Matkakuumetta!

Jutun nimi nyt on tama:
matkalle on lahdettava.
Sita ennen kauhee juttu
-kokemuksest' mulle tuttu-
on mun taasen hoidettava:
matkalaukku pakattava.

Todennut oon monta kertaa
taidan olla vailla vertaa!
Vaikka tayden laukun hilaan
onnistun vain matkan pilaan.
Unohtuu ain' kaikki tarkee
tamineis' ei mitaan jarkee!

Laukku auki lattialle!
Vaatteita ma kaikkialle
levittelen, sotken kodin.
Mukaani nyt garderobin
valitsen ma stailin, sievan.
Muistanut en aikaa vievan.

Onpa tassa tyoni sarka!
Nalkaans' parkuu lapsiparka.
Pakko homma keskeyttaa
lihapullat pyorayttaa.
Kissatkin ois ruokittava
kalat niille perattava.

Nyt mun taytyy rauhottua
saada laukut pakattua.
Viela hommaa hirveen monta
odottaa mua mahdotonta.
Kun on mulla taynna kassi
pitais' viela loytaa passi!

Mietin kieli keskel' suuta:
"Taisi olla tammikuuta
kun sen viimeeks' jossain nain,
muistaakseni tuollapain
paalla lehtipinon suuren."
Kierratykses' passi, luulen!

Hiki mulla paasta heruu.
Haluu en ma matkaa peruu!
Laukkuun kamaa heittelen
huomaamattain peittelen
sisaltoa sekavaa,
myoskin kissaa nukkuvaa!

Pakattu on mekko, paita,
ruutukuosi, tasaraita.
Passii' vaan ei loydy mistaan
vihaks' ihan rupee pistaan!
Laukku kiinni lamahtaa,
kissaparan herattaa!

Naukuminen kauhee' alkaa.
Mina taasen juoksujalkaa
kissaa riennan pelastamaan
paniikissa laukun avaan.
Odottanut en ma tata:
kisul' tuli kakkahata!

Auttanut ei pikajuoksu
laukust' nousee vahva tuoksu.
Ei, en tata enaa kesta!
Kaikki vaatteet taytyy pesta!
Jaa en tahan ihmetteleen,
pyorimaan paan pesukoneen.

Loysin mukaan mekon hienon,
passi loytyi alta pianon!
Vihdoin pakkaamista jatkaan
paasen, lahden sitten matkaan.
Jalkeen tyon taan tavattoman
ansaitsen ma lepoloman.

Perilla ma ihmettelen
toista kenkaa etsiskelen.
Sekosinko vuoksi katin?
Mielessani Nykas' Matin
lause legendaarinen:
"ehka otin, ehka en!"

Kissojen suusta

-No pyoriiko se nauha? Ei tassa koko paivaa ole aikaa hopista itsestaanselvyyksista! Mulla on jo kiire parvekkeelle paivystamaan ettei se naapurin Oskari tunge taas sita arsyttavaa kuonoaan meidan puolelle. Aion myos pollyttaa muutamaa linturaukkaa, joiden rotua mamma ei kyennyt minulle kertomaan, se on naes lapeensa surkea tunnistamaan lintuja. Ainoa lintu, jonka se tuntee on strutsi.

-Lopeta nyt herra varjele tuo hossotys! Ota iisisti alaka aina kohkaa! Voidaanhan me nyt kertoa jotain kivaa mammasta, kun sekin aina kehuu meita kaikille niin, etta mua ihan nolottaa.

-No, okei, mutta nopeesti sitten. Muuten linnut paskovat jokapaikkaan ja ottavat sen pian tavaksi! Meikapojan parvekkeella ei linnut kukkoile!

-Rauhoitu nyt, Leopold! Muistatsa mita mulle kavi kun silloin talvella jahtasit niita lintuja? Ma menin ihan paniikkiin ja hyppasin parvekkeen kaiteelle ja putosin! Oli aika ihme etten kuollut. Mamma onneksi halytti laakarin, vaikka olikin sunnuntai. Mamma itki niin kamalasti, etta mua ihan pelotti, etta se saa sytarin tai jotain. Kun ma toivuin leikkauksesta, se juoksi parin tunnin valein klinikalla mua ruokkimassa ja hoitamassa. On se vahan hassu! Ensin se maksoi itsensa kipeeksi taysihoidosta ja sitten kuitenkin kavi itse tekemassa kaiken! Kotona viela monta viikkoa se jaksoi syottaa mua ja juottaa, kun en itse halunnut, kun mun vatsaan sattui. Se herasi yollakin pitamaan mulle seuraa ja silitteli mua ja jutteli. Pakkohan mun oli siita toipua. Ei se olisi kestanyt sita, jos olisin kuollut.

