tapausta. Seuraavaksi kun rojahdan mahalleni, on ympärillä varmasti valokuvaajatkin.

Jouluvalmisteluni ovat jo täydessä vauhdissa ainakin herkkujen ahmimiseen liittyen. Siksi on syytä olettaa, että tammikuun pakollinen kilojenpudotus tulee jatkumaan vähintään maaliskuulle.




torstai 21. marraskuuta 2013

Paljon melua tyhjasta

Taas on todistettu, etta historia toistaa itseaan. Pyydan anteeksi, lukijani, koska tiedan, etta olette vaarassa kyllastya kuoliaaksi, koska kissojeni matkakertomukset toistavat alati itseaan. Jokaiseen kokemaani kissamatkailuun on aina liittynyt seuraavat kolme yllatyksetonta paakohtaa: 1) viranomaiset, jotka eivat tieda mita tekevat, 2) mina, joka saan siksi julkisen hermoromahduksen, nolaan itseni ja koko sukuni seka 3) kissat, jotka kayttaytyvat aina kauniisti ja ihmettelevat ymparilla olevaa sirkusnaytelmaa. Niinkuin tallakin kertaa.

Itku oli muutenkin herkassa, kun iltamyohalla sanoimme jaahyvaiset miehelleni, kodillemme, ystavillemme , naapurillemme (paitsi sille kissavihaajalle, joka asui seinan takana) seka Adolfin sisarille. Lentokentalle paastyamme alkoi kuitenkin heti tapahtua. Minulta tivattiin yllattaen kissan lahtolupakirjaa, joka olisi kuulemma pitanyt olla hankittuna EU:n saannosten mukaisten elainlaakaritodistuksen ja kissan passin lisaksi. Sellaista minulta ei loytynyt, koska olin viemassa kissaa maasta pois pysyvasti. Minulle ei tullut mieleen, etta kissan poisviennille taytyy hakea viranomaisen lupa, vaikka toki ymmarran, etta tuodessa kissaa maahan sellainen lupa tulee olla. Minulla oli siis lupa vain Suomea varten. Siina siis seisoin itku kurkussa lasteni, matkalaukkujeni ja kissani kanssa, kun minulle selitettiin napakasti, etta kissalla ei ole mitaan asiaa samalle lennolle ilman kyseista lupakirjaa, jonka tosin voisi hankkia helposti seuraavana aamuna. Koska ymmarsin, etta siina vaiheessa olisimme jo reippaasti myohastyneet lennoltamme, rupesi apinanraivo kohoamaan sisallani ja itkuraivari teki voimakkaasti tuloaan. Itkuraivari on elamassani asia, jonka hallitseminen ei ole taysin kasissani varsinkaan nain merkittavan asian ollessa kyseessa. Aiheutin siis odottamatonta lisakaaosta, kun sadat kanssamatkustajat joutuivat todistamaan lapsilleni jo tutuksi tullutta primitiivireaktiotani. Kun olin vollottanut suureen aaneen vuolaasti, takertunut pylvaaseen ja huutanut, etta en lahde taalta minnekaan ilman kissaani, aloitin kenttahenkilokunnan ja viranomaisten raivokkaan ja systemaattisen haukkumisen seka soitin mieheni paikalle. Han oli valitettavasti ehtinyt meidat hyvastella ja lahtea kotiinpain, eika siis ollut todistamassa vaimonsa urheaa taistelua kissansa puolesta. Kuulin jo kaukaa, kun han teki renkaat ulvoen lainvastaisen u-kaannoksen. Myhailin mielessani, koska jos haneen ylipaansa jossain asiassa voi taydellisesti luottaa, niin ainakin siina, etta han saa aikaan helposti tilanteen, jossa tarvitaan kaksitoista mellakkapoliisia. Takerruin tahan viimeiseen oljenkorteen, koska ajattelin talla tavoin ohjaavani naiden itsepaisten tarkeilijoiden huomion jonnekin muualle, samalla kun veisin kissani salaa lentokoneeseen. Mieheni, sankarini, saapuikin hihojaan kaarien paikalle uskomattomalla nopeudella. Oli onni, etta juuri ranskaksi kanssani riiteleva virkamies sattui olemaan mieheni maanmies, koska siita seurasi pian ehdotus, etta meidat paastetaisiin kissan kanssa seuraavaan kontrollipisteeseen, mutta mikali turvamiehet tullissa puuttuisivat lupakirja-asiaan, olisi juttu omalla vastuullani ja kissa jouduttaisi lahettamaan perassa sitten kun lupakirja olisi hankittu. Ilmeeni kirkastui nanosekunnissa ja suostuin nopeasti ehdotukseen, koska tiesin mahdollisuutemme olevan kohtalaisen hyvat saada Adolf tullin lapi vaikka viime viikon kauppalistan kanssa, joka sattui kaikenlisaksi olemaan edelleen kassissani. Olen pannut nimittain merkille, etta vain harvat virkailijat ovat ajan tasalla elaintenkuljetukseen liittyvista asiakirjoista. Passintarkastus meni hyvin, mutta turvatarkastuksessa virkailija pyysi minut sivuun. Kuiskasin lapsille, etta nyt otti ohraleipa. Ojensin virkailijalle paperinipun niin itsevarman nakoisena kuin osasin polvieni vatkatessa voimakkaasti. Hanella ei -arvaukseni osuessa oikeaan- tuntunut olevan minkaan valtakunnan kasitysta siita, mita papereita hanen tulisi tarkastaa. Jos tama vientilupakirja, josta naama punaisena riitelin aikaisempien virkailijoiden kanssa on sitten niin hemmetin tarkea arvopaperi, tulisi mielestani virkailijan ensimmainen ja ainoa kysymys olla: "Lahtolupakirja, kiitos." Nain ei kuitenkaan ollut, vaan herra rupesi tarkean nakoisena selaamaan Adolfin passia ja tuntui olevan kiinnostunut sille annetusta matokuurista. Sen lisaksi han tutki kiinnostuneena passissa olevaa mikrosirun numerosarjaa. Todettuaan sen olevan aika pitka, ja erityisesti nahtyaan kuitin, joka todisti, etta olin jo maksanut kissankuljetuksesta kiskurihinnan, han antoi tarkeana paperini takaisin ja paasimme lapi kuin koira verajasta.

Tiesin, etta ensimmaisella Eurooopan kentalla paperit tarkastettaisiin uudestaan. Vaikka Eu:n vaatimat kaavakkeeni olivat taysin kunnossa, kyseinen episodi sai minut paranoidiseksi ja rupesin pelkaamaan, etta tapahtuu varmasti viela jotain kamalaa. Lentomatka sujui siis stressissa kun odotin, etta eurooppalainen lainsaadanto on muuttunut juuri taman yon aikana ja minulta puuttuukin paperi, jonka vuoksi Adolf huostaanotetaan ja lopetetaan. Pariisiin saavuttuamme, olin kaantya takaisin paluulennolle, koska totesin lampotilan olevan vain 4 astetta, mutta paatin jatkaa urheasti eteenpain, koska ajattelin, etta minut on tallennettu valvontakameroihin eika todennakoisesti enaa ikina paastettaisi Dubaihin eilisiltaisen solvausepisodin jalkeen. Koin toisenkin yllatyksen: kukaan ei tarkastanut mitaan kissan papereita. Siis Ranska, joka ottaa vastaan elaimen EU:n ulkopuolelta, ei kotrolloi asiakirjoja millaan tavalla?! Ketaan ei siis kiinnostanut, onko rabiesrokotus voimassa, onko mikrosirua, tai ylipaataan kiinnostunut ollenkaan vaikka korissani olisi ollut porsas. En tieda mita pitaisi ajatella koko systeemista? Tilanne oli aivan absurdi: Dubai ei meinannut paastaa millaan ilveella kissaa ulos maasta, koska siihen puuttui "lupa", jonka saa kun virkaelainlaakari tarkastaa, etta elaimella on vaadittavat rokotukset ja mikrosiru. Nama samat asiat kayvat kuitenkin ilmi EU:n vaatimassa todistuksessa, joka minulla puolestaan oli. Kun saavuimme EU:n rajalle, kukaan ei tarkastanut todistuksia, joita he vaativat, ja jotka olin hankkinut. Luodussa systeemissa on vikaa, viranomaisten kouluttamisessa on puutteita ja koko homma on taynna porsaanreikia.

Minun pikku-Adolfini matkusti kiltisti kanssamme koko matkan matkustamossa eika inahtanutkaan. Pariisi-Helsinki lennon alussa silta paasi pisu, josta han minulle hapeillen ilmoitti. Olin varautunut tilanteeseen ensiapusetilla, johon kuuluivat kertakayttoiset suojahanskat, vanha froteepyyhe, kosteita puhdistusliinoja seka puhdas alusta. Puhdistustoimenpide kesti noin 3 minuuttia ja matkaa jatkettiin rauhallisesti.

Olen paattanyt integroitua ja olla matkustelematta vahaan aikaan. Perasta kuuluu.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Paluumuuttajan vuodatus

Ei oo juttu tämä huuhaa!
Taas on mulla eessä puuhaa.
Totta onkin joka sana!
Julistan siis vakavana:
Pian aion tästä lähtee
katselemaan Pohjan tähtee!

Antakaa mun vielä kerran
Valost' nauttii hetken verran!
Saapuessain keskel' päivää
havaitse en valon häivää!
Sumuvalot päälle laitan,
aurinkolasit taskuun taitan.

Pakkanen kai Suomes' paukkuu!
Tuijotan mä matkalaukkuu.
Mitä sinne pitäis laittaa?
Halua en jalkaa taittaa
korkokengäs! Sen mä takaan,
klinikalla kohta makaan!

Komerosta koetan urkkii
kumisaapast', talviturkkii.
Hiki päässä, märkä tukka.
Löydy vaan ei villasukka.
Remmikengät hankeen juuttuu!
Huopatossut multa puuttuu.

Taas mä joudun nähdä vaivaa;
naftaliinist sukset kaivaa.
Luistinta pian jalkaan koitan.
Kylmänkammon tällä voitan:
turha tätä kauan puimaan,
avannossa joudun uimaan!

Huomiota tietyst' kerään.
Katsoo kansa minun perään. 
Ilmaa huidon, liukastelen,
ärräpäitä luettelen.
Ulkonäkö -sivuseikka-
Esplanaadil' kuperkeikka!

Mitä kaikkee seuraa tästä
ilmastosta äärimmästä?
Keuhkotauti, niin mä luulen!
Korvissain jo naurun kuulen.
Hosun kanssa suksisauvan,
pystyssä en kestä kauan.

Vuotta monta monituista
vierähtänyt. En mä muista
milloin lienee juhlat Linnan!
Unohdin jo bensan hinnan.
Kuka onkaan Suomen Ääni?
Missä päin on Lapin lääni?

Hermoja tää kyllä kysyy.
Tahdon ajanvirras pysyy.
Tunnen toki Hattivatin,
Sillanpään ja Nykäs' Matin.
Kauhistelen ajankohtaa:
tiedä en ken maata johtaa!

Häiritse ei loska, kura!
Uusi mulla alkaa ura!
Kirjan kirjoitan, tai kaksi!
Siitä tulen kuuluisaksi!
Jos en - ei se mitään haittaa!
Ilelle voin viestin laittaa!

torstai 31. lokakuuta 2013

Häätöuhan alla

Elokuvaurani ollessa luovalla tauolla, olen kâyttänyt aikaani muihin yleishyödyllisiin askareisiin kuten työnhakuun ja kissojen hoitoon. Valitettavasti kummastakaan aktiviteetista ei ole seurannut muuta kuin häätöuhka. Olen kolkuttanut mielestäni kaikkien potentiaalisten työnantajien ovea, joihin minulla olisi mielestäni täysi pätevyys. Koska kuitenkin olen edelleen ilman työpaikkaa, olen laskenut omia vaatimuksia syrjäytymiseni välttämiseksi ja hakenut myös paikkoihin, joiden palkkaus verrattuna koulutukseeni ei täytä minkään valtakunnan työehtosopimuksia. Tämankään toimenpiteen aihettamatta toivottua tulosta olen todennut olevani väärinkoulutettu henkilö. Töihin pääsevät täälläpäin vain ja ainoastaan sellaiset kaukaaviisaat korkeintaan 35-vuotiaat henkilöt, jotka ovat hyvän sään aikana älynneet hankkia itselleen joko MBA-, BBA-,tai jonkun muun business administration- aiheisen tutkinnon. Edes sillä, että olen nykyään kokenut Bollywood-tähti ja näytän korkeintaan 35-vuotiaalta, ei tunnu olevan työnhakutilanteessa ollenkaan lisäarvoa. Olenkin siksi vakavasti harkitsemassa työnhaun siirtämistä kotimaan kamaralle, jossa sentään arvostetaan vielä ihmisläheisiä ammattitutkintoja.

