Tervetuloo! Kay sisaan toki! Kysees' ei oo neuleblogi.



maanantai 27. helmikuuta 2012

Huojuva talo

Taas on todistettu, etta aika paljon saa maailmassa tapahtua ennenkun meidan perhe siihen youniltaan heraa.
Katselin eilen puolenyon aikaan lasteni kanssa tv:ta. Tata ei tietysti koskaan normaaliolosuhteissa tapahdu, koska Ranskan tv:sta tulee yleensa tuohon aikaan vain sellaista torkya, jota katson ehdottomasti vain ilman lapsia. Nyt oli kuitenkin erikoistapaus, koska lapsilla on a) loma, b) ohjelma oli luokiteltavissa oman luotettavan arvioni mukaan perheohjelmaksi esiintyjien sovinnaisen pukeutumisen ja kielenkayton perusteella ja c) ei tullut taaskaan p@#$kele yhtaan mitaan muutakaan katsottavaa. Kyseessa oli talla kertaa realistinen seikkailuelokuva, jossa mies, nainen ja murrosikainen poika humpsahtivat pitkaa kuilua pitkin suoraan maapallon keskipisteeseen. Toisin kuin olen tahan asti erheellisesti luullut, siella ei ollutkaan sulaa magmaa, eli porukka ei heti kattelyssa sulanutkaan mossoksi, vaan tarina jatkui tuiki kiinnostavana. Juttu oli itseasiassa minulle hieman liian absurdi, enka aina tiennytkaan pitiko itkea vai nauraa. Siita syysta katselin leffaa vain puolihuolimattomasti toisella silmalla, yrittaen samalla toisella huolehtia pitsineuleen silmukkamaaran sailymisesta koko ajan samana. Elokuvan tehosteet olivat siina maarin nayttavat, etten aluksi kiinnittanyt mitaan huomiota siihen, etta sohva alkoi tarista. Havahduin kuitenkin siihen, etta jotain kummallista on tekeilla, kun kissat, jotka molemmat umpiunessa makasivat osittain paallani, hyppasivat lattialle ja rupesivat varovaisin ottein arvioimaan tilanteen vakavuutta. Tytar, joka makaili sangylla totesi myos, etta sanky heiluu. Ja todentotta, tarkemmin katsottuna  tv-ruutukin vapisi, samoin tietokoneen naytto. Homma oli ohi aika pian, enka suoraan sanoen ihan ehtinyt mukaan ottamaan iloa irti tasta ainutlaatuisesta ekstreemikokemuksesta. Lapset tajusivat taas kerran kissojen kanssa paljon minua nopeammin, mista on kyse. Nettiuutiset vahvistivat havaintomme: noin 100 km luoteeseen oli mitattu jaristyksen keskuksessa sen suuruudeksi  4,9 astetta. Lisaksi kansalaisia varoitettiin jalkijaristyksesta. Poikani jarjestikin ulko-ovelle valmiiksi kaikkien kenkaparit, kissojen kuljetuskorin ja passit silta varalta, etta yolla tulisi lentava lahto. Mina lisasin siihen viela evaat ja nenaliinapaketin.
Aamulla totesimme, etta pojan testaustarkoituksessa pystyyn asettelemat tavarat poydalla olivat kaatuneet. Jalkijaristys oli ollut tosin vain 3,7 astetta. Eihan meita sellainen kun tuudittaa syvempaan uneen. Lapsetkaan eivat siis ole kauas puusta pudonneet.