-No okei, jos ei lasketa sita, etta se laulaa aina kovaa jotain Ultra Braata tai kommunistilauluja juuri silloin kun ma haluaisin ottaa paivaunet, niin kylla se meista aika paljon tykkaa. Ma oon nukkunut ihan pennusta asti sen vieressa! Se ei koskaan aja mua pois sen sylista! Mut se tosin pussailee vahan liikaa. Mulla on joskus poskikarvat ihan huulipunassa. Aika noloa.

-Minut se joskus ajaa yolla pois tyynylta, kun innostun oikein tamputtamaan tassuilla sen hiuksia. Se heraa siihen, kun osun vahingossa paanahkaan. Ma tuun kylla heti takasin, kun se taas nukahtaa. Aamulla se sitten kiroilee kylpparissa kun nakee peilikuvansa, kun tukka sojottaa jokasuuntaan niinkun olisi sahkoiskun saanut. Silla menee kamalan kauan etta saa tukkansa kammattua.

-Mammassa on kuitenkin parasta ne sen kasityot! Mikaan ei ole parempaa, kun se levittaa ne kaikki miljoona lankakeraa sangylle vareittain ja rupeaa suunnittelemaan taas jotain jamalankasysteemeita. Onnistun aina piilottamaan muutaman pikkukeran, joiden kanssa sitten melskaan ja pidan hauskaa. Ootsa, Sebastien tullu vanhaks, vai miksi et koskaan osallistu lankabileisiin?

-Tohon vastaan samalla tavalla kun meidan 16-vuotias isoveli: en tieda mitaan tyhmempaa kun se, etta isot miehet juoksevat pallon perassa.

-Tulisit nyt joskus mukaan hauskanpitoon! Mamma on cool! Se antaa mun kavella keittiossakin tiskipoydalla. Siina ma yleensa katselen, kun se tekee ruokaa. Pappa ei siita kylla tykkaa, mutta se on onneksi melkein aina matkoilla eika hairitse kovin paljon meidan omalaatuisia arkikuvioita. Leipakorista mamma kylla ajaa mut pois. Se jopa soittaa pianoa niin, etta ma olen sen sylissa. Joskus ma kavelen koskettimien paalla, just kun silla on joku tarkea sessio. Jos Vallankumousetydi jaa kesken,  se yleensa vahan mua nuhtelee. Yleensa ma sitten asetun pianon paalle, etta voin ihailla sita taukoamatta.

-Mamma on kylla ihan paras. Ajattele, Leo, me oltais nytkin jossain Dubaissa roskiksia tonkimassa, jos mamma ei olis adoptoinnut meita.

-Miten niin adoptoinnut? Ma on ihan vakuuttunut etta se on meidan biologinen aitimme!

Vaarallinen tehtava

Taasen olen runomiella.
Lukijani kaukan' siella,
ymmarrathan tyrskimatta,
sydamesi sarkymatta
haasteeni tan vaikean,
kohtaloni kamalan!

Onhan toki vakavaa:
mies ja kaksi kakaraa
nauraa, kun ma esitan sen
perustellun kysymyksen.
Kayttoohjetta ma tavaan.
"Kuinka tietokoneen avaan?"

Taa on aivan mahdotonta
nappuloita liian monta.
Kaikki napit edessani
a:sta o:hon kavin lapi!
Yha vain on ruutu musta.
Takaa kuuluu hohotusta.

Viimein heltyy sydan lasten
auttamaan mua vartavasten
poika tulee, koneen avaa.
Eipa pulmaa mainittavaa
mulla enaa koneen eessa!
Perhe nauraa silmat veessa.

Eihan tassa muuten mitaan
mut kun aloin blogii pitaa.
Keskel' lukijoiden piirii
huono maineeni pian kiirii.
Taidot mul' ei taida riittaa
siihen kuinka kuvan liittaa!

Tytto mua opastaa:
kuva taytyy tallentaa
ensin koneen uumeniin,
kansioihin salaisiin.
Itse tasta selvian,
lukijani yllatan!

Kadessani kuva hieno
epailys nyt kasvaa vieno:
kuinka saan tan toosan sisaan,
josta sitten blogiin lisaan?
Silloin kyljes' koneen sen
huomaan laven kapoisen.