Pelkään tosin nykyisen asuinpaikkani vaikuttavan uskottavuuteeni kotimaan sosiaalikentällä. On vaarana, että minun ajatellaan olevan pahasti irtaantunut pohjoismaisesta arjesta viettäessäni luksuselämää Dubaissa. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa kaikilta osin. On toki myönnettävä, että lökäpöksyörvellys saattaisi aiheuttaa äkkiarvaamatta shokkireaktion, mutta en kuitenkaan lentele sellaisissa sfääreissä, etta luulisin romaanikerjäläisen olevan jonkunsortin taideperformanssi.

Toinen vakava asia, joka ajaa minut ilmeisesti pian pois kodistani on ihailtavan aktiivinen  naapurinrouva , joka on ilmeisesti saanut tarpeekseen siitä, että hänen seinän takana asuu humaani ja täysin harmiton hyväntekijä, joka siksi hyysâä edelleen kissapentuetta, jonka emokissa alkukesästä synnytti varastoon pesukoneen taakse. Kissapesue, jonka vahvuus alunperin oli 5, on kutistunut kolmeen. Yksi pentu jäi ilmeisesti auton alle jo ennen lomia, koska toinen naapuri, jonka kanssa olen vielä toistaiseksi puheväleissä minulle  kertoi. Jäljellä ovat enää Selim, Selma ja Maija, veli ja  kaksi siskoa. Rämäpäisimmän pennun adoptoin itselleni Suomesta palattuamme. Hänet olen nimennyt Adolfiksi, koska se muistuttaa ulkonäkönsä puolesta erästä 40-luvun alun historillista merkkihenkilöä viiksineen. Olen järjestänyt Aatun sisarille saniteettitilat, jokapäiväisen lounasbuffetin seka kastroinnin täysimittaisen kissafarmin syntymisen estämiseksi. Suupaltti naapurinrouva soittelee harva se päivä isännöitsijälle ja valittaa kuinka minun kissani levittelevät hänen pyykkejään pitkin pihaa. Tuulenpuuskakin menee kissojen tiliin. Rouva muistaa myös valittaa siitä, että hänen palvelijansa joutuu joskus jopa keräilemään kissankikkareita puutarhastaan. Voi harmi. Lisäksi kulkukissojen maleksiminen uima-altaalla antaa hänen mukaansa taloyhtiöstä epämääräisen kuvan. Rouvan yksipuolisen kommentoinnin perusteella isännöitsijä nyt ystävällisesti uhkaa, ettei vuokrasopimustamme uusita, mikäli kissa-asiaa ei hoideta kuntoon. Sopimusta minulla ei ole pieneintakään halua uusia, mutta ennenaikaisen häädön kanssa saattaisi tulla joitakin erimielisyyksiä.

Asiahan on tietysti täysin älytön. Vaikka ymmärrankin, etta Rouva ei nyt kertakaikkiaan satu tykkäämään kovasti kissoista enkä siihen häntä ole koskaan pakottanutkaan, täytyy kuitenkin muistaa, etta kyseessä eivät ole minun kissani. Ne ovat tarkalleenottaen yhteistä omaisuutta. En sitäpaitsi ole ainoa joka niitä ruokkii, koska Selim on suorastaan lihava. Jossain muuallakin se käy syömassä. Toiseksi: niistä ei oikeasti ole mitään haittaa kenellekään. Nehän pitävät tämänkin taloyhtiön rotta- ja torakkakannan kurissa ja nuhteessa. Joskus ne tosin naukuvat keittiön ovella. Rouvan uhmaikäinen taapero sekä 8 kk ikäinen sisäänrakennetuilla kovaäänisillä varustettu piltti pitävät paljon enemmän meteliä, josta en kuitenkaan ole valittanut isännöitsijälle. Vielä. Kolmanneksi: mikäli tämän valtakunnan upporikkaat vallanpitäjät eivät investoi dirhamiakaan kulkukissoista huolehtiviin järjestöihin, vaan ne toimivat täysin hyväntekeväisyyden varassa, eivätkä täten kykene mitenkään pitämään maan kulkukissakantaa kurissa vaikka hampaat irvessa yrittävät, on minua siitä turha tulla syyttämään! Mikäli olisikin yksi kissatalo, mikä ei olisi ääriäan myöten täynnä, olisin ne sinne jo ajat sitten sijoittanut.

Häätöilmoitusta odotellen katselen iltaisin tyytyväisenä ikkunasta kun pienistä, avuttomista nyyteistä on kasvanut terveitä, vahvoja kissoja, jotka pelmuavat iloisesti uima-altaan reunalla onnellisena siitä, että niistä joku huolehtii.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Bollywood, here I come!

Rakas lukijani. Rukouksiisi on vastattu. Olen elossa.

Kesäloman loppusessiot, jotka vaativat minulta vikkelää roolinvaihdosta navettapiiasta rokkitähdeksi, saivat sielunelämäni siinä määrin sekaisin, että paluu loisteliaaseen edustusrouvan rooliin ei sujunut ilman mittavaa identiteettikriisiä, jolloin vetäydyin hiljaisuuteen pohtimaan tulevaisuuttani. Tähän herkkään meditatiiviseen mielentilaan ei ole ollut mielekästä sotkea enempää rahvaanomaista kompostoinnin ja lietelannoitusten värittämää maalaiselämän ruotimista, joten olen hillinnyt itseäni kaksin käsin bloggaamisen estämiseksi taatakseni sielulleni sen ansaitseman rauhan kuunnellessani tuokion sisintäni ja olevani siten valmis ottamaan vastaan syvältä sisimmastani kumpuavia vastauksia elämäni kannalta tärkeisiin kysymyksiin, kuten: mitä mieltä olen Nokian myymisestä ja siitä kannattaisiko minun leikata tukkani vai ei. Vaikka en ole vielä kyennyt muodostamaan mitään tyydyttävää vastausta em. kysymyksiin, olen kuitenkin päättänyt palata julkisuuden valokeilaan hinnalla millä hyvänsä ja avaan näin loisteliaasti syksyn blogikauden.

Koska olen päättänyt myös tehdä näyttävän entreen työelämään ja ruveta menestyväksi uranaiseksi, joka yhdistää ihailtavasti uran ja perhe-elaman nauttien miehensä, lastensa ja naapureidensa varauksettomasta ihailusta lattioiden kiiltaessa ja aviosuhteen kukoistaessa samalla, kun työura on ehdottoman nousujohteinen - ja olen tässä kohdin vain hivenen sarkastinen- olen ruvennut tehokkaasti raivaamaan esteitä, jotta voisin vaivatta korkokengät kopisten kiirehtiä päivittäin töihin. Esteiden raivaaminen on sisältänyt joidenkin aktiviteettien karsimista, kuten uima-altaalla löhöilyä sekä huonekalujen siirtelyä ja matkalaukkujen purkamista kesäloman jäljiltä. Työhaastattelut eivät ole vielä toistaiseksi tuottaneet toivottavaa tulosta jälkikasvuni suureksi iloksi, koska olen täten ollut täysin heidän käytettävissään, kuten aina tähän mennessä on ollut tapana. Lapseni ovat saaneet geeniperimänsä lähes kokonaan minun puoleltani ja ovat siksi äärimmäisen lahjakkaita, aikaansaavia ja hyvännäköisiä. Tästä syystä heitä ovat työllistäneet lähes kokopäiväisesti kaikenlaiset castingit, kuvaukset ja glamuurit edustustehtävät. Minun tehtäväkseni on jäänyt logistiikka sekä sopimusten oikolukeminen ja allekirjoittaminen.

Melkein heti Suomesta palattuamme kävi ilmi, että paikkakunnalla alkaa piakkoin mittavan Bollywood- elokuvan kuvaukset. Koska lapseni ovat aina tietoisia kaikista kaupungin tapahtumista, joissa on paljon salamavaloja, oli heidät tuotapikaa kiinnitetty kyseiseen produktioon. Elokuvan kuvaukset olivat pian alkamassa ja kiirehdimme esiintymisvaatteiden sovitukseen pikimmiten. Ilmeisesti hosuin paikalla sen verran teatraalisesti, etta näyttelijänkykyni huomattiin ja totesin kauhukseni olevani itsekin aloittamassa lasteni kera urani Bollywoodissa!

Jos ei oteta huomioon sitä, etta palkkaukseni oli jonkin verran pienempi kuin elokuvaan kiinnitetyillä megatahdilla, oli kuvausviikko varsin fantastinen kokemus. Puitteissa ei ainakaan ollut valittamista, kuvattiinhan kohtaukset, joissa olimme mukana, yhdessä maailman hienoimmista hotelleista, jonka opin tuntemaan kuin omat taskuni, ainakin mitä tulee kaikkiin pieniin sopukoihin, joihin oli mahdollista vetäytyä tarpeen tullen pienille nokkaunille. Kiitin Luojaani, ettei kyseessa ollut "Slumdog Millionaire", joten tehtäviini kuului siis kaatopaikoilla juoksemisen sijaan esiintyä jakkupukuisena reportterina punaisen maton reunassa tiiviissa puserruksessa 43 asteen helteessä viidenkymmenen muun "reportterin" kera. Hien noruen valtoimenaan tein noin 38:nnen ja 39:nnen oton välissä sellaisen virheen, etta otin jakun päältäni pieneksi hetkeksi välttääkseni uhkaavan lämpöhalvauksen, mutta kaduin tosin sitä pian katkerasti. Jakun vuoren ollessa likomärkä hiesta se takertui käsivarsiini niin, etta tarvittiin kaksi ronskia turvamiesta pelastamaan minut umpisolmusta, johon olin itseni saattanut.

Onneksi seuraavat päivät kuvasimme sisällä hotellissa, jolloin ulkokuoreni vilahtaa taatusti elokuvassa hieman freesimpäna kuin alkuviikon hikoilusessioissa. Tärkeä roolini oli tällä kertaa esiintyä vastaanottotiskin "desk managerina", mikä edellytti vaativaa seisoskelua korkokengissa, hymyilyä ja tärkeilyä. Jouduin viikona aikana myos "protestijoukkoon" heittelemään tyhjia pulloja ja tomaatteja kuuluisten intialaisten päähenkiloiden päälle seka istuskelemaan hotellin pää-aulassa sohvalla esittaen turistia. Jouduin melkein sanaharkkaan ohjaajan kanssa, joka oli eri mielta kanssani siitä, onko uskottavaa, että Atlantiksessa istuskeleva eurooppalainen turisti virkkaa parisangyn torkkupeittoa. Ei auttanut, vaikka selitin tämän olevan kotimaassani taysin normaalia luovan ja kätevän naisihmisen toimintaa. Jouduin antamaan periksi korkea-arvoiselle ohjaajalle, jotten olisi saanut potkuja ja panin virkkuukoukun ja lankakerät nuristen piiloon.

