Tervetuloo! Kay sisaan toki! Kysees' ei oo neuleblogi.



tiistai 31. tammikuuta 2012

Elaman suola

Kauneushan tunnetusti on katoavaista. Nykyaan harva nainen on enaa kaunis. Han on seksikas.  Se tarkoittaa yleensa ainakin sita, etta dekoltee ulottuu vahintaan napaan asti. Sivuhalkiot puolestaan nousevat jo olkapaille! Lapinakyvaa koltturiepua pitaa aisoissa vain ohut vyo. Alusvaatteita sellaisen alle ei tietenkaan kuulu laittaa. Pieni tuulenpuuska saattaa koitua kohtalokkaaksi, mutta ilmeisesti se juuri on tarkoituskin. Miesparkakaan ei enaa saa olla reilusti komea.  Jopa autot ovat muuttuneet seksikkaiksi. Mitaan ei yksinkertaisesti voi enaa tehda ilman etta siihen jotenkin sotketaan mukaan seksi. Ruokamainoksissakin vihjaillaan tuotteen nautinnollisuutta orgasmin saantiin. Tuntuu silta, etta kaikessa toimissaan ihmisen taytyisi pyrkia ensisijaisesti seksikkyyteen.  Niinkuin muuta tarkeampaa ei olisi.
Seksikas-maaritelmaa kaytetaan aika huolettomasti ja se ottaa minua valilla aivoon. Muistan muutama vuosi sitten vierailleeni tyttareni kanssa taman kaverin luona. Kun tytot tulivat uima-altaalta, taman aiti sanoi , etta ”no, tytot, pankaahan paallenne nyt jotain seksikasta!”  Silla han ilmeisesti tarkoitti, etta vaihtakaa siistit, kuivat vaatteet paallenne. Silloin noin 10-vuotias tyttareni ei ollut tottunut siihen etta hanen pitaisi nayttaa seksikkaalta ja oli pitkaan jarkyttynyt sydanjuuriaan myoten rouvan sanavalinnasta. Eraan kerran olin menossa leikkauttamaan pitkaa tukkaani ja tormasin matkalla naapurin rouvaan. Kerroin aikeestani, johon han etta,” ala vaan leikkaa tukkaasi! Se on niin seksikas!”  En ole puritaani, mutta olin niin hamillani, etta tukka jai leikkaamatta.
Myonnan kernaasti olevani myohaisherannainen tassa asiassa. Muistelen jo varhaisteinina huomanneeni taman asian tiimoilta olevani suorastaan jalkeenjaanyt. Olin kavereideni kanssa kesaisena iltana kaupungilla, jonne nuoria kokoontui. Tuolloin saatoin olla ehka  12-vuotias. Muut jo vahan meikkasivat , osasivat kujerrella, kikattaa ja muutenkin esiintya tilanteen edellyttamalla tavalla. Heilla oli farkkutakin kauluksissaan rintanappeja, joissa oli bandien kuvia. Minulla oli poikien osastolta ostetussa harmaassa pusakassani kiinni rintanappeja joissa mainostettiin Sauvon kansainvalista nuortenleiria. Paassani oli tiukasti Aku Ankka lippis. Kaverit supattivat paheksuen, etta ”heita nyt helkkari soikoon edes tuo hattu paastasi!”
Hiljattain nain tv-ohjelman, jossa esiteltiin vahan erikoisia pariskuntia.  Eraalla parilla oli ollut ennen ongelmana liian vahainen sukupuolielama ja he olivat olleet lahella valirikkoa. Ongelma oli nyt ratkaistu: asia oli kaannetty taysin paalaelleen. Pari soitteli kuumana paivan kuluessa toisilleen ja tekivat jarjestelyja iltaa varten. Jokaiseksi illaksi oli sovittu uusi skenaario. Kanta-asiakkuus oli hankittu alan erikoisliikkeeseen, josta haettiin usein teemaan sopivia valineita. He myos kertoivat avoimesti ystavilleen tasta harrastuksestaan. Tama pari siis todella ”harrasti” seksia sanan varsinaisessa merkityksessa.  En hetkeakaan epaile sen olevan rakentava yhteinen harrastus parille, jos molemmat sita haluavat ja jos ei ole muutakaan tekemista. Esimerkiksi lapsia hairitsemassa tai vessaremontti odottamassa. Siina vauhdissa jaisi kylla villasukatkin kutomatta.
Luin jokin aika sitten 60-luvulla kirjoitetun avioliitto-oppaan, jonka nimi on ” Rakkauden ilot”. En muista kirjoittajaa, mutta se oli amerikkalaista alkuperaa. Nauroin valilla vedet silmissa, mutta loysin sielta fiksujakin neuvoja! Eras mieleenpainuvimmista parisuhdeohjeista oli tama:  ”Jos epailet miehesi pettavan sinua, kayttaydy, kuin et huomaisi mitaan. Ennenpitkaan miehesi palaa luoksesi ja kaikki on taas hyvin.” Lol. Sukupuolielamasta siina puhuttiin tietysti 60-luvun tyyliin sopivan haveliaasti mutta samalla otettiin edistyksellisesti huomioon, ettei sen ainoa tarkoitus ole vain suvun jatkaminen.  Ja sitten tuli se suuri viisaus: ”Seksuaalisen elaman tarkoitus on vapauttaa energiaa ei-seksuaalisiin toimiin”. Tasta voisi tietysti uskaliaasti vetaa joitain johtopaatoksia. Jotkut saavat elamassaan paljon aikaan, toiset eivat saa. Ymmarrettavaa on, etta aikaansaamattomuudelle loytyy tietysti usein muitakin selityksia.
Olen tanaan jo arsyyntynyt muistakin asioista. Yksi klassinen jurnutuksen aihe on saa. Odotan kauhulla, mita seuraa siita, kun taalla kaakonkulmassa pitaisi ennustusten mukaan iltapaivalla ruveta satamaan lunta. Aamuinen vesisade sai jo bussiliikenteen jumiin.  Ainakin uimarit ovat kadonneet. Viime viikolla heita viela paivittain. Lasten kautta kuulin, kun joku heidan tuttavansa Dubaista ilmoitti trendikkaasti etta ”saa on tanaan seksikas!”. Oletan, etta siella paistaa aurinko.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Elamaa Enkeltenlahdella


