Jotta en kirjoittaisi yksipuolisesti yhteiskuntakriittisista aiheista ja antaisi siten itsestani virheellista kuvaa pitkastyttavasta analyytikko-alykosta, paatin talla kertaa yllattaa lukijani kevyehkolla ja viihdyttavalla kirjoituksella, jossa keskityn myonteisella otteella viihdemusiikin nykytilaan.
Koska asumme taas Dubaissa, arkirutiineihin kuuluu totuuttuun tapaan saannollinen ja tiivis aamuruuhkassa istuminen kuljettaessani lapsiani muutaman muun kymmenen tuhannen ihmisen kanssa kouluun. Taman ruuhkasta tai saaolosuhteista riippuen noin 20-45 minuuttia kestavan rupeaman aikana soitamme teini-ikaisten nuorteni kanssa hereilla pysyaksemme radion musiikkikanavia tarykalvoja koettelevalla vlolyymilla. Olenkin jo viimeisen parin kuukauden aikana kiitettavasti paassyt ajan hermolle talla hetkella suosituimmista viihdemusiikin merkkiteoksista. Aion siksi kasitella tuoreita huomioitani ammattimaisella ottella.
Jotta minun ei tarvitsisi puuttua yksittaisten lauluntekijoiden toheryksiin, olen katevasti muodostanut kategorioita, jolloin arvostelu onnistuu kollegiaalisesti. Kategoriat, joihin mielestani nykymusiikki voidaan loogisesti jakaa ovat seuraavat:
1. Vakavalla otteella, lahes otsa rypyssa tehty poikkeuksetta melankolis-savytteinen tiukkatempoinen housemusiikki, joka yleensa osoittautuu turhanpaivaiseksi ja helpostiunohdettavaksi itseaantoistavaksi tusinatuotokseksi. Tahan kategoriaan on kuitenkin poikkeuksellisesti laskettava suosikkihippini David Guettan duetot Sia'n kanssa aggressiivisen rytmiikan takia, joka saa minunkin tajuntani rajahtamaan palasiksi, kuten tarkoitu onkin ("Falling to pieces"), seka myos twilight-tyyppisen mystiikan takia, joka saa naiivista mielenlaadustani johtuen aina napakan otteen. Lasken vasten tahtoani myos tahan ryhmaan Swedish Housemafian, koska en voi koskaan vastustaa miellyttava-aanista miesta hanen laulaessaan notkean vetoavasti kaihoisaa melodiaa skandinaavisvaikutteisen koripallon pomppiessa taustalla.
2. Huumorimielella tuotettu hassunhauska musiikkityyli, jossa esiintyjat eivat ota habitustaan liian vakavasti, vetoaa minuun poikkeuksetta. Tassa tyylilajissa onnistuu mielestani parhaiten, jos mukaan on angetty mahdollisimman paljon epaseksikkaita intrumentteja, kuten trumpetteja tai muita puhallinsoittimia, joista aiheutuu epailyttavia sivuaania, ilmavaivoja muistuttavia torahdyksia tai muita narisevia aaniefekteja. Lisabonuksena taman musiikkitaiteen nauttimisesta saattaa kuin itsestaan oppia hauskoja liikesarjoja tai koreografisia kokonaisuuksia, joita ei voi olla toistamatta julkisillakaan paikoilla. Henkilokohtaiseksi kestosuosikikseni on noussut LMFAO, eika suinkaan vahiten heidan varikkaan kalsarimuotinsa ansiosta. Vahvaa kakkossijaa pitaa Psy'n Gangnam Style, jonka korealainen rodeotanssi on jo tarttunut poikaanikin nopeammin kuin trigonometrian laskukaavojen olisi pitanyt.
3. Teinitytoille suunnattu letkearytminen reality-poppi, jossa paaroolia nayttelee tositapahtumiin perustuva opettavainen sanoitus. Katu-uskottavuuden saavuttamiseksi kelpuutan tahan osastoon vain teini-ikaisia nuoria naisia, kuten Taylor Swiftin ja Justin Bieberin.
4. Juntti-poppi on valitettavasti ainoa ilmaisu, joka mielestani voi kuvata neljatta ala-ryhmaa nykypopin kategorisoinissani. Taman ryhman edustajat ovat poikkeuksetta miehia, jotka uskovat liikuttavan yksimielisesti aiheuttavansa naispuolisissa kuuntelijoissaan voimakkaita seksuaalisviritteisia reaktioita olettamuksen pitaen harvoin paikkaansa. Ryhman kiistaton edustaja on tietysti Enrique Julion poika Iglesias.
5. Kaytetyn materiaalin kierratys-tekniikka on tyypillista taman osion tuotoksille. Erityisen luonteenomaista on turhanpaivainen sanoitus, joka on koottu kaytetyimpien fraasien listalta ja aseteltu umpimahkaan perakkain. Tallaisia tyypillisia imperatiivisluonteisia kehotushuudahduksia ovat vapaasti suomennettuina mm.
-Liikuta ruumistasi!
-Polta tanssilattia!
-Laita katesi ilmaan!
-Anna mulle lisaa!
-Lantioni ei valehtele.
-Tehdaan se lattialla.
-Anna mulle kaikki tana iltana!
-Vauva, oi, vauva!
Naista aineksista koottu kokonaisuus konerytmin saestyksella takaa hyvan sijoituksen top10 listalla. Melodiaa ei varsinaisesti tarvita.