Tyttäreni heratti myos ohjaajan huomiota mm. nukahtamalla kesken kuvausten sohvalle, jossa hanen piti pitää yllä innokasta keskustelua toisen neitosen kanssa. Tahaton nukahtelu oli täysin ymmärrettävää, koska työpäivämme alkoivat jo kukonlaulun aikaan ja jatkuivat kellon ympari ja ylikin. Suorasukainen ohjaaja huusi mikrofooniin "Cut! Darling! You are very pretty but now you look like a zombie!" Avasin suuni siinä vaiheessa sanoakseni, etta rouvan olisi ehkä hyödyllistä vähän itse vilkaista peiliin, mutta tajusin onneksi ajoissa, että ohjaaja olikin vain leikkisallä tuulella ja hyvällä itsetunnolla (jonka on perinnyt äidiltään) varustettu tyttäreni sekä koko kuvaustiimi nauroi tälle typerälle vitsille makeasti. Tyttöni on muuten varsin näkyvässä osassa kyseisissä kohtauksissa ja se oli ainoa syy, jonka vuoksi yritin säilyttää ohjaajaan ja tuotantotiimiin kohtalaiset valit. Ehkä tämä on tyttäreni ponnahduslauta tähteyteen ja kuka ties myös minun, jolloin unelmani George Clooneyn vastanäyttelijänä ei ole enää kuin yhden kirjaimen varassa.

Lupaan raportoida lisää aiheesta, kun elokuva tulee ulos ensi vuoden lopulla ja minut todennakoisesti kutsutaan Oscar-gaalaan parhaan ulkomaisen elokuvan avustajan roolin palkintoehdokkaana.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Godzillan jaljissa

I(Kyseinen selonteko on kirjoitettu postuumisti, koska olen jo siirtynyt lomassani uuteen vaiheeseen, jossa aktiviteetit lisaantyvat siina maarin, etten enaa ehdi kirjata kaikkea reaaliajassa.)

Koska olen pian lopputenttia vailla valmis suomalaisen nykykulttuurin seka varsinkin maalaiselaman asiantuntija, olen nyt halunnut syventya joihinkin kummallisuuksiin, joihin en ole loytanyt mielestani tyydyttavaa vastausta. Tallaisia asiakokonaisuuksia ovat mm. seuraavat:

-Iltapaivalehdiston jokakesainen suomalaisten seksuaalikayttaytymiseen liittyvan aineiston esittely juhlavin otsikoin. Aiheessa kasitellaan aina sita, millainen partneri saa suomalaisen kuumaksi, missa seksia kesalla harrastetaan ja millaisia fantasioita ihmisten mielessa liikkuu. Aineistossa viitataan kerta toisensa jalkeen "suureen suomalaiseen seksitutkimukseen". Kysymykseni kuuluukin: tehdaanko suomessa joka vuosi suuri seksitutkimus vai viitataanko joka heinakuun artikkelissa samaan tutkimukseen, joka tehtiin mielestani jo ainakin 10 vuotta sitten?
-Minka vuoksi Suomessa on niin paljon huonosti kayttaytyvia karpasia? Eiko niita pirulauta saada millaan kuriin!? Ne eivat usko vaikka kauniisti sanotaan, eivat tokene voimaperaisista uhkauksista eivatka myoskaan kuole, vaikka niita lyodaan. Joka aamu kello viisi ne herattavat minut ruususen unestani, eivatka anna minun lomallanikaan nauttia kiireettomasta heraamisesta vaan suututtavat minut kutittamalla nenaani ja taten ajavat minut ylos hosumaan karpaslatkalla ympariinsa. Tama saa sydameni  pomppimaan ylikierroksilla, otsasuoneni pullistumaan ja minulle tulee kauhea hiki. Sen jalkeen on turha yrittaa enaa nukkua varsinkin kun aurinko on ruvennut paistamaan suoraan sankyyni. Lisaksi kissani on tassa vaiheessa erheellisesti ymmartanyt, etta on hanen aamiaistarjoilunsa ja aamulenkin aika, joten horisontaaliasentoon paasemisesta on minun enaa turha haaveilla.

Olin muuten sisareni kanssa metsaretkella, mika oli tarkoitettu luonnontieteen opintojeni paatosjaksoksi nayttokokeen muodossa. Esittelin laajentunutta osaamistani niin hyonteisten, siivekkaiden kuin petoelaintenkin tunnistamisessa. Ohjelmaan kuului ainakin hirven ja karhun jalkien tunnistamista, joita myos ahkerasti kuvasin jatkotutkimuksiani silmallapitaen. Olin vahalla reputtaaa kun yhdistin vaarin hirven tekeman vaylan umpiryteikossa otson tassunjalkeen ja ehdotin seikkailuelokuvista hankkimani tiedon perusteella jalkien aiheuttajan olevan joko Tyrannosaurus Rex tai Godzilla.

Tutustuin myos peltopyyhyn ja tunnistin helposti lehtokurpan, mika oli tottapuhuen silkka vahinko, koska aioin seuraavaksi ehdottaa puskassa meteloijan olevan laulujoutsenen.

Hyonteissektori oli sitakin kokemusperaisempaa. Vattupuskista selvittyani olin saanut lahituntumaa tavanomaisten hyttysten ja paarmojen lisaksi marjaluteista, eri mittaisista toukista seka punkeista, joista pihtiotten saaminen ei ole ihan helpoimmasta paasta. Lisaksi Sebastien kunnostautui tuomalla turkissaan sisarentyttareni suureksi iloksi hanen sankyynsa kirpun seka sisareni erityiseksi iloksi tuvan paraatimatolle vastapyydystetyn paaskysen. Hanet heitettiin tyylikkaasti paaskyvainaa suussaan paraatiovesta pellolle, mutta aitinsa nokkeluuden perittyaan han valittomasti juosta holkytti hanta ojossa kuistille, josta yritti uudelleen paasky suussaan sisaan. Koska sisareni ei ole erityisen hidasalyinen, odotti han kissaa takaovella luuta kadessaan, jolloin Sebastien luovutti huokaisten ja pudotti paaskyrievun suustaan portaille, jossa oli juuri alkamassa lintusuvun ruumiinvalvojaiset.

Koska sisareni on myos mielenlaadultaan sienihapero, yritti han kouluttaa minusta kaiken taman ohessa ammattimaista kanttarellibongaria. Kun en onnistunut kuitenkaan loytamaan ainuttakaan kanttarellia enka suppilovahveroakaan, usutti han minut etsimaan lahitienoolta "vaikka sitten noita haperoita". En kuitenkaan yrityksistani huolimatta havainnut ryteikosta ainuttakaan noitahaperoa ja kun loytamani soseutumisvaarassa olevat tatinrahjatkin olivat viimeisen voimassaolopaivansa nahneet jo viime kesana, sain erityisluvalla vapautuksen sieniopista.

Vaikka vaihdankin maisemaa, ei vielakaan primitiivinen elamanote ole hiipumassa. Saunominen ja laulanta jatkuu itarajan tuntumassa noin viikon verran. Murrealueen vaihtuessa hieman tutumpaan suuntaan odotan mieleenpainuvia kokemuksia, joista ammennan virkistavia hengentuotoksia talven kuumina kuukausina. 

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Maalaisromantiikkaa

Työnkuvani täällä pakkotyöleirillä on laajentunut kevyehköstä kitkemisestä vaativaan fyysiseen raadantaan. Olen joutunut risusavottaan, josta loppua ei tule ja hillunut liiterin takana suojahaalari päälläni työntäen silppuriin vaivaiskoivuja, käkkärämäntyjä ja joulukuusia. Havunneulasten sinkoillessa kutreihini ja silmiini olen haavellut edes pienestä tauosta riippukeinun viehkossa tuudituksessa, mutta siihen minulla ei ole vielä sisareni rautaisen kurinpidon vuoksi ollut mitään asiaa.

Olen joutunut kokemaan myös veretseisauttavan järkytyksen havaitessani kissani Sebastienin käytöksessä joitakin odottamattomia piirteitä. Huomasimme iloksemme hänen tutustuneen ihastuttavaan nuoreen kissaan aitan ylisillä. Ajattelin hänen seurustelunsa edesauttavan sopeutumistaan hiljaiseen maalaiselämään, jottei hän rupeaisi haikailemaan ennenaikaisesti suurkaupungin sykkeeseen niinkuin lapseni, jotka saivat jo tarpeekseen maaseudun rauhasta ja hitaista nettiyhteyksistä ja matkustivat sedälleen pääkaupunkiin. Seurasimme tyytyväisenä kissojen hyvinalkanutta tutustumista ja jätimme heidät rauhassa vaihtamaan ajatuksia maaseutupitäjän ja metropolin elämänmenojen erilaisuudesta. Istuimme mukavasti pirtissä, kun olin kuulevinani ääniä kuistilta. Kun avasin oven, olin lennähtää hämmästyksestä persiilleni. Kaikesta päätellen eunukkikissani yritti uutterasti siinä silmieni edessä astua uroskissaksi luulemaamme ystäväänsä, joka ei juurikaan pannut vastaan. Aivoni löivät tyhjää, koska en ollut varma miten minun tulisi suhtautua siihen, että kissani olisi mahdollisesti homoseksuaali. Lisaksi suunnittelin sanovani pari valittua sanaa hänet kastroinneelle eläinlääkärille kotipuoleen palattuani. Panin pikaisesti toimeen ainoan latinankielisen ilmaisun, jonka tunnen, "coitus interruptus", ja Sebastien päästi nolona hampaansa irti kisulin (joka lähemmissä tutkimuksissani osoittautui naaraaksi, jolla on kiima-aika) niskasta ja luikki häpeissään nurkkaan. Sisareni soitti välittömästi muutaman kilometrin päässä asuvalle naapurilleen, jonka uskoi olevan neitikissan omistaja ja pyysi pikaisesti hänet noutamaan heitukkansa pois, jollei haluaisi kaksikielista kissapentuetta. Nuhtelin vielä päätteksi Sebastienia, joka otti nöyränä vastaan luentoni irtosuhteiden vaaroista.

Viikonlopun ohjelmaamme kuului kylätapahtuma, joka mielestani oli tottumattomalle liian ekstreemiä koettavaa sekä Seinäjoen tangomarkkinat. Tämä on perinne, josta ei voi yhtään tinkiä. Oksasilppurikin keskeytetään siksi aikaa kun tälläämme itsemme kukkamekko päällä TV:n ääreen ja alamme arvostelemaan esiintyjia kovaan ääneen ja ammattitaidolla asianmukaisten aperitiivien ohella.

Voi näitä kesäpäiviä.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Ain' laulaen työtäs tee

Ennenkuin vajoan täysin maalaiselämän lumoihin ja unohdan kaikki sivistykseen oleellisesti liittyvät elementit kuten nettiriippuvuuden, pidän asiallisena raportoida loman alkamiseen liittyvistä jännittävistä yksityiskohdista.

Jännitys olikin todella huipussaan, kun huomasin terävä-älyisen mieheni avustuksella, että passini voimassaoloaika oli umpeutumassa verrattaen pian. Muistan tosin kevättalvella tehneeni kyseisen havainnon, mutta viime viikkojen hektiset tapahtumat kissojen lisaantymiseen pesukoneeni takana liittyen olivat sekoittaneet ajatukseni siinä maarin, ettei mieleeni tullut perehtyä uudelleen tähän matkustamisen kannalta suhteellisen merkittävään asiaan. Mikäli passini viimeinen voimassaolopäivä olisi ollut esimerkiksi vasta kuluvan kuun loppupuolella, vaivoin hankittu rusketukseni ei olisi kalvennut nanosekunnissa eikä sydämeni olisi pyrkinyt ulos rinnastani, kun huomasin passini umpeutuvan seuraavana päivänä. Kauhunkalmaiset kasvoni väänsivät aivan turhaan itkua, koska suurlähetystöstä kerrottiin, että seuraavana päivänä umpeen menevä passini kelpaisi vielä kotisuomeen palaavalle matkaajalle varsin hyvin. Voimassaoloaikaakin jäisi vielä jäljelle useita tunteja.

Lukuunottamatta ruotsalaista tullivirkailijaa, joka yritti pakottaa minua puhumaan ruotsia vetäessään vesiperän, koska en suostunut sanomaan ainoaa ruotsinkielistä lausetta, jonka muistan virkamiesajoiltani (Jag älskar dig), olin varsin tyytyvainen matkustamiseeni kaikkine yksityiskohtineen. Erityisen tyytyväinen olin siitä että Sebastienia ei päästetty tällä kertaa karkaamaan lentokentällä.