On ilo olla jalleen Ranskassa! Taalla on paljon asioita, joista pidan. Esimerkiksi ruoka. Hedelmat ja vihannekset ovat vertaansa vailla! Maitotuotteet ovat fantastisia. Leipa on aina tuoretta ja taalta saa nykyaan tummaa leipaakin melkein mista vaan. Juustot ovat aivan oma lukunsa. Vaarana on, myonnettakoon, etta tulee nautittua ravintoa enemman kuin paivittainen energiantarve edellyttaa. Sitten on lukematon maara kaikenlaisia elintarvikkeita joihin en koske tikullakaan. Naihin kuuluvat mm. sammakonreidet, etanat ja monet merenelavat. Myonnan hapeakseni, etten osaa syoda simpukoita tai mitaan ryystettavaa. Tunnen suurta sympatiaa paahenkiloa kohtaan  elokuvan  ” Mr. Bean’s Holiday” ruokailukohtauksessa. Tryffeleitakin syon vain kaakaojauholla paallystettyna.  
Rakastan etela-Ranskan maisemia!  Voiko ihmiselle olla parempaa paikkaa elaa ympariston puolesta? Kaikki mahdollinen kaunis levittaytyy silmien eteen:  vuoret, Valimeri, luonto, vanhat kylatiet, kaupungit, kujat...Ranska! Taiteen ja kulttuurin kehto. Teatteria, konsertteja, tanssia on kaikkialla! Kymmenia ilmaiskonsertteja jarjestettiin klassisen musiikin teemaviikoilla. Barbara Hendricks lauloi ja tapasi yleisoa. Mieletonta! Eraana sunnuntai-iltapaivana pyoraillessani poikani kanssa, tormasimme puistokonserttiin, jossa sinfoniaorkesteri soitti tuttuja elokuvasavelmia karusellin varjossa. Kerrassaan viehattavaa!
Kun muutin Ranskaan ensimmaista kertaa pienelle paikkakunnalle, ajattelin, etta kaikki rouvat tekevat kasitoita ja loihtivat upeita aterioita perheilleen. Petyin pahemman kerran. Sapuskat hankittiin kaupan pakastealtaasta. Eraskin mies sanoi allapain, etta on syonyt jo vuosia pelkkia pakasteita. Kasitoiden tekeminen oli viela harvinaisempaa. Kukaan ei tehnyt mitaan kasillaan! Onneksi loysin kuitenkin torimyyjan jolta sain laadukkaita lankoja. Ja lopulta loysin kuin loysinkin eraan rouvashenkilon, joka neuloi! Olin innoissani! Ranskankielentaitoni oli siihen aikaan huomattavasti vaatimattomampaa. Kerroin innoissani talle rouvalle toriloydostani. Sekoitin sanat ”pelote” (lankakera) ja ”culotte” (alushousut). Rouvan ilme oli nakemisen arvoinen, kun vouhotin hanelle posket punaisina, kuinka ihania villaisia, puuvillaisia, ja pellavaisia alushousuja olin loytanyt! Ja kaikissa eri vareissa!  Myohemmin tajusin virheeni ja kysyin rouvalta, miksi han ei korjannut virhettani. Han nauroi ja sanoi, etta ymmarsi kylla mokani.
Ranskalaiset rakastavat puhumista! Voi herranjestas sita kaaosta, jonka he saavat aikaan perjantai-iltaisin tv:ssa! Parhaaseen katseluaikaan viikonlopun alkaessa kuuluu minulle totuttuun suomalaiseen tapaan joku hyva elokuva, jota saa hiljaa itsekseen katsoa, tai hyvassa seurassa. Mutta hiljaa. Ranskalaisten mielesta paras tapa aloittaa viikonloppu on se, etta kaikki huutavat toistensa paalle suorassa lahetyksessa. Valilla sitten tietysti lauletaan ja tanssitaan. Sitten taas huudetaan. Kukaan ei saa selvaa mistaan eika kukaan kuule mitaan. Tuskin edes tietavat, mista puhutaan. Tama jatkuu myos launtaina. Sunnuntai-iltana paakanavilta tulee viikonlopun ensimmainen elokuva, jotta saadaan ihmiset edes vahan rauhoittumaan tyontekoon. Pidan toisaalta tasta puhumisen helppoudesta tassa maassa.  