Tervetuloo! Kay sisaan toki! Kysees' ei oo neuleblogi.



sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Aiheeton kirjoitus

Elämäni ollessa siinä määrin haasteellista, että kaikki hauskan pito ja muu ylimääräinen kiva, kuten virkistävä luppoaika on kortilla, totean, että piintyneet tapani eivät irroita minusta otettaan, vaikka kuinka olisi kiire. Joitakin tälläisiä tapoja, joita tässä yhteydessä tarkoitan, on loppumaton tarpeeni pyöritellä mielessäni turhanpäiväisia asioita, analysoida niitä päämäärättä aikani kuluksi, sekä ilahduttaa myös lähipiiriäni loppumattomilla yksinpuheluilla, joiden lomassa heillä ei ole mahdollisuutta sanoa mitään väliin. Tätä harrastan erityisesti, kuten olette mahdollisesti panneetkin jo merkillle, blogikirjoituksissani.

Näin rauhallisena sunnuntaiaamuna, kun lapsoseni eivät vielä ole heränneet, johtuen ehkä siitä, että täysi-ikäisempi heistä kahdesta saapui kotiin joskus aamuyöstä, saan nauttia laatuajasta kissojeni kanssa, jotka ovat jostain syystä päättäneet tehdä selvää kitarankuljetuslaukustani. Tämä suunnaton viha kitaraani kohtaan voi johtua siitä, että aika ajoin lähtiessäni ulos kitaralaukku kainalossani, en välttämättä tule yöksi kotiin. Tästä ei tule suinkaan vetää johtopäätöksiä, että viettäisin millään mitta-asteikolla mitattuna hiukkaakaan epäilyttävää elämää, vaan yksinkertaisesti siitä, että olen todennut mielenterveydelleni erittäin hyödylliseksi aika ajoin osallistua tuttujen muusikkoystävien milloin milläkin tekosyyllä järjestämiin luovan musiikin sessioihin, joilla on yleensä tapana venyä aamuyöhön. Pikkujouaika antaa luonnollisesti tällaiselle toiminnalle erittäin helposti käyttöönottovalmiita mahdollisuuksia, joita olen viimeaikoina valikoiden käyttänyt hyväksi. Toiminnasta saattaa tietysti seurata pahanlaatuinen jetlagia muistuttava tila, jota joutuu parantelemaan koko seuraavan viikon, ja jolla ei ole mitään tekemistä päihdyttävien aineiden nauttimisen kanssa, vaan joka yksinkertaisesti aiheutuu runsaasta univelasta. Olenkin joutunut myöntämään sen ikävän tosiasian, että näillä ikävuosilla ei enää ole kovinkaan paljon järkeä soittaa Nirvanaa enää aamuviideltä. Ajattelinkin ruveta vetämään rajaa noin kello kolmeen..

Koska eksyin taas aiheesta, palaan vielä sunnuntaiaamuun ja haluan kertoa, että koen tällä hetkellä suurta ahdistusta, koska joudun olemaan hiljaa, jotten saisi vilpittömän vihaisia ja yllättävän kovaäänisiä teinisolvauksia jälkikasvultani heidän herättyään kesken hyvin ansaitulta levolta, heidän kerätessään voimia uuden kouluviikon alkuun saattaakseen opintonsa päätökseen toiveeni mukaan mahdollisimman nopeasti ja varmasti voidakseen ruveta sitten rivakasti keräilemään tavaroitaan ja antaakseen lähikasvattajalleen vihdoin ja viimein hänen ansaitsemansa vapauden toteuttaa haaveensa loppuelämänsä suhteen, mitä se sitten lieneekin. Veikkaan, että aiheeseen sisältyy vielä muutama yllätysmomentti, mutta sen lisäksi joitakin ennalta arvattavia itsestäänselvyyksiä, kuten neulomista kahden kissan kanssa, nirvanaa aamukolmelta sekä mahdollisesti maastopyöräilyä.