Merkillepantavaa on voimakas tiskijukkien ammattiliiton lobbaus, joka paljastuu ko. ammattiryhman varauksettomasta ylistyksesta useissa eri yhteyksissa. Tiskijukkien kerrotaan mm.
a) pelastaneen elamani
b) olevan henkivartijani
c) saaneen meidat rakastumaan toisiimme uudelleen
Kuten huomaatte, aikani ei kulu hukkaan vaan haluan aina tayttaa aikani hyodyllisella ja intelligentilla ajatustoiminnalla. Tamankin yhteenvedon perusteella voi kuka tahansa paattaa, millaista musiikkia hanen kannattaa kuunnella. Analyysini ansiosta voin kertoa, etta kykyni riittaisivat helposti hittitehtaan perustamiseen. Vain studiotekniset haasteen estavat ryhtymiseni maailmankuuluksi hittimiljonaariksi.
Tervetuloo! Kay sisaan toki! Kysees' ei oo neuleblogi.
maanantai 29. lokakuuta 2012
maanantai 22. lokakuuta 2012
Verta, hikeä ja kyyneleitä
Maisema taas mulla vaihtui.
Rivieran kauhut haihtui.
Painajainen tuo on loppu!
Paloikin jo multa proppu.
Kovin toisenlainen tienoo,
Elämäin on täällä hienoo!
Unelmien merenranta!
Siina hieno hiekkasanta,
siellä mun on kantapaikka.
Häiritse ei mua, vaikka
hiki hieman hiertää pipoo,
lämpö viittäkymment' hipoo!
Tottakai nyt tässä säässä
kaikilla on rätti päässä!
Otsalta mun valuu hiki.
Kampauksein aivan liki-
laskuinen! Ei kestä kantti!
Äsken petti deodorantti.
Kuumuutta on vaikee sietää!
Arabi sen kyllä tietää.
Siksi fiksaa jokapaikkaan
ilmastoinnin viileen, raikkaan.
Lepää hetki, siitä nauti!
Koht' on sulla keuhkotauti.
Imagoain tahdoin nostaa.
Siksi hienon auton ostaa
halusin mä lailla muiden
kaahareiden, rääväsuiden,
joiden kanssa torvi raikaa
aina keskel' ruuhka-aikaa.
Perheenäidin painajainen
siivous tuo viikottainen.
Lukaali on liian laaja
krampis' kohta eturaaja.
Neliöitä liian monta.
Moppaaminen mahdotonta!
Kymmenittäin ikkunoita.
Koetappas pestä noita!
Siihen kuluu kaksi päivää.
Ei oo tässä järjen häivää:
Ikkunain vain hetken kiiltää,
hiekkamyrsky tuolla siintää!
Muistuttaa tää muodin mekkaa!
Tahdo tietenkään mä pekkaa
pahempi nyt olla, haluun
mukaan kilpavarusteluun!
Pulma vain, ei ykskään elli
Ole kovin naturelli.
Uusin oikku, muodin tuuli
turvonnut tuo ylähuuli
täällä kaikil' täytyy olla.
Joka rouvan vartalolla
rasvaimu, avoin povi,
rinnan täyte silikoni.
Kiirettä siis mulla pukkaa,
En voi enää aikaa hukkaa,
joss mä haluun säväyttää
kilpasiskoin ällistyttää.
Kohta kansa perään huokaa!
(Unelmoida hetki suokaa!)
Juttu taitaa olla tämä:
Oma elämäni rämä
tuskin tästä muuksi muuttuu.
Glamuuria paljon puuttuu.
Sylissäni ruusut, risut,
virkkuukoukku sekä kisut.
Rivieran kauhut haihtui.
Painajainen tuo on loppu!
Paloikin jo multa proppu.
Kovin toisenlainen tienoo,
Elämäin on täällä hienoo!
Unelmien merenranta!
Siina hieno hiekkasanta,
siellä mun on kantapaikka.
Häiritse ei mua, vaikka
hiki hieman hiertää pipoo,
lämpö viittäkymment' hipoo!
Tottakai nyt tässä säässä
kaikilla on rätti päässä!
Otsalta mun valuu hiki.
Kampauksein aivan liki-
laskuinen! Ei kestä kantti!
Äsken petti deodorantti.
Kuumuutta on vaikee sietää!
Arabi sen kyllä tietää.
Siksi fiksaa jokapaikkaan
ilmastoinnin viileen, raikkaan.
Lepää hetki, siitä nauti!
Koht' on sulla keuhkotauti.
Imagoain tahdoin nostaa.
Siksi hienon auton ostaa
halusin mä lailla muiden
kaahareiden, rääväsuiden,
joiden kanssa torvi raikaa
aina keskel' ruuhka-aikaa.
Perheenäidin painajainen
siivous tuo viikottainen.
Lukaali on liian laaja
krampis' kohta eturaaja.
Neliöitä liian monta.
Moppaaminen mahdotonta!
Kymmenittäin ikkunoita.
Koetappas pestä noita!
Siihen kuluu kaksi päivää.
Ei oo tässä järjen häivää:
Ikkunain vain hetken kiiltää,
hiekkamyrsky tuolla siintää!
Muistuttaa tää muodin mekkaa!
Tahdo tietenkään mä pekkaa
pahempi nyt olla, haluun
mukaan kilpavarusteluun!
Pulma vain, ei ykskään elli
Ole kovin naturelli.
Uusin oikku, muodin tuuli
turvonnut tuo ylähuuli
täällä kaikil' täytyy olla.
Joka rouvan vartalolla
rasvaimu, avoin povi,
rinnan täyte silikoni.
Kiirettä siis mulla pukkaa,
En voi enää aikaa hukkaa,
joss mä haluun säväyttää
kilpasiskoin ällistyttää.
Kohta kansa perään huokaa!
(Unelmoida hetki suokaa!)