Reippahasti sisaan vaan
valokuvain luiskahtaa!
Innoissani viela lisaa
niita tungen koneen sisaan.
Helppoo kertakaikkiaan
koneeseen on tallentaa!!!

Siihen ukkoin' hypahtaa
toimituksein keskeyttaa.
Seasta ma savun sankan
kuulen herjauksen rankan:
"Mita sait taas aikaan, vaimo!?"
Katsees' apinan on raivo.

Siita nousee hirvee haly.
Kitkera on koneen kary.
Valokuvat kuumenivat
kunnes tuleen leimahtivat.
Ukko yskii, aivastaa
tulipaloo sammuttaa.

Mikaan ei oo muuttunut:
ukko taas on suuttunut.
Kone rikki, juttu kumma.
Seinan vari aika tumma.
Tekniikasta taitaa olla
arvosana mulla nolla.

Operaatio Lompakko

Jouduin tanaan alhaisen rikollisen toiminnan kohteeksi ja sain taysin ymmarrettavasti kauheat itkuraivarit keskella kauppakeskusta. Koska tarinalla on huomenna odotettavissa onnellinen loppu, haluan jakaa taman veretseisauttavan kokemukseni ja kertoa asiaan liittyvan pikantin yksityiskohdan keskustelustani vastaanottovirkailijapoliisin kanssa.

-Paivaa

-Paivaa. Haluaisin tehda ilmoituksen minulta hetki sitten anastetusta lompakosta.

-Missa ja milloin tama tapahtui?

- Noin tunti sitten viereisessa kauppakeskuksessa.

-Mita kielta puhutte?

(Huomautan, etta keskustelua kaytiin paraikaa sujuvasti ranskaksi.)

- oooo... ranskaa...?

-Mita muuta kielta puhutte?

-No, suomea, englantia, vahan kai ruotsiakin  .... miten niin? Olen suorittanut myos arabian peruskurssin Helsingin kesayliopistossa. Haluatteko myos tietaa arvosanani??????

- Kysyin siksi, etta tietaisin, minne teidat ohjaan.

-Ohjaa nyt esimerkiksi jollekin poliisille, etta saan tehtya ilmoituksen luvattomasta lompakon haltuunotosta!!!

-Kun meilla on myos englantia puhuvia virkailijoita...

- Onko minulla mukamas niin paha aksentti, ettette ymmarra mita sanon?

-Ymmarran oikein hyvin, madame.

-No mita helvettia siina sitten kyselet?! Ohjaa minut nyt saatana soikoon johonkin huoneeseen tekemaan se rikosilmoitus. Ei mulla ole koko iltaa aikaa tassa rupatella kielitaidostani!

Myonnan, etta olin tassa vaiheessa asioidenkulkua hieman kireassa mielentilassa. Todellisuudessa en  harrastanut edellakuvattua karkeaa kielenkayttoa, vaan esiinnyin korrektin rennosti saaden nuoren poliisiherran hymahtamaan tiedustellessani vastaavasti hanelta puhuuko han suomea. Paasin vihdoin tekemaan rikosilmoituksen, jossa ilmoitin, etta kasilaukustani oli viety lupaa kysymatta lompakkoni. Tassa ikavassa tapahtumassa menetin kaikki kolme luottokorttiani, titre de sejour’ in (oleskelulupa-kortti), carte vitale’n (kela-kortti) ja ajokorttini suomalaisen etta arabiemiraatti version. Suureksi harmikseni kadotin myos liudan eri kauppojen vaivalla hankittuja kanta-asiakkuuskortteja, joihin oli jo keraantynyt suuri maara arvokkaita bonuspisteita seka kaksi euron kolikkoa ja yhden bleiserin napin. Luottokortit kuoletin vahingoniloisesti kihertaen jo puolen tunnin sisalla anastuksen tapahduttua kuvitellen mielessani tata saalittavaa ihmisparkaa, joka parhaillaan turhaan yritti naputella nettiostostensa paatteeksi luottokorttini numerosarjaa vain todetakseen, etta olin paihittanyt hanet nopeudessa. Toivoin kuitenkin sydameni pohjasta, etta anastuksen olisi suorittanut joku tavallinen typera taskuvaras, joka halusi vain kateista ja todettuaan lompakkoani laheisemmin poyhittyaan vetaneensa surkean vesiperan, heittavansa vihapaissaan lompakkoni roskikseen tai potkaisevan sen raivoissaan kaupan hyllyn alle, josta siivoojatati sen illalla mopatessaan loytaisi.