Aina voi avata suunsa ilman etta saa hullun maineen. Seurasin taas vahan aikaa sitten tilannetta, jossa ruuhkabussissa seisomapaikalla ollut nuori mies ja nainen kavivat spontaania keskustelua jostain, en kuullut aihetta. Vieressa ollut iakas naishenkilo kuunteli aikansa keskustelua, kunnes paatti siihen myos osallistua ja niin he kolme jatkoivat keskustelua yhdessa kuin olisivat toisensa tunteneet iat ja ajat. Se, etta he olivat toisilleen tuntemattomia ja etta edustivat eri ikapolvia ei ollut esteena. Se sai minut hymyilemaan. Ihmiset tervehtivat toisiaan tullessaan laakarin odotushuoneeseen ja sielta lahtiessaan.  Ja auta armias, jos unohdat tervehtia Bussinkuljettajaa! Uskallapas tulla hanen linjuriautoonsa ja viela kysya hanelta jotain ilman tervehdysta niin saat kylla kuulla kunniasi! Bussikuskit ovat erityisen herkkanahkainen ammattikunta. Minulle on jo kaksi kertaa huomautettu asiasta, kun olen kiireessani kysynyt jotain ensin tervehtimatta. Seurauksena tasta julkisesta hapaisysta en ikina uskalla enaa nousta bussiin tervehtimatta ensin kovalla aanella. Ranskalaiset ovat siis hyvin kohteliaita ja odottavat sita myos toisilta. Tama pitaa paikkansa kaikkialla muualla paitsi autonratissa. Autolla ajaminen saa heidan sisaisen pienen pirunsa valloilleen. Raivokas torvensoitto, kasimerkit ja  huutaminen avatusta ikkunasta seka liikennesaannoista piittamattomuus ovat taalla aivan normaalia kaytosta.  Ihailtavan suorasti he esittavat mielipiteitaan. Kamalia solvauksiakin he suoltavat toisilleen korrektin kohteliaasti.
Tasta syysta minulle on Suuri Mysteeri, miten nuoret kayttaytyvat julkisissa kulkuneuvoissa ja erityisesti  se, miksi siihen ei puututa. Nuorilla on tapana soittaa bussissa mielimusiikkiaan kovalla volyymilla ilman kuulokkeita. Kaikki tuntuvat olevan tyytymattomia tilanteeseen, mutta kukaan ei puutu siihen. Kuljettaja ei todennakoisesti kuule, koska hanella soi oma musiikkinsa kopissaan, joka ei tosin hairitse muita. Olen joutunut pitamaan kaksin kasin suutani kiinni, etten mene soittamaan poskeani naille itsekkaille typeryksille. Miksi en sitten ole puuttunut asiaan? Ilmeisesti se on intuitiivisen itsesuojeluvaistoni ansiota. Huomasin pian, etta kukaan muu ei reagoi asiaan, joka tuntuu arsyttavan kaikkia. Siihen on siis oltava joku syy, jota en viela ole keksinyt. Tassa maassa, missa kaikki kuuluttavat aina omia mielipiteitaan rohkeasti, taytyy olla jokin syy, miksi nimenomaan tahan ongelmaan kukaan ei puutu. Epailen sen liittyvan pelattyyn nuorten agressiiviseen vastareaktioon, josta minulla ei onneksi ole tahan mennessa omakohtaisia kokemuksia. Olen miettinyt kuumeisesti keinoa, jolla voisin liikaa provosoimatta heratella naita mammankultia ajattelemaan myos lahimmaisiaan. Ihmisethan rakastavat taalla puhumista,  joten voisi olla hedelmallista kayda kova-aanista keskustelua ongelmasta esim. iakkaamman rouvashenkilon kanssa juuri sen huligaanin takana, jonka tarykalvot varajaa. Siita voisi seurata mielenkiintoinen tapahtumaketju! Parhaassa tapauksessa  keskusteluun liittyisi muitakin! Toivottu seuraus olisi tietysti, etta gansteri tajuaisi olevansa ymparoivan verkoston syvan paheksunnan kohteena ja nolona laittaisi soittimensa kiinni ja vetaisi hupparinnarut tiukemmalle. Tai ehka han kaantaisi volyymia kovemmalle, kuka tietaa.  Aion kuitenkin kokeilla! Kerron empiirisen tutkimuksen tuloksista myohemmin. Jos olen enaa taalla sita kertomassa.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Ponnistus