Juttu taitaa olla tämä:
Oma elämäni rämä
tuskin tästä muuksi muuttuu.
Glamuuria paljon puuttuu.
Sylissäni ruusut, risut,
virkkuukoukku sekä kisut.
perjantai 19. lokakuuta 2012
Laiffii & stailii
Dubaissa asuessa törmää jatkuvasti ilmiöön nimeltä "lifestyle". Edellisen kanta-asukasrupeamani alkuaikoina luin lievästi järkyttyneenä lehdestä juttua kahdesta brittirouvasta. Toinen oli sinkku, joka oli onnistunut luomaan itselleen uskomattoman hulppeat elinolosuhteet kiinteistökauppojen avulla. Toinen oli kotirouva, joka nautti ylellisestä elämänmenostaan miehensä anteliaan luonteen, mutta ennenkaikkea tämän ylenpalttisten työsopimusehtojen ansiosta. Jälkimmäisen arkirutiineihin kuului mm. että hän soitti luksusautostaan kantapaikkansa spa-klubin pojille, jotta he osaisivat panna shamppanjan viilenemâän sopivasti ennen saapumistaan. Kumpikin rouva kertoi, että olosuhteet, joista he olivat lähteneet, olivat huomattavasti vaatimattomammat ja eräänä päivänä paluu kotiin ja todelliseen elämän olisi edessä. Muutaman vuoden takainen talouskriisi kosketti myös Dubaita ja täältä lähti aikamoinen määrä expat-perheitä kotiin varsin lyhyellä varoitusajalla totuttelemaan jälleen todelliseen elämään. Lievätkö nämäkään rouvat enää täällä.
Vaikka minulla onkin valtavasti luontaista glamouria, en kuitenkaan pysty näkemään itseäni päivästä toiseen roikkumassa shampanjahuuruissani jossain liftinghoidoissa. Juuri siksi tämän aiheen läheisyys pistää ajattelemaan omaa lifestylea. Minulla ei totisesti ole mitaan manikyyria tai spata vastaan. Eikä todentotta sitäkään, että joku muu kuin minä luuttuaa välillä lattiani ja silittää mieheni kauluspaidat. Valmiiseen ruokapöytäänkin istun mielellani, mutta en kuitenkaan aina. En voisi kuvitellakaan luovuttavani keittiöni avaimia jollekin toiselle naiselle omassa kodissani. Inkiväärin kuorimisessa ja sipulin silppuamisessa otan kyllä kernaasti vastaan apua.
Koska meillä on taloksi asettuminen edelleen vähän vaiheessa, niinkuin meillä yleensä kaikki asiat ovat, eli olemme edelleen väliaikaismajoituksessa lifestylen ollessa uima-altaasta huolimatta varsin vaatimatonta luokkaa, on minulla ollut aikaa miettiä, minkälaisen laiffin itselleni pyrin täällä tällä kertaa järjestämään. Koska en halua myöhemmin pudota kovin korkealta, heiluttelen säännöllisesti itse moppia ja soppakauhaa ja olen kallistumassa vakavasti sen kannalle, etta hakeudun töihin. Viime viikolla aloitin varovasti seuraamaan työpaikkailmoituksia vain todetakseni, että mikäli haluan jotenkin asiassa tukeutua vaivalla tehtyihin opintoihini, hyödyntää hieman ruosteista ammattitaitoani ja päästä leivänsyrjästä kiinni loppututkintoani tukeutuen, ovat mahdollisuuteni verrattaen kapea-alaiset. Tästä maasta nimittäin puuttuu sosiaalisektori lähes kokonaan. Yhteiskunnassa on vallalla ajatus, että kaikki pärjätköön miten parhaaksi katsovat ja mikäli eivät pärjää, menkööt kotiinsa. Minulla on siis kaksi mahdollisuutta: joko ryhdyn pioneeriksi ja luon maan sosiaalijärjestelmän uudestaan tai sitten teen suuria kompromisseja odotusteni suhteen ja poukkoilen työnhakijana jossain administratiivisten tehtävien ja kiinteistönvälityksen välisessä sekalaisessa maastossa. Tämä on tosin hieman konstikasta. Mikäli joku on vahingossa lukenut aikaisempia tekstejäni, mm. " Hukkaputkessa- tallentajan monologi" tai "Vaarallinen tehtävä", voi helposti ymmärtää, miksi minun on työhaastattelussa vaikeaa väittää naama peruslukemilla , etta " järjestyksenpitotaitoni ovat erinomaiset" tai " tietoteknikan osaamiseni on ensiluokkaista" . Niin törkeitä emävalheita en edes minä kykene suustani suoltamaan. Koska olen onneksi yltiöpositiivinen ja uskomattoman ratkaisukeskeinen, uskon vakaasti löytäväni pian keinon, jolla pääsen taas yhteiskunnan arvostetuksi jäseneksi. Sitten voin hyvällä omallatunnolla mennä joskus manikyyriin tai dayspahan.
En kuitenkaan haluaisi uhrata kaikkea aikaani vain aamuruuhkassa istumiseen. Koska elamani tärkein missio on edelleen lankakerillä leikkiminen kissojen kanssa, kuvallisen ilmaisun haasteelliset etsintäretket sekä korkeatasoiset musikaaliset ekspressioryöpyt, olisi toivottavaa, että näille kansanterveydellisestikin merkittäville kehitystoimille voisi jäädä viikottain kohtuudella toiminta-aikaa. Tästä järjestelystä olisi monenlaista pysyvää hyötyä niin itseni kuin kissojenikin elämänsisällöllisyyden suhteen.
Uraputkeni jatkokehittelyn kannalta katson nyt parhaaksi mennä tekemään viikkosiivousta.