Kuten aiemmassa kijoituksessani vahvasti epäilinkin, sisareni oli jo varautunut vierailuuni hyppysissään pitkä työlista, jota hän heilutti minulle iloisesti saapuessamme juna-asemalle. Se sisälsi alkajaisiksi kasvimaan kitkemistä, koska hänesta on jostain syystä äärimmäisen huvittavaa opastaa minua maalla asumiseen liittyvista välttämättömistä detaljeista. Ensimmäisenä aamuna jouduin siis kitkemään, josta seurasi vakavia lihasvaurioita reisieni takaosiin, pysyvä polvivamma, psyykkisiä rasitteita sekä taydellinen manikyyrin tuhoutuminen. Kaiken lisäksi selkäni paloi karrelle.

Onneksi seuraavana päivänä satoi vettä ja sain edes hieman puhdistettua kynsieni alusia mustista sururaidoista. Kohdalleni lankesi leoipomisvuoro siitäkin huolimatta, etta selkäni oli edellisen päivän raadannasta aivan tohjona. Mutta kynsinauhani ainakin puhdistuivat pullataikinassa tehokkaasti.

Ollessamme ruokaostoksilla keskustelimme illan menyystä ja ehdotin sisarelleni, että keräisimme antimet hänen kasvimaaltaan, jonka olin edellisenä päivänä saanut uuteen kukoistukseen ja loihtisimme niistä herkullisen vokkiruoan. Taisin siinä huolimattomasti sanoa, että kesäkurpitsat kerätään tunkiolta saaden sisareni silmittömän raivon partaalle sekä kassaneidin hämilleen, kun hän joutui todistamaan ripitystä, jonka kohteeksi jouduin. Korvat kuumottaen lupasin pyhästi sisarelleni, etten enää ikinä häpäise häntä julkisesti näin alhaisella tavalla. Kotiläksykseni sain opetella ulkoa tunkion ja kompostin määritelmän. Kesäkurpitsaa ei siis kasvateta tunkiolla. Kestin rangaistukseni kuin mies, kun jouduin yötä myöden kirjoittamaan sata kertaa "Komposti on hallittu biologinen prosessi."

Kuten arvata saattaa jouduin tästä kömmähdyksestä johtuen seuraavana päivänä uudestaan kasvimaalle viimeistelytöihin. Olin jo selvittänyt pinaatit, punajuuret, pavut, herneet, porkkanat ja tomaatit. Jäljellä oli enää rivistö varsia, joita en heti tunnistanut enka totta puhuen vieläkään. Niiden välissä olevaa tiivistä tupasta riuhdoin raivokkaasti mullan pöllytessä, huidoin paarmoja, poltin lisää selkääni sekä täten hävitin siihen tarkoituksella jätetyt villimintut, mutta myös sievän rivin kukkia, joiden latinalaisen nimen olen jo unohtanut. Olen pyrkinyt pitämään sisareni loitolla niin kauan, että ne ehtisivät itää uudelleen, mikäli se on ylipäätään mahdollista.

Valistukseni aika jatkui iltamyöhällä Trivial Pursuit pelin aikana, koska supertehokas sisareni ei voi jättää hetkeäkään käyttämättä, jolloin hän kouluttaa minusta luontotieteilijää ja viherpeukaloa. Koska olin jo hyvän matkaa perehtynyt hänen minua varten varaamaansa kirjapinoon, mikä minun on loppukesästä tentittävä, pärjäsin pelissä niin hyvin, että sisareni kanssa verissäpäin käydyn kamppailun päätteeksi voitin koko pelin. Hänen tyttären ja tämän hippipoikaystävänsä jäivät nolona nuolemaan näppejään.

Tästä innostuneena rupesin vielä iltalukemisekseni selailemaan kirjapinoa, johon kuuluu mm. seuraavat opukset: WSOY: "Linnut värikuvina", Tammi: "Ötökät", "Otavan värikasvio" sekä Björn Dal'in "Perhoset luonnossa". Tottapuhuen minua on kiinnostanut eniten Anna Bergenströmin "Pieni piirakkakirja", mutta olen myös nauttinut em. lintukirjasta ja oppinutkin monia kiinnostavia asioita siivekkäista ystävistämme. Latinalaisten nimien kohdalla sattuu vielä joitakin ikäviä kömmähdyksiä ja minun täytyykin hioa vielä tietojani tähän liittyen. Esimerkiksi naakan latinankielinen nimi on "Corvus monedula" eikä "Coitus interruptus".



lauantai 29. kesäkuuta 2013

Lahtoselvitys

Kesäloman suunnitteleminen on aikamoista puuhaa. Kun siihen liitetään lasten koulun loppumiseen liittyvät hössötykset, joka täällä ajallisesti tarkoittaa kesakuun viimeisiä viikkoja, uuteen kouluun hakemisprosessi ja siitä seuraava helvetillinen maratoonijuoksu seka kuuden hengen yllätyskissaperhe, joka ilmestyi kuukausi sitten varastooni, voi toisinaan käyäa niin, ettei ehdi kovin paljon ajattelemaan mitä tekee. Siitä puolestaan seuraa valtavaa ajanhukkaa, ajan, joka on jo muutenkin tiukilla, sekä valtavaa stressia, kun joutuu korjaamaan tekemiään päättömiä ratkaisuja kaiken kiireen keskellä.

Koska perheeni ei osaa tehda koskaan mitään päätöksiä niinkuin muut ihmiset, ajoissa, kaiken jäädessä aina, tosin ainakin osittain meista riippumattomista syistä, viime tippaan ja vähän sen yli, olemme nyt lomasuunnitelmissamme siinä vaiheessa, etta poikani lähti Suomeen viikko sitten, koska hänellä oli kiire keräämään mansikoita. Tyttö, Sebastien ja minä lähdemme ylihuomenna, mikali paikalliset elainvalvontaviranomaiset eivät rupea lyömään kapulaa rattaisiin ja viivyttelemään takaisinpaluu-lupakirjan myöntämisessä. Mies tulee sitten kun kerkeää ja pääsee. Herra yksin tietää milloin.

Olen käyttänyt, tietysti, osan kallisarvoisesta ajastani kesälomagarderoobin varusteluun. Tuloksena ateljeepuvustamostani on uunituore puutarhanhoitoshortsihaalari, koska en koskaan suostu esiintymään julkisesti ilman asianmukaista asukokonaisuutta. Tämä oli tärkein lisä muuten niin monikayttöiseen ja samalla aistilliseen lomapuvustooni, koska minulla on vahva epäilys siitä, että supersiskoni panee minut taas töihin puutarhassaan. Kokemukseni mukaan minua odottaa ainakin 8 tuntia kestävä risusavotta liiterin takana, jossa oksasilpuriin tyonnetään käsivarsien lisäksi noin sata kuutiota manikyyrin pilaavaa, kädet haavoille repivää kuusenoksaa. Lisäksi jalkapallokentän kokoista nurmikkoa on joka toinen päivä niitettävä sirpillä ja yksityiskohtia höylättävä leikkuukoneella, jota en osaa edes käynnistää, varoen samalla kallisarvoisia ja harvinaisia kukkaistutuksia, joiden yli minulla on joskus taipumus jyrätä. Pahinta on kuitenkin kasvimaan kitkeminen. Täytyy oikein pisteitä antaa sisarelleni, joka rakkaudellisesti opastaa minua joka vuosi yhä uudestaan mitkä rehut otetaan, mitkä jätetään. Tehtävän ollessa verrattaen toivoton, hän edelleen sinnikkäästi jaksaa uskoa siihen, että opin erottamaan rikkaruohon täysimittaisesta tomaatinvarresta, jossa raakileet jo alkavat sievästi punertaa.

Ohjelmassa seuraa myos tärkea ja velvoittava numero: vävykandidaatin hyväksyntä. Kyse ei herranpieksut ole vielä omasta tyttärestäni vaan sisareni kauniista naimaikäisesta impyestä. Asetan ehdottoman korkeat laatuvaatimukset vävykokelaille ja tulen tarkasti valvomaan, että ne täytetään viimeistä piirtoa myöten. Eräs tärkeimmistä kvaliteeteista on, että kokelas sietää meluisan perheeni joskus pitkäksikin venähtävia ja melkoista sekasortoa aiheuttavia vierailuja anoppilassa. Näistä piinaviikoista selviäminen kunnialla osoittaa henkilöllä olevan sellaisia jaloja luonteenpiirteita, joita sitkeältä ja luotettavalta elämänkumppanilta vaaditaan. Tämänkin välttämättömän ominaisuuden omaaminen ei kuitenkaan yksin riitä saavuttamaan hyvaksyttävää arvosanaa. Ei, vaan kokelaan täysimittainen hyväksyminen edellyttää vähintään kohtalaista kitaransoittotaitoa. Tämä vaatimukseni perustuu yksinkertaisesti siihen, etta enhän minä nyt sentään aivan kaikkea voi yksin tehdä. Koska osakseni lankeaa jo altto-osuus yhteislauluiltamissa, olisi kohtuutonta vaatia minun hilluvan kitara kainalossa, kuin joku epämääräinen hippi. Uskottavuuteni kärsisi kovan kolauksen.

Jäljellä olevat kaksi päivää käytän tiiviisti kissaperheen ruokintavuorojen organisointiin naapuristossa sekä passien etsintään.

Hyvaa lomaa kaikille!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Mielipiteet, niiden muuttaminen ja kuolaus

Vaikka omaankin vahvat, viisaat ja perustellut mielipiteet kaikista asioista ja tiedan olevani varmasti aina oikeassa, olen samalla kuitenkin aarimmaisen vaatimaton ja pyrin alati kehittamaan itseani niin tiedollisesti kuin  asentellisestikin, vaikka mieheni yleensa vaittaisikin jotain aivan muuta. Olen joutunut viime aikoina todistamaan asioiden sumaa, joiden edessa olen ollut pakotettu taipumaan ja opettelemaan uutta suhtautumista tilanteessa, jossa huomaan aiempien kasitysteni olleen hieman puuttellisia. Koska olen valtavan kehityskelpoinen yksilo aarettoman suuren intelligenttikapasiteettini takia, olen antanut itseeni virrata vapaasti uutta ajattelutapaa, tietotulvaa seka modernia asennoitumista. Tama on seka vavisuttanut perusarvojani etta saanut aikaan elamassani merkittavia muutoksia. Koska uudet haasteet eivat minua suinkaan pelota, ilon kyyneleet silmissani tartun innolla uuteen tilaisuuteen ravistaakseni joskus jopa polyyntymisvaarassa olevia kasityksiani asioista, ilmioista ja esineista. Kuvailen seuraavaksi joitain haasteita, joiden edessa olen avannut nakemyksissani uusia ikkunoita, joiden lapi elaman kyltymaton tarkastelu on saa aivan uusia ulottuvuuksia.

Ensinnakin minun on myonnettava, etta espressokeitin ei valttamatta ole aina niin suuri, kuin olin tahan mennessa kuvitellut. Olen havainnut kaupoissa myytavan laitteita, joissa on siro design ja koska lahipiiriini kuuluva George Clooneykin juo espressoa, olen vakavissani harkinnut kyseisen laitteen hankkimista kotiini iltapaivakahveja varten. Nain minulla olisi myos jotain mieleista tarjottavaa Georgelle, kun han poikkeaa kylaan.

Suurimman mullistuksen elamaani on tuonut kuitenkin suhdannepoliittinen muutos jyrkan paheksuvasta hyvaksyvampaan ja avoimempaan suuntaan moderniin viestintateknologiaan ja erityisesti joihinkin sosiaalisen median erityissaarekkeihin liittyen. Todistusaineistona tasta mainittakoon uusin intohimoni, ajanvietteeni ja inspiroiva innoituksenlahteeni: Pinterest. En viela muutama kuukausi sitten kuuna kullanvalkeana olisi ulkonut roikkuvani jokaisen mahdollisen hengahdystauon aikana seuraamassa, mita ihmeellista ja ihanaa Pinterestissa on tarjolla. Pinterestissa roikkuminen ei mielestani ole tosin kauhean paha asia, koska sielta olen saanut jo paljon ideoita kaikkiin elamani osa-alueisiin hampaiden valkaisusta muovisen juomapullon muuntumiseen kannykan latauskeskukseksi. Tyttarenikin on innostunut varsinkin Pinterestin kotitekoisista kauneidenhoitonikseista siina maarin, etta ruokakaappimme on jatkuvasti tyhja. Kookosmaitojauhe loppui heti kattelyssa, kaakaosta ja maissijauhosta puhumattakaan. Oliivioljyt ja hunajat on valutettu hiuksiin. Kaappi ammottaa tyhjyyttaan, mutta tukka kiiltaa.