Onhan naista kokemuksia. Kuten esimerkiksi syksylla vuonna 1995. Olimme muuttaneet kaksi viikkoa sitten Lansi-Pasilaan. Eraana kauniina aamuna miehen veli soitti innoissaan, etta ”No, kuulittekste sen!” Me ihan ymmalla etta ai minka? ”No sen pommin, joka rajahti viime yona Pasilan poliisiasemalla! Ja ala vaan sano, ettette kuulleet!?” No ei todellakaan kuultu. Veli oli kuullut, vaikka asui melkein Vantaalla, samoin melkein koko Uudenmaan laanin asukkaat. Meilta oli linnuntieta matkaa poliisiasemalle 150 metria. Naapuritalojen asukkaat olivat kuulemma kauhuissaan juosseet ulos yopuvuissaan. Meilla nukuttiin sikeasti. Koomaluonteiseen uneeni on omalla kohdallani saattanut vaikuttaa ainakin muuttamisesta johtuva vasymys, mutta myos se, etta olin neljannella kuulla raskaana. Em. syyt eivat kuitenkaan selita sita, miksi mieheni ei ollut herannyt. Han ei ainakaan ollut nauttinut mitaan miesta vakevampaa, kuten hanet tuntevat luotettavasti voivat todistaa eika han missaan tapauksessa ollut raskaana. Ehka seinilta tippuvat taulut olisivat viimeistaan herattaneet meidatkin, niinkuin naapureissa tapahtui, mutta tavoillemme uskollisina emme olleet niita viela ehtineet seinille porata. Maljakoiden ja muiden hauraiden koriste-esineiden naytollepano oli muutenkin vahan kesken. Jotain hyotya on siis siitakin, etta teemme kaiken aina myohassa tai ainakin viimetipassa.
Tanaan olen sitten vakavasti miettinyt onko tama maailmankolkka kovin turvallinen paikka ihmisen elaa. Puhumattakaan kissoista.  Tsunamivaara ei ole toisaalta kovin todellinen, koska asumme merenrannan laheisyydesta huolimatta viidennessa kerroksessa. Turvallisuuden kannalta vakavastiotettavana vaihtoehtona mielissa haivahtelee paluu Dubaihin, UAE:hen, joka onkin lasteni mielesta heidan ainoa todellinen kotimaansa. Siella ei tapahdu koskaan mitaan hiekkamyrskya kummempaa. Jos ei nyt oteta lukuun odotettavissaolevia Yhdysvaltain maailmanpelastusoperaatioita Iranin puolella. Mutta onhan Iraniin kuitenkin matkaa Dubaista ainakin jotain 200 km.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Ura putkessa

Lapsuuteeni kuului Jasse-niminen kettuterrieri. Kissoihin minulla ei ollut juuri mitaan suhdetta enka niista erityisemmin valittanyt.
Urani kissojen aitina alkoi emiraattivuosina. Pihallamme kavi visiitilla kulkukissoja, joista jotkut tulivat pidemmaksi aikaa, jotkut jopa jaadakseen. Alkuajoista muistan Salvadorin, joka oli ruma, valkoinen ja laiha kisuli, joka kovasti oli kiinnostunut seurastamme, muttei koskaan antanut koskea itseaan. Ruokin sita ja sen tyttoystavaa Lumikkia. Talven ja sateiden alkaessa Salvador sairastui. Se yski kurjasti ja oli silminnahden huonossa kunnossa. Laitoin sille pahvilaatikosta ja vanhasta pyyhkeesta pesan, jonne se kiitollisena kompi. Kun se oli oikein heikkona , se ei jaksanut valittaa siita, etta ojensin sille koppaan vetta ja ruokaa ja antoi lopulta silittaa itseaan. Sen jalkeen meista tuli ystavat. Salvador toipui ja havisi jonnekin aikanaan Lumikkinsa kanssa.
Pipsa oli kauniin keltainen kevytkenkainen kissaneiti, joka tuli pihallemme ollessaan taas kerran viimeisillaan raskaana. Ajattelinkin jo joutuvani katiloksi, mutta se haipyi h-hetken koittaessa  kissaklinikalle, jonka osoitetta en tiennyt. Parin viikon paasta se ilmestyi lounasaikaan parin pikkuisen karvakasan kanssa. Toinen naista pienista rupesi jonkun ajan paasta kaymaan meilla omin pain. Silloin adoptoin meille Pepin. Se osoittautui tosin myohemmin elainlaakarin tutkinnassa Pekaksi, mutta Peppi-nimi oli jo vakiintunut kaytossa. Peppi oli synnynnainen kotikissa ja vanha Sebastienkin sen hyvaksyi muitta mutkitta. Pepista tuli heti unikaverini. Se nukkui alusta asti uskollisesti tyynyllani. Vain kerran tai kaksi se pureskeli yolla hiuksiani, minka vuoksi jouduin hieman korjaamaan lookiani kampaajalla. Siita tuli oiva ateljeekissa, joka vaani touhujani pensselipurkin takaa kullanvarisilla silmillaan.