Kotiin paastyani soitin ystavalleni, jolle vuodatin edellamainitun kokemukseni.  Han lupasi rientaa hatiin tuomaan minulle kateista, etta parjaisin siihen asti kunnes saisin uudet kortit kayttooni. Kun olin hieman huojentunut tiedosta, etten tarvitsisikaan nahda lahipaivina lasteni kanssa nalkaa ja ruvennut myos opettelemaan ajatukseen elaa ilman konjakinvarista Aigner-lompakkoani seka niistanyt kuuluvasti nenani, soi puhelin.

-Haloo.

-Poliisista iltaa! Ilmoitan vaan, etta lompakkonne on loytynyt. Voitte hakea sen vaikka heti asemalta.

-Ihanko totta! Herranpieksut! Mista se loytyi?

-Eras nainen toi sen meille.

-Jaa, sita ei siis ollutkaan varastettu! Olin siis pudottanut sen!

-Ei, madame. Kylla se oli varastettu. Rouva, joka sen toi, loysi sen postilaatikostaan. Kaikki kortit ovat tallella.

En huomannut kysya, onko myos kahden euron kolikko tallella.

Huomenaamuna kiidan iloisesti poliisiasemalle, haen lompakkoni ja kiitan Nizzan poliisin eliittiryhmaa onnistuneesta ja erittain nopeasti suoritetusta rikoksenratkaisuoperaatiostaan.

Lahtiessa kayn heittamassa jotain alykasta vastaanottovirkailijapoliisille. Suomeksi.

Ylistyslaulu julkisille kulkuvalineille

Tallaisella kauniil' saalla
jotain mul' on mielen paalla.
Kylla mua ottaa aivoon!
Ennenkun ma rupeen raivoon
mieltani nain helpotan
kerron pienen tarinan:

Kesken neuletuokion
ikavan tein huomion.
Asiassa vinha pera:
loppui kesken lankakera.
Puolivalis' vasta hiha.
Sisallain' jo nousee viha!

Ongelma taa sama aina
vapaapaiva lauantaina.
Siksi taynna bussi, taksi
liikkuminen vaikeemmaksi
ei voi tulla, syy taa on
suuren populaation.

Mietin ehka hetken kaksi
kannattaisko ottaa taksi?
Pienen laskutoimituksen
jalkeen huomaan alennuksen.
Taksi mielestain jo tippu.
Euron maksaa bussilippu!

Paastyani pysakille
huomaan, etta vahan dille
taisin olla, kun ma taman
ratkaisun tein alyttoman.
Juuri kun mun menna pakko
silloin alkaa bussilakko!

Odotusta tunti, kaksi.
Ihmismassa suuremmaksi
paisuu, rupeen huolestumaan.
"Mahdunkohan enaa mukaan?"
Viimein bussi kulman takaa
kaahaa tuhatta ja sataa.

Nytkahtaen peril' saapuu,
jarrut pohjaan, lasti kaatuu.
Kaikki toinen toistaan vasten,
paallein vierii vaunut lasten.
En voi enaa peraantya,
pakko sisaan ankeytya!

Ahdistaa jo ajatuskin.
Huuto hurja kuuluu kuskin:
"Tiivistakaa viela lisaa!"
Taytyy vetaa vatsaa sisaan.
Hengittaa en juuri saata,
jalat tuskin hipoo maata!

Edessani nainen tumma
kampauksens' vahan kumma!
Kiharoitaan poyhii alkaa.
Kuski painaa kaasujalkaa.
Jokaisella polkaisulla
puolet suussa niista mulla!

Vauhti koko ajan kiihtyy.
Takaosas' nuoret viihtyy
hyvin, sielta kuuluu laulu,
pullo kiertaa, naamataulu
iloisena virnistaa
kunnes nyrkki tarahtaa!

Nujakointi kova alkaa,
ilmas' nakyy katta, jalkaa.
Kuski ei vaan huomaa mitaan
laulellen han kaasuu lisaa.
Paniikissa kansa hosuu.
Nyrkki silmaan mulla osuu!

Kiharoita sylkien,
paatani ma pitelen.
Pysty en ma liikkumaan,
ilmassa vain kiikkumaan.
Suussa maistuu tukkavaha,
selkaa painaa kaljamaha!

Asentoa koetan vaantaa,
paatain hieman edes kaantaa.
Silloin melkein lahtee taju.
Vastaan tulee hirvee haju!
Yhdistelma tosi fiini:
homejuusto, vanha viini.