Vaikka minulla onkin valtavasti luontaista glamouria, en kuitenkaan pysty näkemään itseäni päivästä toiseen roikkumassa shampanjahuuruissani jossain liftinghoidoissa. Juuri siksi tämän aiheen läheisyys pistää ajattelemaan omaa lifestylea. Minulla ei totisesti ole mitaan manikyyria tai spata vastaan. Eikä todentotta sitäkään, että joku muu kuin minä luuttuaa välillä lattiani ja silittää mieheni kauluspaidat. Valmiiseen ruokapöytäänkin istun mielellani, mutta en kuitenkaan aina. En voisi kuvitellakaan luovuttavani keittiöni avaimia jollekin toiselle naiselle omassa kodissani. Inkiväärin kuorimisessa ja sipulin silppuamisessa otan kyllä kernaasti vastaan apua.
Koska meillä on taloksi asettuminen edelleen vähän vaiheessa, niinkuin meillä yleensä kaikki asiat ovat, eli olemme edelleen väliaikaismajoituksessa lifestylen ollessa uima-altaasta huolimatta varsin vaatimatonta luokkaa, on minulla ollut aikaa miettiä, minkälaisen laiffin itselleni pyrin täällä tällä kertaa järjestämään. Koska en halua myöhemmin pudota kovin korkealta, heiluttelen säännöllisesti itse moppia ja soppakauhaa ja olen kallistumassa vakavasti sen kannalle, etta hakeudun töihin. Viime viikolla aloitin varovasti seuraamaan työpaikkailmoituksia vain todetakseni, että mikäli haluan jotenkin asiassa tukeutua vaivalla tehtyihin opintoihini, hyödyntää hieman ruosteista ammattitaitoani ja päästä leivänsyrjästä kiinni loppututkintoani tukeutuen, ovat mahdollisuuteni verrattaen kapea-alaiset. Tästä maasta nimittäin puuttuu sosiaalisektori lähes kokonaan. Yhteiskunnassa on vallalla ajatus, että kaikki pärjätköön miten parhaaksi katsovat ja mikäli eivät pärjää, menkööt kotiinsa. Minulla on siis kaksi mahdollisuutta: joko ryhdyn pioneeriksi ja luon maan sosiaalijärjestelmän uudestaan tai sitten teen suuria kompromisseja odotusteni suhteen ja poukkoilen työnhakijana jossain administratiivisten tehtävien ja kiinteistönvälityksen välisessä sekalaisessa maastossa. Tämä on tosin hieman konstikasta. Mikäli joku on vahingossa lukenut aikaisempia tekstejäni, mm. " Hukkaputkessa- tallentajan monologi" tai "Vaarallinen tehtävä", voi helposti ymmärtää, miksi minun on työhaastattelussa vaikeaa väittää naama peruslukemilla , etta " järjestyksenpitotaitoni ovat erinomaiset" tai " tietoteknikan osaamiseni on ensiluokkaista" . Niin törkeitä emävalheita en edes minä kykene suustani suoltamaan. Koska olen onneksi yltiöpositiivinen ja uskomattoman ratkaisukeskeinen, uskon vakaasti löytäväni pian keinon, jolla pääsen taas yhteiskunnan arvostetuksi jäseneksi. Sitten voin hyvällä omallatunnolla mennä joskus manikyyriin tai dayspahan.
En kuitenkaan haluaisi uhrata kaikkea aikaani vain aamuruuhkassa istumiseen. Koska elamani tärkein missio on edelleen lankakerillä leikkiminen kissojen kanssa, kuvallisen ilmaisun haasteelliset etsintäretket sekä korkeatasoiset musikaaliset ekspressioryöpyt, olisi toivottavaa, että näille kansanterveydellisestikin merkittäville kehitystoimille voisi jäädä viikottain kohtuudella toiminta-aikaa. Tästä järjestelystä olisi monenlaista pysyvää hyötyä niin itseni kuin kissojenikin elämänsisällöllisyyden suhteen.
Uraputkeni jatkokehittelyn kannalta katson nyt parhaaksi mennä tekemään viikkosiivousta.
tiistai 9. lokakuuta 2012
Perillä
Koska käytettävissäni on uutta teknologiaa sekä kohtalaisesti toimiva nettiyhteys, avaan todenteolla sanaisen arkkuni ja rikon näin hiljaiselon, joka on ollut seurausta muuttamisesta johtuvista ikavistä toimenpiteistä, joita mieluummin olisin kernaasti maannut uimarannalla tai tehnyt jotain muuta yleishyödyllistä.
Jos on pienten lasten kanssa matkustaminen haasteellista, on se kissojen kanssa vielä haasteellisempaa. Lapset sentään pääsevät yleensä vanhempien kanssa samalle penkkiriville istumaan eika heille tarvitse hankkia todistuksia, joissa vakuutetaan, etta heille on annettu matokuuri ja liuta rokotuksia. Kissojen kanssa on toisin. Useimmille lennoille eläimet eivät pâäse edes matkustamon puolelle, vaan ne joutuvat pärjäämään omin nokkineen matkatavaraosastolla ja jäävät näin autuaan tietämättömiksi evakuointisuunnitelmasta pakkolaskun sattuessa. Eläinten vanhemmille vakuutellaan, että heidän karvaiset vesansa ovat lämpötila- ja ilmanpainevaihteluilta suojassa ja niita kohdellaan muutenkin inhimillisesti. Tätä on joskus syytä epäillä, kuten viime vuoden kesällä, kun toinen kissoistamme saapui kanssamme perille ja toinen ei. Hänet tosin toimitettiin meille 5 viikkoa myöhemmin hyvässä kunnossa, mutta asiasta jäi valitettavasti ikävä muisto kaikille osapuolille.