Pinterest luo oivan aasinsillan minulle hyvin kipeaan aiheeseen. Tasta asiasta minun on hyvin vaikea puhua. Jotta pystyin tehostamaan Pinterestissa roikkumisen maksimaaliselle tasolle, olen ottanut kayttooni (voinko sita edes aaneen sanoa, kaiken sen parjauksen jalkeen, jota olen jatkuvasti julkisesti harrastanut ja vannonut, etten ikina siihen sorru, mutta ymmarrattehan, etta aika muuttaa ihmista ja minakin joudun joskus antamaan periksi asioille, jotka ovat aiemmin saaneet minussa aikaan voimakkaan vastemielisia ajatuksia saatikka, etta olisin ikimaailmassa kuvitellut kykenevani kayttamaan kyseista aparaattia) MinaSoitan puhelimen. No nyt se tuli ulos. Antakaa anteeksi uskottomuuteni omille sanoilleni, mutta olen hapeamattoman onnellinen alypuhelimen omistaja! Perskutarallaa miten elama muuttui helpommaksi! Sen lisaksi, etta kannan siina mukanani blogin, pinterestin seka sosiaalisen kontaktiverkostoni, voi silla ottaa helkkarin hienoja valokuvia, joita mina en muuten osaisi, mutta laite tekee ystavallisesti melkein kaiken puolestani. Kaiken lisaksi silla voi soittaa, vaikka se onkin juuri talla hetkella puhelimenomistamisessa minulle joutavanpaivainen sivuseikka.

Analysoin aihepiiria chatissa Sallan kanssan nyhratessani samalla sohvannurkassa MinaSoitan puhelimeni kanssa, vaikka lappari oli aivan kateni ulottuvilla -huomaatteko, kuinka helppoa on alypuhelimen omistajan elama!- ja totesin hanella olevan nuoresta iastaan huolimatta joitakin samankaltaisia kokemuksia uusien nakokulmien loytymisesta elamanlaatua parantamaan. Tytto kertoili olleensa aina Ingmanin kannattaja henkeen ja vereen. Nyt han oli laillani antanut uusien tuulien virrata ajatteluunsa ja paatynyt kokeilemaan ruotsalaisen Sia'n jaatelovalikoimaa. Marsipaani-, tryffeli-, sorsseli-, manteli-, kirsikankukka-, vaahterasiirappi-, lakritsi-, sitruuna- ja marenki -systeemit olivat saaneet hanesta tiukan otteen ja aiheuttanut syntisen riippuvuussuhteen kyseisen jaatelonvalmistajan tuotteisiin. Herra hanta hyvasti siunatkoon. Jaatelonriippuvuus on nimittain yksi vaarallisimmista addiktioista, joita tiedan. Pelkastaan asian pinnallinen ajattelu saa minussa aikaan voimakasta kuolaamista, joka johtuu lahestyvan Suomenloman mahdolliseksi tuomasta tilaisuudesta maistella miljoonia uutuusjaateloita, joita citymarketin pakasteallas on taas tulvillaan. Puhumattakaan siita, etta Jyvaskylan lahella on kuulemma Pandan tehtaanmyymala, josta minua ei ole informoitu!!! Tama kommahdys selittynee silla, etta vaikka supersiskoni, jonka luona loisin kaikki kesat ja joka asuu vain alle tunnin ajomatkan paassa kyseisesta putiikista, ei juuri arvosta "makeaa mahan taydelta"- mentaliteettiani vaan pidattaytyy enemmin katiskakala-vuohenjuusto -linjalla, ei ole huomannut minua valistaa tasta aarreaitasta, johon han on -ja taten asia samalla hanelle tiedoksi saatettakoon- minut tana kesana kyyditseva!

Paluumatkalla voidaan kokea katiskat.
 

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Ryynien kimpussa

Olen saanut aiemmin senverran kannustavaa kritiikkia kulinaristisista kertomuksistani, etta paatin palata taman elintarkean aiheen pariin. Koska kaikkia kiinnostaa ilman muuta perheeni ruokailutottumukset, paatan kuvailla taman paivan ateriointiamme. Tai oikeammin piinaavia hetkia, jotka sita edelsivat.

Paivan ohjelma oli couscous. Taman pohjoisafrikkalaisen kansallisaterian valmistamaan oppiminen on ollut avioliittomme onnistumisen peruskivi ja kuuliaisena pikkuvaimona opettelin siis taman tyoteliaan ruokalajin valmistamisen jo avioliittomme alkumetreilla taatakseni nain omalta osaltani onnellisen, rakkaudentayteisen ja elamankestavan avioliittomme onnistumisen. Kyseessa on helvetilliset esivalmistelut vaativa kulinaarinautinto, jota ilman algerialainen ei voi kovin pitkaan elaa. Han masentuu ja naivettyy, mikali ei saa saannollisin valiajoin nauttia tasta hengelliseen happeningiin verrattavasta ateriointitapahtumasta. Mikaan muu ravinto ei veda hanen mielestaan vertoja couscousille. Sita syodaan hartaasti ja paljon. Paalle juodaan mieluummin piimaa voimakkaiden aaniefektien kera. Paikalle kutsutaan yleensa muutama ystava ja sukulainen. Alun kolmattakymmenetta ihmista.

Kerron lyhyesti, mita tarkeita yksityiskohtia kyseisen ruoan valmistamisessa tulee ottaa huomioon:
Couscous-ryyneja liotetaan ensin lyhyesti, jonka jalkeen ne kypsennetaan siihen tarkoitetussa hoyrylavikkokeittimessa. Protokollan mukaan se kaadetaan valilla suurelle vadille ja hierotaan kasin irtonaisiksi, jotta lopputulos olisi ilmava eika taynna klontteja. Kasittely toistetaan 2-3 kertaa, riippuen ryyneista. Valilla sekaan laitetaan suolaa ja myos voita antamaan makua.

Pata, jota tarjotaan couscousin kanssa voi olla valmistettu kanasta, jolloin se on variltaan vaaleaa,  tai lihasta, mieluusti lampaasta mutta kylla harkakin kelpaa, jolloin pataan lisataan yleensa tomaattia. Tanaan kaytin vasikkaa. Sekaan heitellaan kypsymisjarjestyksessa esim. perunaa, kesakurpitsaa, porkkanaa, lanttua, kurpitsaa tai naurista seka ehdottomasti kik-herneita. Lisaksi ruoka maustetaan. Jokaisella maalla ja alueella on omat autenttiset valmistustapansa. Tunisiassa couscousia valmistetaan kaalin kera ja se on usein hyvin tulista. Joissakin paikoissa kuulemma couscousia syodaan kalan kanssa, mutta se on mielestani aivan liian eksoottista. Se tapa, mita mina harrastan, on varsin seesteinen ja harmooninen, kuten emantakin.

Taman paivan urakkani alkoi lupaavasti. Olin jo valmiiksi feminiinisista syista johtuen helvetin huonolla tuulella. Couscous on aika tanakkaa tavaraa niin valmistamisen kuin syomisenkin puolesta ja on siksi sopivinta valmistettavaa ja nautittavaa mm. talvipakkasella. Koska nyt lampotila tietysti sattui olemaan vahan yli 40 astetta (niin etta alkaa kuulkaa siella Suomessa yhtaan valittako!) ja kuumuus tunki sisaan ikkunankarmeista, keittiossa oli jo siis valmiiksi kotoisan lampoista ja muuttui yha lampimammaksi, kun hella posotti taysilla tuntikausia.

Muutama varoituksen sana: couscousia valmistettaessa on hyva ymmartaa, etta mitaan muuta ohjelmaa ei kannata sille paivalle varata. Tuntikausien seisominen puolikumarassa asennossa irroitellessa miljoonia ryyneja yksitellen toisistaan saa aikaan ankaria selkakipuja, joita ei edes kokonaisen torkkupeiton virkkaus saa aikaan ja niita taytyykin koko loppuilta parannella uima-altaassa. Lisaksi hikoilu on niin voimakasta, etta ihmisten ilmoille ei voi menna ennenkuin on ottanut vaahtokylvyn. Sessio aiheuttaa yleensa muitakin haavereita, mm. liukastumisia, hermoromahduksia ja palovammoja. Kadet palavat useista kohdista muumuassa painekattilan kyljessa kiireissaan hosuessaan, couscous-kattilan ottimissa, jota kuumenevat tulisiksi vaikka niiden ei pitaisi seka couscousin erotteluvaiheessa, kun ajattelemattomasti tyontaa katensa tulikuumaan ryynikasaan. Sen lisaksi kadet palavat viela kertaalleen kraanan alla, josta tulee liian helposti tulikuumaa vetta. Veitsen kanssa hosuessaan tulee yleensa silvottua joitakin paallimmaisia orvaskesikerroksia omista eturaajoistaan.

Keitin sahlatessani taas lihat hieman ylikypsiksi ja jouduin ottamaan ne erilleen padasta, muuten ne olisivat menneet soseeksi, niinkuin kavi viime kerralla. Padasta tuli loppujen lopuksi oikein hyva, mutta couscousin kanssa oli kayda kopelosti. Tein taas liian monta asiaa yhtaikaa, mita minun ei pitaisi koskaan tehda, kun teen jotain keskittymista vaativaa ja kakkupohjaa vatkatessani liotin ryyneja hieman liikaa, jolloin ne vettyivat ja kypsyessaan liiskautuvat toisiinsa. Lisaksi minun oli tehtava tuplasatsi, koska meille oli tulossa oman perheen lisaksi joitakin ylimaaraisia nalkaisia ja couscouskattilamme vetoisuus kattaa vain 4 henkea. Sadattelin itsekseni maailmanlopun ennustuksia etsiessani couscousin joukosta vihkisormustani seka jotain punaista, jota olin siella nakevani. Ja todentotta loysinkin kummallisen punaisen pienen sirun. Ihmettelin aikani, oliko se muovinpala couscous paketista, kunnes totesin sen olevan puolikas pikkusormeni kynsilakasta, joka oli irronnut kauniina liuskana koristamaan muuten niin varitonta kokonaisuutta.

Tein viela kaikenkukkuraksi mustikkataytekakun. Sita varten olin jopa muistanut ostaa mustikoita, jotka sopivat kakun paalle mainiosti, mutta mustikoilta ne eivat maistuneet. Ikava Suomen mustikoita toi silmiin katkerat kyyneleet. Chilelaiset pensasmustikat eivat ilmeisesti ole kunnon metsamustikoille mitaan sukua.

 

lauantai 25. toukokuuta 2013

Hoidossa. Taas. Osa II

Myonnettakoon, etta joskus tulee luikauteltua lupauksia, joita ei pysty pitamaan ja tottapuhuen jo luvatessaan sita itsekin vahvasti epailee. Noin 2 kk sitten lupasin pyhasti itselleni, etta kauneushoitolan tytoille ilmestyvani heidan ilokseen viimeistaan 2 vkon paasta. Olen alhaisesti pettanyt heidat ja itseni. Nailla rapyloilla tulisi ehdottomasti pitaa kiinni lupauksistaan kayda mani-pedissa helkkarin saannollisesti. Nyt, kun sattuneesta syysta kapoiseen pikkukatoseeni oli taas ilmaantunut etuseteli, ajattelin jalleen hoidattaa katoseni ja jalkaseni inhimilliseen tilaan. Kyseinen hoitola sattui ikavasti sijaitsemaan kaupungin toisella laidalla ja raikas kevatsaa eli paikallisesti +30 astetta oli huomaamatta vaihtunut alkavaan kesahelteeseen eli +42 asteeseen ja se tarkoitti ankaraa hikoilua autossa ja ulkoillessa. Autoni on toki varusteltu ilmanjaahdyttajalla, mutta kaikin tavoin muuten niin moitteettomassa automobiilissani ilmastoinnin tehokkuudessa on toivomisen varaa. Tai ehka sekin on huollon tarpeessa.