Pelkaan, etta ylen annan.
Kaikki tama vuoksi langan
keskenkaiken loppuneen!
Keskel' taman seurueen
matkaa taitan, ahdistun,
seinan valiin puristun.

Pakko mun on paasta ulos!
Mika muuten lopputulos
on, jos kohta rajahdan,
kohtauksen jarjestan!
Hyppaan ilmaan raikkaaseen
paalle koiran ulosteen.

Kavellessain kotiinpain
suunnittelen mielessain:
"Minimoin ma kulutuksen
langan" -ja saan valahdyksen!
"Helpostihan neulon sen
paidan lyhythihaisen!"

Ohutta ylapilvea

Paikallinen ystavani, jonka olen tuntenut jo lahi-idan ajoilta lahtien paatti ilahduttaa minua ja lapsiani viemalla meidat retkelle hyvin tuntemilleen Alppien etelarinteille. Paatimme lahtea picnicin merkeissa ja kiiveta huipulle, josta meita odottaisi nakoalat yhtaikaa seka Valimerelle etta vuoristoon. Jaoimme ruokailuun liittyvat vastuut tasan ja lahdimme reissuun. Mukana oli myos ystavattareni reipasluonteinen aiti. Tunsin ilmassa olevan suurta seikkailun tuntua. Pian puikkelehdimmekin suuren idolini James Bondin jalanjaljissa.  Elokuvien vauhdikkaita takaa-ajokohtauksia oli kuulemma filmattu naissa korkeuksissa. Vauhtimme oli onneksi hieman maltillisempi, vaikka vatsanpohjaani kouristelikin asiaankuuluvalla tavalla katsoessani auton sivuikkunasta alaspain.

Matkamme edettya yha ylemmas minua alkoikin aikalailla huimata. Korvat olivat jo menneet lukkoon ensimmaisessa ylamaessa. Paasimme turvallisesti perille kevatauringon hiljentamaan hiihtokeskukseen, jossa oli viela ripaus luntakin. Istahdimme varusteinemme rinteelle, johon aurinko porotti. Levitimme mukana raahamamme herkut eteemme ja soimme tukevan lounaan, joka koostui mm. suolaisesta piiraasta ja tuhdista pastasalaatista. Jalkiruokana pistelimme muutaman tuoreen mandariinin ja kahvit seka uunituoretta hunajakakkua. Nailla evailla laksimme valloittamaan vuortenhuippuja.

Aluksi nousimme jalan pienta karrypolkua. Noin viisi minuuttia noustuamme aina yhta urheilulliset lapseni sanoivat luovuttavansa ja jaavansa mieluummin ottamaan aurinkoa. Meilla rouvilla oli hyva vire paalla, joten hylkasin hetkeakaan epairoimatta lapseni tienposkeen ja jatkoimme innokkaina matkaa. Kaulaliinaa piti sitoa tiukempaan, koska mita korkeammalle ylsimme, sita kylmemmin viima puhalsi. Tien loppuessa jatkoimme umpimahkaan suorinta tieta ylospain. Tassa vaiheessa reiteni rupesivat muistuttamaan minua suorituskykynsa rajallisuudesta ja jouduinkin sillointalloin salaa antamaan nille ponnistuksen hetkella tukea kasillani. Ystavattareni pinkoi ylospain rinnetta kuin vuorigaselli osoittamatta minkaanlaista vasymysta. Tasta syysta en tietenkaan voinut antaa periksi vaan porhalsin urhoollisesti menemaan yrittaen samalla pitaa ylla kevytta keskustelua, jotta kiihtyvaa laahatystani ei huomattaisi.

Nopean alyni ansiosta tajusin, etta seuran pitaminen ystavani aidille antaisi hidastelulleni legaalin selityksen. Samalla se toisi esille aarettoman humaanin ja epaitsekkaan luonteeni. Vain muutaman sadan metrin paasta huipusta jouduin kaikista ponnisteluistani huolimatta kuitenkin antamaan periksi ja istahtamaan kivenjarkaleelle, samalla kun ystavani pinkoi jo seuraavan kukkulan taakse arsyttavan kevyin askelin. Kun hengitykseni hieman tasaantui, yritin taas jatkaa matkaani verenmaku suussa. Tassa vaiheessa totesin, etta myos ystavani aiti oli noussut vaivatta noin 100 metria ylapuolelleni eika osoittanut mainittavia fyysisen vasymyksen oireita. Silmissani sumeni voimakkaasti ja paani oli aivan pyoralla, puhumattakaan tarisevista reisilihaksistani, joiden kunto oli nuoruusvuosista silminnahden rapistunut ja tuskin enaa kannattelivat minua pystyasennossa. Seurueeni huuteli minulle iloisena jostain kaukaa ylailmoista ja sain vastatuksi suhteellisen tasaisella aanella ihailevani viela hetken harvinaislaatuisen kaunista vuoristomaisemaa. Todellisuudessa olin paattanyt etten helkkari viekoon aio nousta enaa metriakaan.