Jännitys oli siis huipussaan, kun taas kerran jätin kovia kokeneet silkkitassuni Nizzan lentokenttähenkilökunnan huomaan. Edessä oli 12 tunnin matkustusrupeama ja huoli painoi rintaani. Tällä oli varmasti oma osuutensa (sekä myös sillä, että päivää edelsivät normaalit muuttoon liittyvät raatamis- ja asioidenhoitotoimenpiteet, mika meidan perheen kohdalla tarkoittaa järjetöntä sähläämistä ja asioiden hoitamista viime tipassa) siihen, etta Milanon kohdalla koin elämäni nopeimmin kehittyvimmän migreenikohtauksen. Tämä harmitti minua erityisesti siksi, etta odotin kiihkeästi lentoemännän tarjoamaa herkullista lounasta, koska ennen Milanoa tarjoiltu pieni vaikkakin maittava voileipä ei ollut alkuunkaan riittänyt taltuttamaaan sudennälkääni. Tunsin jo entuudestaan taipumukseni saada koko päivän kiusaava päänsärky, mikali en saa kunnon ravintoa ja paljon kahvia ennen puoltapäivää. Lounastarjoilu myöhästyi entisestään voimakkaan turbulenssin takia, joka tietysti alkoi juuri, kun tarjoiluvaunut lahestyivät penkkiriviä, jolla istuin. Kärryt peruutetttin juuri kohdallani takaisin ja yleisön ruokintaa jatkettiin vasta kun kone kulki tasaisemmin. Mietin tietysti kuumeisesti, kuinka kissat mahtavat reagoida lentokoneen holtittomaan heittelehtimiseen ja vatsassani alkoi velloa. Kun ruokatarjotin annettiin eteeni olin jo siinä kunnossa, etta etsin villisti edessäni olevasta taskusta matkapahoinvointiin tarkoitettuja pusseja. Kuten arvata saattaa, herkullinen kana-ateria jäi osaltani koskemattomaksi, kun oksensin äärettömän sofistikoituneesti ja diskreetisti aiemmin tarjottua voileipâä pussiin. Seuraavan kuuden tunnin lento sujui taysin taju kankaalla pussi kourassa. Siitä oli kuitenkin se hyöty, että unohdin jopa kissat joksikin aikaa. Koska olemme qatarilaisen lentoyhtiön uskollisia asiakkaita johtuen heidän erinomaisesta a la carte tarjoilustaan, jouduimme vaihtamaan konetta viela Dohassa. Toimenpide oli suhteellisen kivuton ja nopea, mutta olin hälyttävän huonossa kunnossa ja ilmeisesti myös näytin siltä, koska lentoemäntä pysäytti minut hoiperreltuani portaat ylös Dubaihin lähdössä olevaan koneeseen ja istutti minut ensimmäiseen tuoliin. Hän oli aikeissa kutsua lääkarin paikalle ja oli vähällä käännyttää minut takaisin. Sain kuitenkin itkunsekaisella soperruksellani hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei kyse ole sydämen toimintahäiriöistä ja lupasin hänelle pyhästi, etten kuole seuraavan tunnin mittaisella lennolla. Korkeintaan oksentaisin, vaikka tiesin senkin olevan sula mahdottomuus, koska vaatimattomat syömiseni ja juomiseni olivat jo aikaa sitten päätyneet lukuisiin pusseihin edellisen lennon aikana.
Ihmeen kaupalla, juuri ennenkuin koneen pyörät osuivat Emiraattien tuttuun maaperään, tunsin, etta pahoinvonti alkaa helpottamaan. Kykenin kävelemään kohtalaisen normaalisti passintarkastukseen vain todetakseni, etta siella odotti tähänastisen kokemukseni perusteella pisin jono. Puolentoistatunnin odotus puoliltaöin ei ollut siinä tilassa aivan toiveitteni tayttymys, mutta asialle ei voinut mitään.
Pääsimme viimein kentältä ulos ja ohjelmassa seurasi jännittävä numero: kissojen nouto cargo- villagesta. Olimme onneksi hankkineet kuuliaisesti kaikki pyydetyt asiakirjat, joten tunsin kohtalaista toiveikkuutta kissojen ripeästä vapauttamisesta. Suurta päänvaivaa aiheutti kuitenkin oikean paikan löytyminen oudolta alueelta, mikä oli kahdelta aamuyöstä seka pimeä, etta hiljainen. Satunnaisesti tapaamamme työntekijät ohjailivat meitä jatkuvasti vääriin paikkoihin ja hosuimme cargo-villagessa ympäriinsä täysin päättömästi reilun tunnin ajan ennenkuin saimme kiinni päivystävän eläinlääkarin, joka tarkasti paperimme. Hän kirjoitti mielle luovutusasiakirjan, jonka kanssa ravasimme edelleen toiseen paikkaan noutamaan pienia matkalaisiamme. Olisin kiljuen hyppinyt riemusta, mikali päivän koettelemukset ja vallitseva 37 asteen kuumuus eivät olisi tehokkaasti minua hillinneet, kun näin trukin tuovan kahta kissahäkkiä minua kohti. Sebastien haukotteli leveästi muina miehinä, hänellähän on myös miellyttäviä kokemuksia lentomatkailusta. Ongelmaksi muodostuikin toinen kissa, jota meille tarjottiin, koska se ei ollut Leopold. Rupesin saamaan taas vatsakramppeja muistaessani viime kesan katoamisepisodin. Korotin jo ääntäni ja osoitin turhautumiseni, koska olin väsynyt ja vaadin oikeaa kissaa paikalle ja sassiin. Trukinkuljettaja väitti, etta papereissamme luki sama koodi kuin kyseisen kissan häkissä ja tarjosi eläintä meille edelleen sinnikkäästi. Lähetin hänet selväsanaisesti matkoihinsa hakemaan oikeaa kissaa. Kohta hän huristeli paikalle taas väärä kissa mukanaan. Tässa vaiheessa huumorintajuni rupesi loppumaan ja tunnetusti pitkä pinnani napsahti poikki näyttävasti. Sain demonstratiivisen primitiivireaktion ja huusin kuin Conan barbaari sillä seurauksella, etta trukkikuski lahti renkaat savuten kolmannen kerran etsimään jälkikasvuani. Itseni häpäisystä oli se hyöty, etta Leopold vihdoin ja viimein tuotiin luoksemme erinomaisessa kunnossa. Olin niin huojentunut siita, ettei sitä oltu vahingossa lähetetty Sidneyhin, etta unohdin päivän kärsimykset sillä sekunnilla ja koin ihmeparantumisen.