Epamukavuuttakin uhmaten lahdin kuitenkin reippaasti kaasutellen hoitolaa kohti ja jatin pyykkivuoren ja muut valtavan inspiroivat kotityot odottamaan paluutani, jolloin minulla olisi 10 hyvaa syyta olla niita tekematta. Tai 20, jos varpaat lasketaan mukaan.

Sain kaksi mukavaa tytontylleroa hinkkaamaan sormiani ja varsinkin varpaitani. Tilanne ei onneksi ollut ihan niin paha kuin viime kerralla, koska tytot jaksoivat valilla hieman hymyillakin jyystamisen ja keskustelumme lomassa, keskustelumme, joka oli tottapuhuen melko vahvasti minun hallussani eika tytoille jaanyt itseasiassa kovin paljon mahdollisuuksia ehtia sanomaan yhtaan mitaan, niin liukkaasti puheeni sina aamuna luisti.

Kasittelyn jalkeen tytot huokasivat helpotuksesta ja mina jain ihmettelemaan kynsiani, joissa oli merkillinen variyhdistelma: varpaat olivat oranssiin vivahtavat kirkkaan punaiset, kun taas sormet aitelan roosat. Olin paatynyt tahan surrealistiseen kombinaatioon puhetulvani lomassa, koska puheripulin iskiessa karsin kykenemattomyydesta loogiseen ajatteluun. Uskon myos ankaralla helteella olleen osuutensa hetkelliseen aivojeni pehmenemiseen. Lohdutin itseani silla, etta varpaissa oleva jossain maarin klassinen savy tulisi kestamaan todennakoisesti kauemmin, kuin kylmettyneen porsaan varinen savy sormenkynsissani, jotka tulisivat saamaan asetoninhajuisen kasittelyn jo muutaman paivan paasta. Tahan vaikuttaisi kotona odottavan pyykkivuoren lisaksi couscousin valmistaminen, mika on 100 %:sti manuaalista puuhaa. Kokemus on osoittanut, etta minkaan valtakunnan manikyyri ei siina touhussa mukana kesta, vaikka yritankin yleensa manikyyrista kotiin palatessani kayttaa suojahansikkaita pidentaakseni huoliteltua vaikutelmaa. Poikkeuksetta poltan pareeni ensimmaisen tunnin jalkeen, riivin hiostavat ja kompelot hansikkaat pois, heitan ne roskiin ja huudan peraan hurjana.

Mentyani nain tapani mukaan asioiden edelle ja hopistyani tapahtumista, joita ei viela ollut tapahtunut ja vaikka olisikin, se ei ketaan kiinnosta, olin unohtaa seikkaperaisen selostamisen hoitolasta poistumiseen liittyvista tarkeista yksityiskohdista. Kavelin sormet ja varpaat harittaen varovasti varvastossuissani, jotka hoitajatytto oli taitavasti pujotellut jalkoihini, tiskin luo, jossa minun oli maara ojentaa kassaneidolle etuseteli ja sen lisaksi yksi vahapatoisen arvoinen oikea seteli. Laukkuni tonkiminen sielta jotain loytaakseen, mika on normaalitilassakin, mikali sellaista voidaan minulla ylipaataan koskaan havaita, aarettoman tyolasta ja hermoja raastavaa kasilaukkuni monimuotoisen sisallon takia, joka standardiolosuhteissa kasittaa ainakin lompakon, paitsi Nizzassa, jossa se oli yleensa sielta ehditty varastaa, meikkipussin, kasivoiteen, kannykan, muistikirjan, nenaliinojen seka runsaslukuisten kuittien, kauppalistojen seka pahvisten parfyyminaytelapyskoiden lisaksi myos aurinkolasit, mutta myos ainain yhden cd-levyn, mp3 soittimen, koska minulla ei vielakaan ole ipodia, ei nanoa, eika muutakaan mallia, keskeneraisen kasityon tai useimmiten kaksi, virkkuukoukkuja, pyoropuikot, noin kilon lankaa, sakset seka hiusharjan, oli tilanteessa, jossa minun oli keskityttava possunvaristen kynsieni, jotka eivat olleet viela taysin kuivuneet, pilaamista, aivan erityisen hankalaa. Tyonnettyani paani kassiin, totesin, etta etuseteli ei ollut siella. Mietin, etta tama tasta saatana viela puuttuikin, kun muistin parkkeeranneeni autoni ainakin 200 metrin paahan hoitolasta, ulkona olevan +42 astetta ja risat seka sinne johtavan tien hiekkainen seka saan tuulinen. Totesin paattavaisesti mielessani, etta etusetelini oli oltava autossa, koska olin suunnistanut sen takapuolella olevan kartan mukaan kyseiseen hoitolaan. Tunsin itseni melkein kriminaaliksi, kun jouduin ilmoittamaan maksuhetkella joutuvani pikaisesti piipahtamaan autollani. Tytot vakuuttelivat minulle, etta se ei haittaa ja he tuntuivat nielevan selitykseni kadonneesta etusetelista.

Lahdin siis vaappumaan autolle kuin pigviini, jolla on porsaanpunaiset sormenkynnet. Autolle paastyani totesin ainakin sen, etta olen hiesta marka, etta puhtaaksi puleeratut jalani olivat tomuiset, kuten myos oranssit varpaankynteni seka sen, etta etusetelia ei nakynyt missaan. Tassa vaiheessa analysoin rauhallisesti hetken tilannetta ja paadyin johtopaatokseen, jossa minulla oli kaksi ratkaisua: 1) marssia takaisin kiltisti ja maksaa mukisematta koko summa ilman huomattavaa alennusta (tama olisi ollut kaikkein vaihiten stressia aiheuttava vaihtoehto) tai 2) karata paikalta kiireesti, koska minulla oli autossa tarpeeksi bensaa ja hyva etumatka. Valitsin loogisesti vaihtoehdon 3 eli aloin etsimaan itsepaisesti etusetelia autosta, koska kaiken jarjen mukaan se olisi jossain sen uumenissa. Aikani kuikoiltuani havaitsin tutunnakoisen lapyskan syvalla etuistuinten valitilassa olevan systeemin valisessa valissa. Ongelmaksi muodostui nyt se, kuinka saisin tongittua arvokkaan setelin kapeasta valikosta pilaamatta tuoretta possumanikyyriani. Ahersin haasteen parissa aikamoisen tovin takapuoli valilla pystyssa penkkien valissa maatessani ja kiroillessani huonoa onneani myos siksi, ettei yhtaan avuliasta herrasmiesta sattunut tietenkaan juuri silla hetkella kulkemaan ohitseni. Tehtava olisi nimittain jo ajat sitten suoritettu, jos olisin paassyt kysymaan itkusilmassa ja aani varisten apua joltain gentlemannilta, koska tuskin on maailmassa niin paatunutta gentlemanninsielua, joka ei haluaisi pelastaa juuri manikyyrista tullutta blondia, joka on pudottanut etusetelinsa auton etuistuinten valiseen kapeaan valiin. Kokemusteni perusteella onneksi tiesin, etta miehiin ei voi luottaa ainakaan missaan kaytannon tyon loppuunsaattamiseen liittyvissa asioissa eika myoskaan siihen, etta he olisivat paikalla silloin kun heita kipeimmin tarvitaan, joten en ollut yllattynyt, kun tuli taas todistettua tamakin asia ja rupesin miettimaan entista kuumeisimmin ratkaisua edessani olevaan ongelmaan. Minulla ei ollut kaytossani esimerkiksi viivotinta eika edes sukkapuikkoja, joita yleensa kannan mukanani. Tamankertainen puikottomuuteni syy oli se, etta tiesin minulle olevan mahdotonta neuloa, kun istuisin manikyyrissa ja muu hoitolakayntiini kuluva aika menisi autolla ajamiseen ja vaikka Joroinen-Varkaus valisella osuudella onnistuisikin ajaa autoa ja neuloa sukkaa yhtaikaa, ei se Dubaissa onnistuisi. Ainoaksi vaihtoehdoksi jai siis sen selvittaminen, kuinka eteen etupenkin voisi siirtaa. Raplasin tuolinsaatonappeja edestakaksin, kunnes sain istuimen siihen asentoon, etta takapenkkien jalkatilassa rahmallaan maaten setelin sai kuin saikin tongittua pois. Tyytyvaisena saavutukseeni oli sita suurempi, kun totesin, etta toimituksen aikana en tohrinyt yhtaan vastalakattuja kynsiani. Kiitin myos itseani siita, etten ollut pukeutunut lyhyehkoon hameeseen.

Etuseteli possusormissani iloisesti lepattaen viipotin takaisin klinikalle todistamaan etten ole maksuhairioinen. Taatusti jo syntynytta kasitysta mielenhairiosta pystyin tuskin enaa pelastamaan. Tyttojen yllattynyt ilme oli nakemisen arvoinen, kun saavuin. He olivat ilmeisesti juuri aikeissa soittaa poliisille tehdakseen ilmoitusta maksamatta haipyneesta asiakkaasta.

Taytynee ottaa pian uusiksi tama keikka. En kuitenkaan uskalla luvata mitaan.
Huom! Kuvan kynnet eivat liity mitenkaan tapaukseen.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Hollywood! Here I come!

Kun olin nuori ja halusin "jenkkilevikset", sanoi isani, ettei hanella ole mitaan sita vastaan. Sen kun menet kesatoihin ja ostat vaikka kahdet. Ja mina menin mansikoita poimimaan. Se oli muuten aika kivaa puuhaa. Paitsi silloin, kun poltin selkani auringonpaahteessa niin, etten pystynyt kahteen paivaan tekemaan muuta kuin makaamaan lavitsalla mahallani ja valittamaan aaneen. Virkosin kuitenkin ja sain muutaman viikon kuluttua farkkuni ja vahan muutakin mukavaa.

Tama muisto mielessani en pannut vastaan, kun nuorilleni tarjottiin tilapaista tyota mainoskuvauksissa. Ajattelin sen olevan heille hyodyllista ensinnakin siksi, etta saavat vahan tuntumaa siita milta tuntuu, kun taskussa on itsehankittua rahaa ja toisaalta myos siksi, etta oppisivat ymmartamaan tyontekemiseen liittyvan vastuita ja velvollisuuksia. Pidin heille etukateen tyoelaman pikakurssin, jossa korostin sita kuinka tulisi olla kiitollinen vahaisimmistakin tehtavista ja olla kohtuullinen vaatimuksissaan. Noyra asenne on kaiken a ja o, eika tule lannistua, jos heti ei saa kunniaa ja kiitosta. Naureskelin hihaan, kun tiesin kellon soittavan aamuviidelta. Olin juuri lopettelemassa vappupuhettani kun puhelin soi. Poikaani pyydettiin kyseisen mainospatkan paarooliin. Arvasin siina vaiheessa, etta edukatiivinen ekskursioni realistiseen tyoelamaan veti taydellisen vesiperan.

Jos ei oteta lukuun sita, etta kahden kuvauspaivan aikana heratys oli kukonlaulun aikaan tai oikeastaan jo vahan ennen ja etta tyopaiva kesti auringonlaskuun, realistiseen tyoelamaan totuttelu ei todellakaan sujunut ihan toiveitteni mukaan. Poikani oppi ainakin sen, etta koko tiimi pyorii hanen ymparillaan ja palvelee vain hanta. Tyohon kuuluu myos auringonottoa biitsilla, uima-altaalla makoilua samalla, kun kauniit tytot hierovat aurinkovoidetta hartioille, muotivaatteissa norkoilua seka estotonta ihailua ja ylistysta. Tasta raadannasta sitten maksetaan viela kohtuullisen hyvin.