Aiheeseenpääsy tuntuu nyt tänäaamuna erityisen haasteelliselta, joten palaan hetkeksi aikaa vielä viimeeksimainittuun liikuntateemaan. On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka pääkaupunkiseudulla on kaikki mahdollista. Tämän takia ei siis tarvitse lähteä Ameriikkaan. Kivenheiton päässä löytyy jos jonkinlaista pusikkoa, joissa voi vaivatta törmäillä kiviin ja kantoihin maastopyöräilyn merkeissä. Olen karvaasti oppinut tämän riuskalta ja määrätietoiselta valmentajaltani, joka mielipuolinen kiilto silmissään järjestää minulle viikottaisia seikkailuretkiä luonnonhelmaan teemalla "lähimetsät tutuiksi". Kuten olen jo maininnut, hänellä on aiheesta varovaisen arvioini mukaan kymmenien vuosien kokemus, joten hän tuntee Uudenmaan metsiköt kuin omat taskunsa ja homma näyttää olevan hänelle sen vuoksi suhteellisen vaivatonta. Minulle tuottaa edelleen jonkinverran päänvaivaa pystyssäpysyminen liukkailla juurakoiden peittämillä poluilla, sekä -kantokykyni ollessa verraten heikko- perässä/hengissäpysyminen, kun ylittää upottavaa suota muistuttavaa metsäaukeaa maastopyörän keikkuessa iloisesti selässä. Jokatapauksessa laji on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vaikka en aiemmin tiennytkään minulla olevan piirunvertaakaan masokistisia piirteitä.

Lähtemätöntä vaikutusta en ilmeisesti ollut tehnyt exääni nuoruuteni ajoilta, johon satuin vahingossa törmäämään keskellä kirkasta päivää. Täytyy myöntää, että olin jossain määrin saattanut itsekin jo unohtaa kyseisen herran eksistenssin, mutta välittömästi hänet bongattuani kuitenkin terävästi muistin kenestä on kysymys. Näin ei kuitenkaan ollut hänen kohdallaan, mutta en koskaan häntä erityisen terävänä pitänytkään. Olen tähän asti ollut vakuuttunut siitä, että kerran minuun tutustuttuaan, ei koskaan voi unohtaa mieleenpainuvaa, valloittavaa ja kiinnostavaa peroonaani. Jouduin vetämään asiassa täydellisen vesiperän, kun jouduin noin varttitunnin ajan verestämään seikkaperäisesti herran muistia, jotta hänellä rupeaisi kellot soimaan. Lopulta saatuaan vaivalloisesti kiinni muistijäljistä, jotka olin jättänyt hänen surkeaan aivokapasiteettiinsa, esitti hän pahoittelunsa vedoten huonoihin silmalaseihinsa. Minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että herra on auttamattomasti sairastunut alzheimeriin.

Koska jälkikasvu rupeaa heräilemään, kissat vaativat viihdytystä ja tilausneule odottaa viimeistelyä sen lisäksi, että olen päättänyt lähteä salaa lenkkeilemään, jotta pysyisin valmentajani perässä seuraavalla maastoretkellä, joka tapahtuu teemalla "Lumikenttien kutsu", on minun nyt annettava periksi ja päätettävä kirjoitukseni ennenkuin koskaan pääsin edes varsinaiseen aiheeseeni.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että sellaista ei ehkä koskaan ollutkaan. Kuten tavallista.
 

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Maastossa

En missään tapauksessa aio enää sortua miljoonatta kertaa puolustuspuheisiin tai säälittäviin myötätunnon kerjäämiseen tähtääviin jorinoihin, joita olen täällä aiemmin esittänyt selitelläkseni syitä sille, miksi otteeni varteenotettavana blogikirjoittajana on huolestuttavassa määrin hiipunut. Tähän on tosiasiassa lukuisia päteviä syitä, joita en siis lähde erittelemään. Totean vain, että jos olen viime aikoina jotain elämässäni oppinut, niin sen, että ihminen joutuu yllättävän monesti elonsa aikana rikkomaan pyhästi antamiaan lupauksia, mikä liittyy esimerkiksi blogin tunnolliseen päivittämiseen, säännöllisen liikuntaharrastuksen aloittamiseen tai rakastamiseen niin myötä kuin vastoinkäymisessä.