Loppukaneetiksi huomautan, etta hyvinkasvatetut kissakultani eivät olleet koko 20 tunnin mittaisen häkissäolorupeaman aikana kertaakaan laskeneet alleen, eivätkä oksentaneet. Toisin kuin eräät.
Jos on pienten lasten kanssa matkustaminen haasteellista, on se kissojen kanssa vielä haasteellisempaa. Lapset sentään pääsevät yleensä vanhempien kanssa samalle penkkiriville istumaan eika heille tarvitse hankkia todistuksia, joissa vakuutetaan, etta heille on annettu matokuuri ja liuta rokotuksia. Kissojen kanssa on toisin. Useimmille lennoille eläimet eivät pâäse edes matkustamon puolelle, vaan ne joutuvat pärjäämään omin nokkineen matkatavaraosastolla ja jäävät näin autuaan tietämättömiksi evakuointisuunnitelmasta pakkolaskun sattuessa. Eläinten vanhemmille vakuutellaan, että heidän karvaiset vesansa ovat lämpötila- ja ilmanpainevaihteluilta suojassa ja niita kohdellaan muutenkin inhimillisesti. Tätä on joskus syytä epäillä, kuten viime vuoden kesällä, kun toinen kissoistamme saapui kanssamme perille ja toinen ei. Hänet tosin toimitettiin meille 5 viikkoa myöhemmin hyvässä kunnossa, mutta asiasta jäi valitettavasti ikävä muisto kaikille osapuolille.
Jännitys oli siis huipussaan, kun taas kerran jätin kovia kokeneet silkkitassuni Nizzan lentokenttähenkilökunnan huomaan. Edessä oli 12 tunnin matkustusrupeama ja huoli painoi rintaani. Tällä oli varmasti oma osuutensa (sekä myös sillä, että päivää edelsivät normaalit muuttoon liittyvät raatamis- ja asioidenhoitotoimenpiteet, mika meidan perheen kohdalla tarkoittaa järjetöntä sähläämistä ja asioiden hoitamista viime tipassa) siihen, etta Milanon kohdalla koin elämäni nopeimmin kehittyvimmän migreenikohtauksen. Tämä harmitti minua erityisesti siksi, etta odotin kiihkeästi lentoemännän tarjoamaa herkullista lounasta, koska ennen Milanoa tarjoiltu pieni vaikkakin maittava voileipä ei ollut alkuunkaan riittänyt taltuttamaaan sudennälkääni. Tunsin jo entuudestaan taipumukseni saada koko päivän kiusaava päänsärky, mikali en saa kunnon ravintoa ja paljon kahvia ennen puoltapäivää. Lounastarjoilu myöhästyi entisestään voimakkaan turbulenssin takia, joka tietysti alkoi juuri, kun tarjoiluvaunut lahestyivät penkkiriviä, jolla istuin. Kärryt peruutetttin juuri kohdallani takaisin ja yleisön ruokintaa jatkettiin vasta kun kone kulki tasaisemmin. Mietin tietysti kuumeisesti, kuinka kissat mahtavat reagoida lentokoneen holtittomaan heittelehtimiseen ja vatsassani alkoi velloa. Kun ruokatarjotin annettiin eteeni olin jo siinä kunnossa, etta etsin villisti edessäni olevasta taskusta matkapahoinvointiin tarkoitettuja pusseja. Kuten arvata saattaa, herkullinen kana-ateria jäi osaltani koskemattomaksi, kun oksensin äärettömän sofistikoituneesti ja diskreetisti aiemmin tarjottua voileipâä pussiin. Seuraavan kuuden tunnin lento sujui taysin taju kankaalla pussi kourassa. Siitä oli kuitenkin se hyöty, että unohdin jopa kissat joksikin aikaa. Koska olemme qatarilaisen lentoyhtiön uskollisia asiakkaita johtuen heidän erinomaisesta a la carte tarjoilustaan, jouduimme vaihtamaan konetta viela Dohassa. Toimenpide oli suhteellisen kivuton ja nopea, mutta olin hälyttävän huonossa kunnossa ja ilmeisesti myös näytin siltä, koska lentoemäntä pysäytti minut hoiperreltuani portaat ylös Dubaihin lähdössä olevaan koneeseen ja istutti minut ensimmäiseen tuoliin. Hän oli aikeissa kutsua lääkarin paikalle ja oli vähällä käännyttää minut takaisin. Sain kuitenkin itkunsekaisella soperruksellani hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei kyse ole sydämen toimintahäiriöistä ja lupasin hänelle pyhästi, etten kuole seuraavan tunnin mittaisella lennolla. Korkeintaan oksentaisin, vaikka tiesin senkin olevan sula mahdottomuus, koska vaatimattomat syömiseni ja juomiseni olivat jo aikaa sitten päätyneet lukuisiin pusseihin edellisen lennon aikana.