Tyttareni kohdalla tilanne oli hieman toinen. Han oppi muunmuassa sen, etta kannattaa olla rehellinen tyohaastattelussa. Pari neitosta, jotka olivat ilmoittaneet koekuvauksissa olevansa hyvia uimareita, osoittautuivat uimataidottomiksi ja suorastaan pelkasivat vetta. Siihen saumaan tyttareni, jonka piti alunperin haahuilla mehulasi kadessaan taustalla, sai tilaisuutensa. Tarvittiin uimahyppytaitoista ja veden alla kauan pysyvaa neitosta. Joku hoksasi kysya tytoltani, osaako han uida. Tyhma kysymys. Erinomainen uimarityttoni hyppasi suoraan rooliinsa kuin olympiavoittaja. Han paasi a-tiimiin veljensa ymparille hyorimaan ja paikkaamaan neitoa, joka ei kyennyt olemaan sekuntiakaan veden alla. Palkkakin nousi samalla.

Roikuin muutamassa kohtauksessa kulisseissa, vain seuratakseni, etta kaikki sujuu niinkuin on sovittu, mutta myos siksi, etta minua kiinnosti tietaa, minkalainen koneisto pyorii taustalla, jotta saadaan 30 sekunnin mittainen tv-mainos purkkiin. Toinen merkittava syy oli ensiluokkaiset catering-palvelut, joita kaytin surutta hyvakseni. Lisaksi minua ilahdutti pieni kissanpentu, joka tonki meikkaajien laukkuja aina kun silma valtti. Otin sen huostaani ja annoin sille kekseja, joita se rouskutti menemaan. Siita olisi tullut hyva ottolapsi, mutta en tohtinut vieda sita pois sille tutusta ymparistosta, jossa oli todennakoisesti myos sen aiti ja sisarusparvi. Lisaksi ravintolan laheisyys seka rauhallinen uima-allasosasto olivat varmasti kulkukissalle ihan hyva paikka elaa.

Kerasin onnitteluja ja ylistyksia lasteni suorituksista siina maarin, etta olin suorastaan hamillani. En muistanut edes ottaa virkkuutyota esiin koko aikana, josta sain myohemmin lapsiltani erityiskiitoksen. Haaveilin jo aivan estotta siita, kuinka tulisin viela julkisuuden valokeilaan supertahtilapsieni myotavirrassa! Seuraavaksi menisin Ranskaan Cannesin elokuvajuhlille! Kertoisin lehdistolle, kuinka olen aina tiennyt lasteni olevan erityislahjakkuuksia nayttelemisessa. Muistuttaisin myos heidan ulkonakogeeniensa olevan peraisin minun puoleltani. Saattaisin saada itsekin osan George Cloonyn vastaparina. Paasisin tabloideihin, kun kaulaltani varastettaisiin miljoonan arvoiset Chopardit. Tilaisin kylpyvedekseni 50 gallonaa Eviania. Kertoisin haastattelussa, etta lapseni ovat tuottaneet aina minulle vain pelkkaa iloa ja etta olen uhrannut elamani heille. Ja lisaisin, etta nyt me Georgen kanssa aiotaan viettaa sapattivuotta Balilla.

No joo.
 
 
 

perjantai 3. toukokuuta 2013

Jo joutui armas aika

Aika kasistani karkaa.
Taas on mulla tyossa sarkaa.
Vipattaa jo menojalkaa,
lomasuunnitelmat alkaa.
Ei oo mulle mikaan huvi!
Oottaa mua Suomen suvi.

Ahdistun naet hellesaasta.
Pois mun taytyy siksi paasta
pian maasta emiraatin.
Apua! Saan kohta slaakin!
Pian makaan sairaalassa!
Viileempaa on Manalassa!

Sydameni sinne halaa
mis' keskikesal' kokko palaa.
Lampoa se hieman tuopi.
Kansakunta viinaa juopi
jotta parjaa nollasaassa.
Villapipo kaikil' paassa.

Juhliminen vanhaa tuttuu:
paissaan kansa jarveen hukkuu.
Jaat siit' sentaan sulaa ehti
alta pois. Voi, koivunlehti!
Koristathan ovenpielta,
Nostathan juhlamielta!

Matkaan pakkaan toppatakin,
villasukat, karvalakin.
Kesamekos' eihan voida
juhannuksen' karkeloida!
Suvivirteen kohta yhdyn.
Pihal' laitan lumilyhdyn.

Uimapukuu ottaa mukaan
kantsiiko, ei tieda kukaan.
Mika onkaan kevaan tahti?
Umpijaassa merenlahti?
Suojakerroin- turha purkki!
Paallain paksu talviturkki.

Silti mulla hyva tunto:
ainakin taal' nousee kunto!
Sita huitomisen maaraa!
Hyttyset kun ympar' haaraa!
Paikat turpoo, alan parkuu!
Paarmaa juoksen kovaa karkuun.

Leppoisaa on Suomen loma.
Kateen mulle kori soma.
Kanttarelli loytaa pakko!
Jalas' mul' jo vesirakko.
Korin pohjal' tatti pieni,
etana ja karpassieni.

Lomamielta nyt ma nostan:
mansikoita torilt' ostan!
Pari kiloo syoda jaksan
-messinkia niista maksan.
Herneenpalko houkuttelee.
Vatsa niista kural' menee.

Alla lipun siniristin
paikka taa on masokistin.
Aamuun yon jo vaihtuessa
lampaita vain laskiessa
mahdoton on unta maistaa
aurinko kun sisaan paistaa.

On se kylla kumma, etta
paivisin ain' sataa vetta.
Juuri kun ma piknikille
lahden niittylaitumille
minuutissa saa nyt muuttuu!
Varvastossu kuraan juuttuu.

Eihan tata kukaan kesta!
Sandaali nyt taytyy pesta.
Huvitusta teille takaan:
asettaudun lehmihakaan.
Kuinka loppumaan saa piinan?
Astun paalle liukumiinan.

Loma sitten viimein loppuu
just, kun alan vahan tottuu
hyttysiin ja sadesaahan!
Kylla mua ottaa paahan.
Lahtopaivan aamu karvas:
helle, aurinkokin armas!
 

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Haikaiseva tulevaisuus

Elama on varsin epavakaista nykyaan. Ajatellaanpa vaikka maailman taloutta, Gerard Depardieun kansalaisuutta tai paavin virkaa. Kovin ovat huteralla pohjalla.

Tama tosiseikka mielessani leikittelen joskus ajatuksella kotimaan kamaralle palaamisesta. Ajatus on toisaalta kiehtova, toisaalta pelottava, mutta luultavasti jossain vaiheessa vaistamaton, vaikka ei sekaan tietysti ole niin varmaa kuin selluliitti.

Pelkoa minussa aiheuttaa ensimmaiseksi ilmasto. Vaikka varhaisnuoruudessani olinkin aikamoinen hiihtajalegenda, talvi ei sen koommin ole minuun vedonnut vuodenaikana. 10 vuotta lampimissa olosuhteissa on saanut lammonsaatojarjestelmani siina maarin sekaisin, etta suhtaudun Suomen keskikesan helteisiin, kuin raikkaaseen talvisaahan asianmukaisine varusteineen. Valon vahyys syksyn ja talven aikana saa myos selkapiissani aikaan kylmia varistyksia. Vaikka olenkin kerrospukeutumisen fanaattinen kannattaja, muistelen kauhulla talviajan uloslahtoprojektia kaikkine valihousuvirityksineen. Kauhukuvaan vaikuttanee se, etta lapseni olivat Suomessa asuessamme hieman pienempia ja jouduin pukemaan itseni lisaksi myos heidat. Aina ulos lahtiessamme joku huuti paa punaisena, ja muistaakseni se useimmiten olin mina. Mikali muuttaisimme Suomeen, olen suunnitellut, etta lapset voisivat pukeutua ihan itse uloslahtiessaan. Tama helpottaisi hieman sopeutumistani.

Ilmaston lisaksi toinen asia, jota saattaisin jaada kaipaamaan tasta viiden tahden palveluyhteiskunnasta on viiden tahden palvelu. Voisi siina satunnainen ohikulkija hieraista pari kertaa silmiaan kun Rouva istuisi ABC-asemalla autossaan torvea soittamassa ja ihmettelemassa, miksei kukaan rienna hanen autoaan tankkaamaan ja tuulilasia pesemaan. Pitaisi tottua siihenkin, etta S-marketissa pitaisi itse pakata ostoksensa. Tai kantaa ne itse autoon. Tai hakea unohtunut maito kaupasta. Tai lakaista itse piha. Tai siivota itse. Tai laittaa ruokaa. Tai pesta herranpieksut itse ikkunansa.

Jotkut ihmiset menevat taalla liiallisuuksiin palvelun kayton kanssa, eivatka tee itse mitaan. En kuulu heidan joukkoonsa. Pesen itse hampaani, laitan ruokaa ja puuhastelen ahkerasti muutenkin vaikkei sita uskoisikaan, kun meilla kay. Ikkunoita en ole tosin pessyt vahaan aikaan ja sen ainakin huomaa.

Asia, jota kaikkein eniten pelkaan kotimaassa on ihmisten umpimielisyys. Jarjestan helposti itselleni hullun maineen puheliaisuuteni vuoksi. Tama ominaisuuteni on tietysti peraisin synnyinsijoiltani Karjalan Kunnailta. Lappeenrannassa on normaalia kaytosta haastella muutama sana bussinkuljetttajan kanssa ennen linjuriautoon astumista. Helsingissa se tulkitaan avohoitopotilaan tunnusmerkiksi paitsi jos kuljettaja sattuu olemaan ulkomaalaista alkuperaa, mika on onneksi lisaantyvassa maarin tapana. Vierustoverille jutustelu, joka on minulle taysin luontevaa, aiheuttaa myos omituisia tilanteita ja koska en tarkoituksella tavoittele kylahullun mainetta, joudun Suomessa harrastamaan voimakasta itsekontrollia sosiaalisissa tilanteissa.

Pelkaan, etta kaikki edellamainittu saisi aikaan vakavaa ja pitkakestoista masentumista, kaipuuta etelan aurinkoon ja hilpeiden valittomien ihmisten seuraan, jotka eivat ole kuitenkaan humalassa. Jaksaisinko olla aktiivinen pimeina ja kylmina talvikuukausina, kun kaikki hautautuvat neljan seinan sisalle odottamaan kesan lampoa ja valoa? Vielako jaksaisin innostua syyssateen piiskatessa ikkunoihin sailomisesta, sukankutomisesta ja kynttiloiden sytyttamisesta? Poissa olisivat korkokengat, moitteeton ulkoasu ja punatut huulet. Tilalle tulisi kumisaappaat, tuulipuku ja punainen nena. Citymaasturi vaihtuisi polkupyoraan ja bussiin. Ovikelloa ei soittaisi siivooja tai supermarketin kotiinkuljetus, vaan korkeintaan tv-lupatarkastaja. Kotirouvan paivat olisivat ohi. Rouva seisoisi kiltisti tyokkarin jonossa. Toita ei olisi tarjolla, kukaan ei haluaisin tarjota toita pitkaan tyoelamasta poissaolleelle vanhalle luuskalle. Kylla se masentaisi. Kuppila rupeaisi kutsumaan. Alkoholisoituminen olisi todennakoista. Silmat rupeasisivat harittamaan. Tissit alkaisivat roikkumaan. Baaritiskilla itkisin tuntemattomalle kohtaloani. Lapset oppisivat kiroilemaan. Notkuisivat kaljakassi kourassa steissilla. Osallistuisivat pride-kulkueeseen. Kissoilta lahtisi karvoja. Elama olisi kohtuuttoman vaikeaa.