Ponnistus

Synnytystuskat ovat olleet jo kaynnissa kohtuuttoman pitkaan. Kun vuosia sitten muutimme Ranskaan, huomasin, etta minun olisi jarkevaa pitaa jonkinlaista julkista paivakirjaa, jotta valttyisin kirjoittamasta samoista asioista useaan kertaan kaikille ystaville ja sukulaisille. Asia jai silloin toteuttamatta samoista syista, jotka ovat vieneet paatoksentekoa nainkin pitkalle. Osoite on muuttunut jo monta kertaa ja aina sama asia askarruttaa: joko nyt olisi aika kypsa? Tana talvena poltot ovat voimistuneet. Olen ollut jo monta kertaa lahella ponnistusta.  Jos en sita nyt tee, koko prosessi on ollut turhaa.

En ole kirjoittanut elaissani mitaan muuta kuin mita ylioppilaaksi paaseminen tai sosionomiopintoni ovat vaatineet. Paitsi paljon kirjeita. En ole kirjoittajana erityisen eteva. Minusta pulppuaa ajatuksia, joita haluaisin jakaa toisten kanssa, tuoda ne julki. Ennen minulle riitti keskustelut ystavien kanssa. Kun sain puhua aaneen omia ajatuksiani, ne tulivat elavaksi, todellisiksi. Keskustelukumppani toimi tarkeana peilina persoonalleni. Kun muutin uuteen maahan, puhuin uutta kielta aluksi takellellen (vielakin takeltelen) ja persoonani  joutui uudenlaiseen tilanteeseen. Peili oli erilainen kuin ennen. Tapa kommunikoida oli uusi  ja osittain outo. Ja siksi: tapani ilmaista itseani oli hyvin kapea-alainen. Siita seurasi identiteettikriisi ja jonkinasteinen masennus. En enaa tuntenut itseani. Kuvittelin toisten nakevan minut sellaisena, josta itse en pitanyt. Olinhan ennen sosiaalinen, suulaskin, kielen kanssa leikkiva, taitava kommunikoija, humoristi. Nyt olin akkia omituinen molayttelija, joka aiheutti jatkuvasti kiusallisia tilanteita itselle ja toisille. Olin erityistapaus, joka piti aina ottaa huomioon. Vaikka karjalainen olenkin, jouduin tuppisuuksi vasten tahtoani. Ryhmatilanteissa olin aivan nolla. En ehtinyt mukaan nopeisiin ajatuksenvaihtoihin ja leikkisiin sutkautuksiin.  Tajusin vitsit vasta kun puoli tuntia oli kulunut. Kriisi meni ohi pikkuhiljaa, kun hyvaksyin uuden tilanteen, sain lisaa taitoja kielellisesti, loysin ystavia ja pystyin muillakin tavoin tuomaan todellista persoonaani esiin.