Ihmeen kaupalla, juuri ennenkuin koneen pyörät osuivat Emiraattien tuttuun maaperään, tunsin, etta pahoinvonti alkaa helpottamaan. Kykenin kävelemään kohtalaisen normaalisti passintarkastukseen vain todetakseni, etta siella odotti tähänastisen kokemukseni perusteella pisin jono. Puolentoistatunnin odotus puoliltaöin ei ollut siinä tilassa aivan toiveitteni tayttymys, mutta asialle ei voinut mitään.
Pääsimme viimein kentältä ulos ja ohjelmassa seurasi jännittävä numero: kissojen nouto cargo- villagesta. Olimme onneksi hankkineet kuuliaisesti kaikki pyydetyt asiakirjat, joten tunsin kohtalaista toiveikkuutta kissojen ripeästä vapauttamisesta. Suurta päänvaivaa aiheutti kuitenkin oikean paikan löytyminen oudolta alueelta, mikä oli kahdelta aamuyöstä seka pimeä, etta hiljainen. Satunnaisesti tapaamamme työntekijät ohjailivat meitä jatkuvasti vääriin paikkoihin ja hosuimme cargo-villagessa ympäriinsä täysin päättömästi reilun tunnin ajan ennenkuin saimme kiinni päivystävän eläinlääkarin, joka tarkasti paperimme. Hän kirjoitti mielle luovutusasiakirjan, jonka kanssa ravasimme edelleen toiseen paikkaan noutamaan pienia matkalaisiamme. Olisin kiljuen hyppinyt riemusta, mikali päivän koettelemukset ja vallitseva 37 asteen kuumuus eivät olisi tehokkaasti minua hillinneet, kun näin trukin tuovan kahta kissahäkkiä minua kohti. Sebastien haukotteli leveästi muina miehinä, hänellähän on myös miellyttäviä kokemuksia lentomatkailusta. Ongelmaksi muodostuikin toinen kissa, jota meille tarjottiin, koska se ei ollut Leopold. Rupesin saamaan taas vatsakramppeja muistaessani viime kesan katoamisepisodin. Korotin jo ääntäni ja osoitin turhautumiseni, koska olin väsynyt ja vaadin oikeaa kissaa paikalle ja sassiin. Trukinkuljettaja väitti, etta papereissamme luki sama koodi kuin kyseisen kissan häkissä ja tarjosi eläintä meille edelleen sinnikkäästi. Lähetin hänet selväsanaisesti matkoihinsa hakemaan oikeaa kissaa. Kohta hän huristeli paikalle taas väärä kissa mukanaan. Tässa vaiheessa huumorintajuni rupesi loppumaan ja tunnetusti pitkä pinnani napsahti poikki näyttävasti. Sain demonstratiivisen primitiivireaktion ja huusin kuin Conan barbaari sillä seurauksella, etta trukkikuski lahti renkaat savuten kolmannen kerran etsimään jälkikasvuani. Itseni häpäisystä oli se hyöty, etta Leopold vihdoin ja viimein tuotiin luoksemme erinomaisessa kunnossa. Olin niin huojentunut siita, ettei sitä oltu vahingossa lähetetty Sidneyhin, etta unohdin päivän kärsimykset sillä sekunnilla ja koin ihmeparantumisen.
Loppukaneetiksi huomautan, etta hyvinkasvatetut kissakultani eivät olleet koko 20 tunnin mittaisen häkissäolorupeaman aikana kertaakaan laskeneet alleen, eivätkä oksentaneet. Toisin kuin eräät.
lauantai 6. lokakuuta 2012
Kyllä kissa tietää
Jos jotain olen oppinut viimeisen vuoden aikana, niin ainakin sen, etta suurimissa perheen kannalta merkityksellisissä päätöksissä tulee kaikkien perheenjäsenten mielipiteet ottaa tasapuolisesti huomioon. Myös kissojen. Jos kissoilta olisi kysytty alun alkaen, etta kannattaako muuttaa takaisin Eurooppaan, vastaus olisi ollut yksiselitteinen "ei" ja olisi vältytty kaikelta patonginpuremiseen ja homejuustojen yliannostukseen liittyviltä purukalustovaurioilta seka muutamalta huomaamatta kertyneelta liikakilolta. Kilot hoituvat pois helpommin, mutta kaksi lohjennutta hammasta vaativat kohtuutonta kärsimystä, paniikkihäiriökohtauksista lääkärikäyntien yhteydessä koituvaa nöyryytystä ja muuta päänvaivaa. Kissanihan ovat 100 prosenttisesti arabiemiirista alkuperää ja lapsenikin muuten arviolta noin 80 prosenttisesti. (Tässä ei mieheni suureksi helpotukseksi, herranpieksut, kuitenkaan tarkoiteta geeni- vaan kulttuuriperimää.) Tämän vuoksi ei vanhempien olemattomalla auktoriteetillä ole päätöksen kannalta vähäisintäkään merkitystä. Reilun vuoden mittainen Eurooppa-oleskelumme on siis vaihteen vuoksi tullut tiensä päähän.