Sitten sosiaalitati patistaisi katkaisuun. Tyokkarista tarjottaisi elamanhallinnan kurssia. Elamaan virtaisi uutta sisaltoa. Tyottomana saisi alennuksen zumba-tunnille. Poika joutuisi armeijaan, jossa siita tehtaisi mies. Tytto paasisi yliopistoon, jossa siita tehtaisi humanisti. Kissojen turkki rupeaisi kiiltamaan. Rouva kirjoittaisi menestysromaanin, jonka nimi olisi "Keskenerainen lapanen- Elaman haltuunoton lyhyt oppimaara". Rahaa tulvisi ovista ja ikkunoista. Tilattaisi pizzaa ja katsottaisi telkkarista "Tanssii tahtien kanssa"

Eikohan se tasta, kavi miten kavi.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Luopumisen jalkimaininkeja

Olette ehka tottuneet nauramaan lukiessanne runojani. Toivon poikkeuksellisesti, etta kukaan ei naura seuraavalle runolleni. Sen sijaan sille saa nauraa vaikka aaneen, kun kerron, etta oli tata kirjoittaessani aivan tosissani. Lisaksi itkin vuolaasti.

Tama kerta jaakoon viimeiseksi, kun yritan kirjoittaa jotain vakavaa. Taiteellinen vaikutelma saattaa olla surkean heikko, mutta nyt on vaan viattomasti todettava, niinkuin entinen renki ennenaikaisesti ejakuloidessaan:" Se vaan tuli."

Uskokaa tai alkaa, mutta tama on aivan valttamatonta.



Lepopaikka

Tanaan on sydameni kipea
siina pienen kissan kokoinen aukko

Liian akkia lahti pois
Sen tuntu vielakin sylissa,
iholla
Yolla sen jo kuulin
ei viela tullut kaymaan

Mutta aavikolla kasvaa puu
juurissaan salaisuus
rakas kaaro valkoinen
paalla hiekkaa
ei merkkia muuta
Aiti vain sen tietaa

Tuoksu aavikon
Kukan teralehdet
jotka tuuli vie

Saa pieni rauhassa nukkua.
 

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Puolison painajainen

Jotta elamasta ei vaan puuttuisi dramatiikkaa, olemme joutuneet perheena karsimaan Kissanmenetyksen lisaksi myos toisesta hirvittavasta, vaarallisesta ja viheliaisesta, mutta -Luoja paratkoon- onneksi melko harvinaisesta taudista, nimeltaan Miestenflunssa.

"Miestenflunssa (engl. Manflu) on tavallisen flunssan maskuliiniversio. Taudin oireet muistuttavat aivan normaalia pikkuflunssaa eivatka usein tayta edes flunssan minimivaatimuksia, mutta kyseessa EI TODELLAKAAN ole sama tauti. Suurin ero naiden flunssien valilla on subjektiivisessa kokemustavassa. Miestenflunssan uhri kokee oireensa tavalliseen flunssan verrattuna moninkertaisena ja tata on tietysti kipulaakkeetta synnyttaneen feminiinin vaikea ymmartaa. Potilas muunmuassa tuntee itsensa kuolemansairaaksi jo heti ensimmaisesta aivastuksesta alkaen. Hanen taytyy silloin valittomasti hakeutua pitkalleen paikalle, jossa han saavuttaa lasnaolijoiden maksimaalisen huomion. Taudinkuvaan kuuluu voimakkaat kiputilat, joita hanen on vaikea tarkemmin kuvailla. Taman vuoksi potilas valittaa taukoamatta kova-aanisesti. Aivastuksia ja yskimista han liioittelee nayttavasti seka vastaa puhelimeen -mikali kykenee- haudantakaisella aanensavylla.

Tauti etenee yleensa uskomattomalla vauhdilla. Jo ensimmaisena iltana tartunnan havaittuaan potilas puhuu kuolemasta, antaa kyynel silmassa lapsilleen elamanohjeita seka miettii perinnonjaon yksityiskohtia. Aaneenvalittamisen ja muutaman aivastuksen lisaksi muita oireita ei juurikaan voida todistettavasti havaita. Muunmuassa kuumemittari ei edes varahda. Potilas on vakuuttunut, etta se on rikki.

Tautiin kuuluu voimakas laakeriippuvuus. Potilas on varma siita, etta han tarvitsee valittomasti mahdollisimman pitkan antibioottikuurin. Taman lisaksi han ei todennakoisesti selvia ilman nenasprayta, yskanlaaketta, inkivaaria, yrtteja, salvaa, hunajaa, eukalyptusta, strepsilsia, vickia, kuumavesipulloa, laastaria seka kurlausmikstuuraa.

Miestenflunssan kaikkein piinaavin oireyhtyma on kuitenkin juoksutus. Potilas odottaa automaattisesti, etta hanen viihdyttamisestaan hoitamisestaan tulee muiden perheenjasenten tarkein missio. Han kokee voimakkaasti kuolevansa janoon, kylmaan, kuumaan, nalkaan, kipuun, hengenahdistukseen, hikoiluun tai kuristavaan tunteeseen. Taman vuoksi han mobilisoi tehokkaasti lasnaolijat hoitotoimiin ja vaatii heilta viiden tahden palvelua. Tama edellyttaa hoitohenkilokunnan kokoaikaista valppautta. Potilas pyytaa yleensa minuutin valein vetta, jonka han toteaa olevan liian kylmaa, teeta, joka on liian kuumaa, keittoa, joka on liian pahaa, kosteita pyyhkeita, jotka ovat liian markia seka peittoa, joka on liian paksu. Han myos moittii hoitohenkilokuntaa aktiivisesti, koska hanen aistinsa ovat yliherkassa tilassa. Tama vaatii lahimmaisilta myotatuntoista ymmarrysta, jotta potilas voitaisiin pitaa mahdollisimman hyvalla tuulella, mika on miestenflunssasta toipumisen perusedellytys. Sen vuoksi suositellaan saysealla aanella puhumista, silmiin katsomista lempeasti, seka usein toistuvia repliikkeja, kuten:
-Saanko poyhia tyynyasi?
-Voi kulta, kuinka minun kay sinua saaliksi!
-Voisinko tuoda sinulle jotain?
- Mita haluaisit, etta viela tekisin hyvaksesi?
Taman lisaksi potilasta tulisi mahdollisimman usein hieroa, silitella, esittaa huolestuneita katseita seka huokailla surullisesti. Myos itkunpurskahdukset ovat suositeltavia potilaan aarella, samoin varisevalla aanella esitetyt rukoukset potilaan sielun puolesta.

Miestenflunssan ennuste on yleensa hyva ja eloonjaamisprosentti melko korkea. Lisaksi taudinkuvaan kuuluu myos lahes poikkeuksetta ihmeparantuminen. Tata kaikille riemukasta tapahtumaa voidaan todistaa muunmuassa jalkapallo-ottelun alkaessa."

(Lainaukset ovat kaikille vaimoille suositeltavasta teoksesta "Aikuisen miehen hoito-opas")

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kissanmenetys ja muita virusperaisia tartuntatauteja

Meilla sairastetaan. Tytar on selvasti flunssan kourissa. Isanta yskii myos lupaavasti. Poika aivasti nayttavasti, hanen vuoronsa on siis seuraavana. Minulla on Kissanmenetys.

Mikali ette tieda, millainen tauti on kyseessa, voin hieman valaista asiaa. Elaintenomistajan Encyclopedian, vol 1. A-molli mukaan kyseessa on "voimakkaita oireita aiheuttava virusperainen tauti, joka kuitenkaan ei ole hengenvaarallinen. Potilaalla saattaa kissanmenetyksen puhjettua esiintya delirium -tyyppisia oireita, jotka saattavat olla varsin nayttavia. Potilas saattaa muunmuassa saada hallitsemattomia itkukohtauksia paikasta riippumatta. Esimerkiksi supermarketin kissanruokaosostolla saattaa potilas joutua odottamattoman regression valtaan ja ulvoa nayttavasti. Ymparillaolevien ihmisten lasnaololla tai reaktioilla ei ole merkittavaa vaikutusta itsensa kokoamiseen ja asiallisen kaytoksen pikaiseen palauttamiseen. Ko. regressiotilaa ei tule siis sekoittaa psykoosiin tai muihin ikaviin mielenhairioihin, vaikka sita onkin vaikea kohtauksen todistajille vakuutella.

Potilaalla esiintyy usein myos muistihairioita muistuttavia oireita. Tama johtuu kissanmenetyksen tuomista voimakkaista aistiharhoista, jolloin henkilo on kuulevinaan naukumista ja nakevinaan kissanhahmon kaltaisia visioita. Edellamainitusta johtuen potilas usein unohtelee arkeen liittyvia pikkuasioita, kuten ruokailun. Oire ei ole vaarallinen, varsinkin, jos siita seuraa vain kolmen kilon painonpudotus. Mikali painon putoaminen jatkuu, on hyva ottaa yhteytta alan erikoislaakariin. Mikali muiden perheenjasentenkin paino alkaa laskea suositellaan kotiapulaisen valiaikaista palkkaamista kotitalouteen.

Oireiden vakavuutta lisaa usein unettomuus, mika on yleinen syndrooma kissanmenetyksen uhreille. Henkilo tuntee itsensa yleensa kuolemanvasyneeksi ja nukahtaakin verrattaen helposti vain heratakseen yon pimeimpana hetkena. Talloin seuraa vatsakramppeja itkukohtausten seurauksena, seka jalkojen lihaskramppeja mineraalivarojen jouduttua epatasapainoon silmien kautta tapahtuneen suolaveden voimakkaan poistumisen vuoksi. Talloin henkilo myos kokee voimakasta janoa, yliluonnollisia tuntemuksia ja kuulee olemattomia.

Varsinkin juuri taudin puhjettua potilaalla saattaa esiintya itsetuhoisia ajatuksia. Nama liittyvat yleensa itsesyytoksiin, jotka ovat tyypillisia kissanmenetyksen oireita. Henkilo saattaa olla vakuuttunut, etta olisi voinut valttaa taudin puhkeamisen olemalla ylivarovainen. Henkilo saattaa munnmuassa ajatella olevansa huono kissa-aiti seka suunnitella hyppaavansa uima-altaaseen myllynkivi kaulassaan. Yleensa tama jaa kuitenkin suunnitteluasteelle.

Taudin voittamiseen vaikuttaa oleellisesti ymmartavaisen laheiset, jotka eivat tee pilkkaa potilaan oireilusta. Siksi suositellaan sellaisen seuran valttamista, joilla ei ole omia kokemuksia tasta viheliaisesta taudista.

Toipumista auttaa merkittavasti reipas puuhastelu, kuten muumityynynpaallisten ompelu.

Kaikkein nopein apu oireisiin saadaan kuitenkin, jos voidaan nauttia ruskean, lempean ja muhkean kissan seurasta."

Kylla tama tasta.
 

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Kun taivaskin itkee

Yleensa Dubaissa ei enaa sada huhtikuussa.

Leo joutui perhantai-iltana auton toytaisemaksi ja se raahasi itsensa kotiportaille etutassuillaan viimeisilla voimillaan. Takajalat olivat molemmat tunnottomat. Halytimme elainlaakarin ja veimme Leon klinikalle. Ennuste oli huono, vaikka selkarangassa ei nakynytkaan vaurioita. Varauduin pahimpaan.
Eilen, lauantaina soittivat ja sanoivat ettei mitaan muutosta. Tarkoitus oli odottaa, etta shokkitila helpottaisi ja jaloissa rupeaisi olemaan jotain tuntoa, jotta voitaisiin leikata.
Menin tana-aamuna klinikalle katsomaan pienta. Se oli nukkunut edellisen ailtana pois. Syyna sisaiset vauriot ja verenvuoto.
Ajoin kaatosateessa kotiin ja silitin pienta kylmaa kissani. Kerroin sille, kuinka hyva minun on ollut sen kanssa ja kuinka en sita koskaan unohda. Pyysin, etta se tulisi joka yo unessa luokseni, kainalooni.
Kokoonnuimme sen ymparille. Vein sen viela kerran viereeni sankyyn lepaamaan tyynylleni. Sitten kiedoin sen t-paitaani.
Hautasimme sen lainvastaisesti aavikolle, sen omalle maaperalle jonne se kuuluu.

Poika on sulkeutunut huoneeseensa, tytto siivoaa ja kuuntelee Debussya. Mies nyyhkyttaa ja tekee toita. Mina en tieda mita teen.
 Leopold 6.11.2009-6.4.2013