On kuitenkin todettava, että olen jossain määrin yrittänyt korjata edellä mainittuja puutteitani ja suunnitellut jo pitkään uuden liikunnallisen lajin opettelemista. Koska olen urheiluhistoriani aikana kuitenkin ehtinyt työntää lusikkani jo aikamoneen soppaan mitä tulee liikuntalajien läpikäymistä vaihtelevin tuloksin, en voinut vastustaa tarjousta, jonka eräs kohtalaisen hyvin tuntemani maastopyöräilyn aktiiviharrastaja esitti, kun tarjoutui ystävällisesti oppaakseni tutustuttaakseni minut tämän minulle tuntemattoman lajin saloihin kauniissa syyssäässä. Hän markkinoi minulle aluetta, jossa lajiin tutustuminen tapahtuisi kertomalla kauniista merenrannoista sekä helpohkosta ja tasaisesta maastosta. Koska olen kuitenkin ajanut elämässäni monta kertaa polkupyörällä, innostuin todella ajatuksesta ajatellen selviäväni hommasta suhteellisen helpolla ja saaden näin kiinnitettyä uuden välineurheilun hallinnan sulan hattuuni. Lisäksi saisin itsestäni hienoja selfieitä ja upeita päivityksiä facebookiin maineeni noustessa ihailtavana uranaisena, joka vapaa-aikanaankin pitää huolta kunnostaan, tarttuu rohkeasti maskuliinisiinkin lajeihin, eikä suinkaan nyhjäisi sohvannurkassa sukkaa kutoen.

Sain pikakurssin vaihteiden ja jarrujen käytöstä ja pian uskallauduinkin pyörän selkään. Matkamme alkoi reippaalla ylämäellä, josta sain sopivasti hien pintaan ja verenmaun suuhuni. Yritin kuitenkin hymyillä viehättävästi, jotta en jo alkumatkasta menettäisi kasvojani, koska olin asennoitunut siihen, että ylämäkiä ei juurikaan olisi ja olin saattanut antaa oppaalleni etukäteen hieman liian positiivisen kuvan tämänhetkistä fyysisestä kunnostani. Totesin kuitenkin varsin pian, että tiukissa ylämäissä on hyvä huomata jotain mielenkiintoista luonnossa, jota on pakko pysähtyä valokuvaamaan, muistaa tarkistaa repusta jotain tärkeää tai teeskennellä, että puhelin soi ja sanoa, että on pakko vastata, jos puhelu tulee vaikka lapsilta. Näin saa helposti hengityksen tasaantumaan, ja loppuylämäessä voikin sitten rauhallisesti taluttaa pyörää teeskennellen puhuvansa puhelimeen.

Suurin huolenaiheeni oli tietenkin se, kuinka maskara ei tuhriintuisi, kun kylmä tuuli tuiversi ja aikaansai silmien vuotamista. Lisäksi puuskuttaminen ja hikoilu aiheutti lähes sataprosenttisesti nenän kiiltämista, mikä taas on ikävä seikka valokuvissa, joten liikutuin ilosta, kun bongasin metsän siimeksestä pikkukahvilan, jossa arvasin minulla olevan mahdollisuuden käväistä naistenhuoneessa tarkastelemassa vaurioita. Löysin nenäni puuteroitua oppaani hermostuneena odottelemassa matkan jatkumista. Hän ei selvästikään ollut tottunut pysähdyksiin erilaisiin syihin vedoten joka puolen kilometrin kohdalla.