Jonkin ajan kuluttua he laskeutuivat rentoutuneesti rupatellen ja yritin keskittya nayttamaan silta, etta olin todellakin unohtunut ihailemaan eteeni esittaytyvaa alppinakymaa, enka suinkaan rauhoittelemaan kurkustani kuuluvaa korinaa tai reisieni vapinaa. Mita tulee maisemien ihannointiin se totta viekoon kylla pitikin paikkansa!  En ole aiemmin muistaakseni koskaan ollut niin korkealla mikali ei oteta lukuun henkisessa mielessa tuntemaani korkeudenhuumaa, mika liittyy kasityksiini taiteellisista lahjoistani. Huippu, johon tarkoituksemme oli paasta, oli korkeudeltaan parin kilometrin luokkaa. Korkein huippu, jossa olin siihen mennessa kaynyt on Burj Khalifa Dubaissa, jossa on myos filmattu action-elokuvaa, mutta sen huippu on vain reilut 800 metria. Ja sinne paasee onneksi hissilla, vaikka sita ei Tom Cruise ilmeisesti tiennyt, koska roikkui siella narun varassa.

Rupesimme vihdoinkin laskeutumaan ja se sujuikin rinteen viettaessa voimakkaasti alaspain kuin lasten leikki. Kaytinkin tilaisuutta hyvakseni ja kirmailin Alppien rinteita alas kuin pikku-Heidi,  vain osoittaakseni seurueelleni, etten olisi viela aivan seniili. Tapasimme toisistaan Instagramiin valokuvia ottamaan keskittyneet lapseni ja laskeuduimme pikkuhiljaa ihmisten ilmoille.

Autoon paastyamme aloin voida huonosti. Olin juuri tulomatkalla kehuskellut olevani ilmiomaisen kestava matkapahoinvoinnin suhteen niin maalla, merilla kuin ilmassa. Puolivalissa laskeutumistamme pysahdyimme kylaan tayttamaan vesipulloja. Tassa vaiheessa jouduin tekemaan kaikkeni mita pystyin, etten olisi antanut ylen keskella pienen vuoristokylan pittoreskia paakatua. Onnistuin hadintuskin valttamaan tallaisen julkisen nyoryytyksen ja matkamme jatkui hitaasti mutta varmasti. Naamani oli kuitenkin savyltaan edelleen voimakkaan vihrea ja toiset osoittivat syvaa myotatuntoa tilani johdosta. Mutta mita alemmaksi laskeuduimme, sita lahemmaksi normaalia muuttui kasvojeni varisavy ja sita huojentuneemmaksi tunsin samalla oloni. Kun olimme merenpinnan tasalla, koin fyysisen tilani olevan jo lahes normaalin. Olin samalla jo ruvennut hoksaamaan teravasti asiaan piileytyvat hyvat puolet. Tottumattomuuteni korkeuksiin antoi aarettoman uskottavan selityksen huonolle kunnolleni. Olin jo ennen lahtoa varautunut henkisesti jaavani vuoristokiipeilyssa kakkoseksi superkuntoiselle ystavalleni, mutta en ollut ottanut huomioon, etta jain kirkkaasti toiseksi myos hanen 70-vuotiaalle aidilleen.

Ilta kotona sujui vaakatasossa. Seuraava paiva kului reisilihasten elvyttelyssa ja kavelemaan opettelussa.

Retken tunnelmista seuranneiden oivallusten yhteenveto :

-En ole tottunut ohueen ylailmaan, mutta siita on tosin omat hyvatkin puolensa.

-Kuntoni on huonontunut huolestuttavasti.  Ei hataa. Asia hoidetaan tuotapikaa.

-Lapseni ovat laiskoja. Heita ei kannata vieda vuoristoon asti vain ottamaan toisistaan valokuvia.

-Asun talla hetkella yhdesta maailman kauneimmista alueista. Nauttikaamme niin kauan kuin sita kestaa.

-En onneksi oksentanut autoon.