Tarvitsin myos projektin itselleni. Toimin taysipaivaisena kotiaitina, taas Ranskassa, jonka suurin haave ryhtya vakavastiotettavaksi taiteilijaksi (ei saa nauraa) on siirtynyt jo vuosia kaikenlaisen arkirutiinin pyorittamisen ja maasta toiseen muuttelun tielta. Olen kuitenkin vakavasti paattanyt, etta jonain paivana tituleeraan itseani taiteilijaksi. Loppu tulee sitten sillekin, kun terveysvakuutusviranomainen katsoo minua silmiin ja kysyy, ” Siis, Madame, ymmarsinko oikein: ette siis tee mitaan?” Sita odotellessani pidan blogia, jossa esitan kadehdittavan teravia huomioita ilmioista ymparillani. Maalailen mielellani tulevaisuudenkuviakin, vaikka kokemukseni perusteella siita ei ole kovinkaan paljon hyotya. Projektin tarpeella ei ole kuitenkaan mitaan tekemista sen kanssa, etta elamassani olisi jotenkin joutoaikaa. Olen erittain taitava tekemaan elamastani hyvin kiireisen. Sahlays on vahvuuteni. Taman todistaa kuka tahansa joka minut tuntee. Hoidan kotia. Tarkemminsanoen pidan huushollia ylla. Olen huushollerska. Teini-ikaisten Aiti. Vaihtelevalla menestyksella. Vaimo, ks. ed. Kissojen Aiti. Antaumuksellinen. Muita maaritteitakin on: edellisessa toimipaikassani  olin paatoiminen autonkuljettaja, jos katsoo suorituksiin kaytettya aikaa. Lasten koulutie oli seitsenkaistainen yhteen suuntaan. Ei ihan helppoa. Nykyaan kuljetuksen hoitaa Julkinen Liikenne. Kokki. Ohimennen ja vasemmalla kadella, mutta luotettavan saannollinen tyossaan.

Merkityksellisin asia eksistenssissani ei kuitenkaan ole edellamainitut huushollerskan haastavat tehtavat. Luomisentarpeeni on voimakas. Kuvien tekeminen, lahinna piirtaminen ja myos maalaus, vaikka kyna pysyykin kadessani paremmin kuin sivellin, musiikki, soitto ja laulu, viime aikoina mieluummin yhtaikaa,  ovat maaritelleet minua, olemistani ja suhtautumistani  enemman kuin ikina mikaan muu asia tassa elamassa. Naita mieltaylentavia toimia on korvannut hektisessa elamanrytmissani, jota on aiheuttanut mm. lasten saanti, arkiset askareet , opiskelu ja tyossa kaynti, maaninen kasitoiden tekeminen. Lasteni ollessa viela pienia, vaatetin heidat ja itseni lahes taysin talvihaalareista ja ulstereista alkaen ja osittain myos mieheni. Ompelin non-stop-vauhdilla aina kun tuli pieni hetkinen istahtaa koneen aareen. Iltasella puikot heiluivat. Siita on monen kaytannon ja taloudellisen hyodyn seka kasillatekemisen riemun kokemisen lisaksi poikinut mm. migreenia, selkakipuja, naon heikkenemista, niskojen rutinaa, ylaselan asentomuutosta ikaantyessa, miehen valitusta seka kriittista suhtautumista valmisvaateteollisuuteen.  Vaikka en enaa ompele niin paljon kuin ennen, on minun edelleen vaikeaa niella valmisvaatteiden hintoja, kun tiedan mita niiden materiaalikustannukset oikeasti ovat. Lisaksi usein tyon jalki on valitettavan heikkoa ja materiaalit ovat kehnoja. Alaikaisten tyo-olosuhteista puhumattakaan.

Laillisen ulkomailla oleskeluni seurauksena minulle on tapahtunut kaikenlaista, joista riittaisi paljon kerrottavaa. En aio kertoa kaikkea. Tarkoitukseni on aaneen mietiskella kiinnostavia asioita ymparillani. Nakokantani saattaa olla tosin aika banaali ja myonnan, etten ole mikaan alykko. En aio arvostella vallanpitajia. Sarkozyn jatan tyystin rauhaan. Hanen poikansa ensimmaisesta avioliitostaan muuten kavi vajaan vuoden ajan samaa koulua lasteni kanssa. Heidan mielestaan tama oli yhta taynna itseaan kuin isansa.