Luultavasti näistä syistä suivaantuneena hän ohjasi minut johonkin hemmetinmoiseen ryteikköön, jossa sain henkeni kaupalla väistellä piiskaavia oksia, kaatuneita puita ja ajella kieli keskellä suuta pitkin pitkospuita. Selvisin hengissä nipinnapin ja vaadin suureen ääneen kahvitaukoa. Tällainen järjestyikin varsin nopeasti ja luulen, että se johtui pelkästään siitä, että oppaani ei jaksanut kuunnella enää minuuttiakaan kovaäänistä jurputustani nestetankkauksen tärkeydestä urheilusuorituksen aikana. Sitäpaitsi hän selvästikin paheksui sitä, että hukkasin metsään häneltä lainaamani kalliit ajolasit, mikä taas yksinkertaisesti johtui siitä, että pysähdyin ylämäessä silittämään vastaantulevan koiranulkoiluttajan puudelia ja katsoin parhaaksi ottaa lasit siksi aikaa pois, jotta koira ei säikähtäisi minua. Onhan hyvien tapojenkin mukaista luoda tervehtiessä katsekontakti ja tässä yhteydessä asetin lasit viereiselle kivelle, johon ne sitten valitettavasti unohtuivat.


Kahvitauko oli todella tervetullut, koska minulle oli jo muodostumassa rasitusvammoja siinä määrin, että pelkäsin joutuvani hinaukseen paluumatkan ajaksi. Reiteni tuntuivat melko huterilta yrittäessäni jo pelkästään seisoa, joten istuuduin kiireesti kallionreunalle, ryystin kahvini ja söin voileipäni, jonka jälkeen ehdotin pieniä päivätorkkuja auringon lämmittäessä suloisesti. Oppaani, tuo varsinainen orjapiiskuri ei tietenkään halunnut kuulla puhuttavankaan mistään päivälevosta vaan patisteli minua välittömästi pyörän selkään ennenkuin ehdin edes pyyhkiä muruja suunpielistäni. Hänellä tuntui olevan huoli siitä, että auringon laskettua meille saattaisi tulla kylmä. Minusta se oli kohtalaisen tyhmästi päätelty, koska maasto ei todellakaan ollut sellaista, jona hän sitä oli minulle muutama päivä sitten markkinoinnut: tasaista ja helppoa. Hänellä tuntui olevan joku sairaalloinen tarve mennä aina umpimetsään törmäilemään pudonneiden lehtien piilottamiin lahoihin puunrunkoihin, kiviin ja kuoppiin, sillä seurauksella, että minulle tuli ankara hiki ja olin jatkuvasti turvallani mustikkamättäällä. Lisäksi satulaan tottumattomuuteni yhdistettynä kuoppaiseen menoon sai aikaan sen, että en taatusti kykene istumaan työssä koko ensi viikkoon. Onneksi työasennoksi suositellaan nykyään seisomista, joten ajattelin säätää työpöytäni niin, että pystyn tekemään työtäni seisoen ollen näin trendikäs ja esimerkillinen työntekijä kenenkään tarvitsematta tietää uuden työasentoni todellista syytä.

Saavuimme viimein autolle hieman eri aikoihin. Oppaani oli jo ehtinyt pakata pyöränsä ja varusteensa autoon ja hyppeli lämpimikseen, kun puuskutin naama tulipunaisena taluttaen pyörääni jalkojeni vatkatessa voimakkaasti. Tässä vaiheessa olin jo luovuttanut maskarasta ja puuteroinnista huolehtimisen tyystin. Myös hiukseni olivat sekaisin. Minun oli kaikenkukkuraksi nöyränä myönnettävä, että olin saattanut lievästi arvioida alakanttiin lajin haastavuuden. Ei siis riitä, että olen ajanut lapsena kolmipyörällä. Totesin, että minun tulisi ehkä harjoitella muutaman kerran lisää voidakseni kutsua itseäni edes jossain määrin maastopyöräilyn harrastajaksi.

 Enkä missään tapauksessa aio katsella reissun aikana minusta otettuja valokuvia.