Toisin kuin monet, jotka tuntevat hieman perheemme tapoja suunnitella tulevaisuutta epäilemättä erheellisesti luulevat, tähän päätökseen ei olla tultu mitenkään fiilispohjalta. Tärkein syy lähtöömme oli ehdottomasti kissojemme henkinen tila. Olisi pitänyt silloin jo muuttopäivänä hyljätä tämä epärealistinen haavekuva siitä, että perheemme voisi jotenkin paremmin Euroopan raikkaissa tuulissa. Leopoldhan tajusi heti lentokentällä, mika erehdys oli tapahtumassa ja keplotteli itsensä ulos häkistä, koska oli päättänyt jäädä isiensä synnyinsijoille keinolla milla hyvänsä. Isästään hänella tuskin on tietoa eika hänen synnyinsijansa ainakaan Dubain lentokentällä ollut, mutta Leopold onkin periaatteen mies. Häntä ei mihinkään tekotaiteellisten sössöttäjien ylikansoittamaan rantakohteeseen vietäisi. Neljä viikkoa piileskeltyään matkatavarahallissa hän joutui antamaan periksi nälälle ja muille irtolaisuuden mukanaan tuomille haitoille ja luovutti. Siitä lähtien elämänsä oli pelkkää alamäkeä. Siitä kertoi mm. jokailtaiset deliriumkohtaukset lankakerien kanssa.
Sebastienilta ei edes kannata kysyä, kuinka hänen integroitumisensa etelaeurooppalaiseen yhteiskuntaan sujui. Selvittyään vakavasta depressiosta, joka huipentui itsemurhayritykseen viidennen kerroksen parvekkeelta, hänen kanssaan voi jo keskustella järkevästi asiasta kuin asiasta. Edella mainittuun kysymykseen saa kuitenkin vastaukseksi lasittuneen katseen ja haukotuksen. Sen jälkeen alkaa raivokas itsensä peseminen, joka tarkoittaa samaa kuin, etta keskustelu on tällä erää ohi.
Asiaan liittyy tosin muitakin elementtejä, joskin ne ovat huomattavan vähäpätöisempiä rivieran hylkäämispäätöksemme kannalta. Mainitsemisen arvoisina pidän kuitenkin kassaneitien tehottomuutta sekä television yksipuolisia viihdeohjelmia. Päätöksentekoon vaikutti myös vastenmieliseltä löyhkäävät juustot seka alituinen viinillä läträäminen. Kärkeen kiilaa jopa huonosti käyttäytyvien ihmisten ohi käsittämätön toalettikulttuuri, mikä sisältää miniatyyri -wc:t, joihin mennään sisään peruuttamalla ja nautiskellaan toimituksista ilman minkäänlaisia moderneja mukavuuksia, kuten paperia tai pisaraakaan vettä.
Filantrooppisuuden puutteesta meitä voi toki arvostella, mutta ei ainakaan kissojen ihmisoikeuksien tunnustamisen puutteesta.
Toisin kuin monet, jotka tuntevat hieman perheemme tapoja suunnitella tulevaisuutta epäilemättä erheellisesti luulevat, tähän päätökseen ei olla tultu mitenkään fiilispohjalta. Tärkein syy lähtöömme oli ehdottomasti kissojemme henkinen tila. Olisi pitänyt silloin jo muuttopäivänä hyljätä tämä epärealistinen haavekuva siitä, että perheemme voisi jotenkin paremmin Euroopan raikkaissa tuulissa. Leopoldhan tajusi heti lentokentällä, mika erehdys oli tapahtumassa ja keplotteli itsensä ulos häkistä, koska oli päättänyt jäädä isiensä synnyinsijoille keinolla milla hyvänsä. Isästään hänella tuskin on tietoa eika hänen synnyinsijansa ainakaan Dubain lentokentällä ollut, mutta Leopold onkin periaatteen mies. Häntä ei mihinkään tekotaiteellisten sössöttäjien ylikansoittamaan rantakohteeseen vietäisi. Neljä viikkoa piileskeltyään matkatavarahallissa hän joutui antamaan periksi nälälle ja muille irtolaisuuden mukanaan tuomille haitoille ja luovutti. Siitä lähtien elämänsä oli pelkkää alamäkeä. Siitä kertoi mm. jokailtaiset deliriumkohtaukset lankakerien kanssa.
Sebastienilta ei edes kannata kysyä, kuinka hänen integroitumisensa etelaeurooppalaiseen yhteiskuntaan sujui. Selvittyään vakavasta depressiosta, joka huipentui itsemurhayritykseen viidennen kerroksen parvekkeelta, hänen kanssaan voi jo keskustella järkevästi asiasta kuin asiasta. Edella mainittuun kysymykseen saa kuitenkin vastaukseksi lasittuneen katseen ja haukotuksen. Sen jälkeen alkaa raivokas itsensä peseminen, joka tarkoittaa samaa kuin, etta keskustelu on tällä erää ohi.
Asiaan liittyy tosin muitakin elementtejä, joskin ne ovat huomattavan vähäpätöisempiä rivieran hylkäämispäätöksemme kannalta. Mainitsemisen arvoisina pidän kuitenkin kassaneitien tehottomuutta sekä television yksipuolisia viihdeohjelmia. Päätöksentekoon vaikutti myös vastenmieliseltä löyhkäävät juustot seka alituinen viinillä läträäminen. Kärkeen kiilaa jopa huonosti käyttäytyvien ihmisten ohi käsittämätön toalettikulttuuri, mikä sisältää miniatyyri -wc:t, joihin mennään sisään peruuttamalla ja nautiskellaan toimituksista ilman minkäänlaisia moderneja mukavuuksia, kuten paperia tai pisaraakaan vettä.
Filantrooppisuuden puutteesta meitä voi toki arvostella, mutta ei ainakaan kissojen ihmisoikeuksien tunnustamisen puutteesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)