Suutuin Peppiin vain kaksi kertaa, mikali ei oteta lukuun jokailtaista yritystani neuloa sen lasnaollessa. Siita ei oikein tahtonut tulla mitaan, koska jouduin kaytannossa istumaan lankakeran paalla, jottei se olisi joutunut Pepin riepoteltavaksi. Se pyoritti kasittamattomalla nopeudella lankakeran poydanjalkojen ympari, niin, etta sen purkamiseen meni aikaa pikkutunneille asti. Ensimmaisen kerran se sai minut pois tolaltani, kun rupesin valmistelemaan lohifileita jarjestamilleni illalliskutsuille. Siihen aikaan meilla oli valiaikaissijoituksessa kolmaskin kissa, Zidane, jonka ilkea paksu kolli oli yrittanyt tappaa takapihallamme ja jonka jouduin toimittamaan henkitoreissaan elainlaakariin kursittavaksi. Se toipui meilla parisen viikkoa, jonka jalkeen se katosi. Naytelmaa seurasi ikkunalaudalla hyonteisverkon takana myos kaksossisarukset Miisa ja Adolf. Ne erotti toisistaan vain Adolfin hitler-viiksista. Kuuntelin aikani omituista aantelya, joka tuli keittion poydan alta touhutessani keskittyneesti kalojeni kanssa. Kun kurkistin, mita siella oli tekeilla, nain Pepin vartioimassa lattialla omistajan elkein kaikkein isointa lohifiletta pelottavan murinan saestyksella, kun Sebastien ja Zidane kiltisti vierekkain odottivat toiveikkaina paasevansa osille.  Toinen kerta oli se, kun iltapaivalla lekottelin sangyllamme lukemassa. Sangyn alta kuului outoa matketta. Ajattelin Pepin siella viattomasti leikkivan luvanvaraisella lankakeralla, kunnes ilmassa rupesi leijumaan hairitsevasti hoyhenia. Kurkkasin sangyn alle ja totesin Pepin nylkevan avoimesta ikkunasta sisaan salakujettamaansa pulua. Siita seurasi ankara puhuttelu, kotiaresti, suursiivous ja huushollin desinfionti.
Pepin kohtaloksi koitui yleisin kissojen kuolemaan johtava syy Arabiemiraateissa: autokolari. Itkimme kaikki katkerasti kultakissaamme. Ajattelin, etten enaa koskaan kykene ottamaan uutta kissaa.
Kunnes noin viiden kuukauden paasta soitto-oppilaani aiti kertoi kulkukissan synnyttaneen pesueensa heidan autokatokseensa. Han ruokki kissaperhetta ja rupesi etsimaan halukkaita sijoituskoteja. Pikkukissoja oli viisi ja kiinnyin viikottaisilla kaynneillani yhteen niista, kaikkein hurjimpaan, jonka lupasin ottaa omakseni. Perhepoliittisista syista en uskaltanut kertoa aluksi adoptioaikeistani miehelleni.  Ajattelin olevan viisaampaa puhua ensin lasten kanssa, koska kolme yhta vastaan on osoittautunut tehokkaaksi aseeksi oman tahdon lapiviemisessa. Niin saimme omaksemme valkoisen Leopoldin, joka ensimmaista yota lukuunottamatta, jonka se vietti itkemalla surkealla aanella alakerran wc:ssa, lunasti heti Pepin paikan vieressani unikaverina. Melko pian osoittautui, etta myos epailevainen mieheni rakastui tahan olentoon korviaan myoten.
Jos joku elain ylipaataan voi olla niin inhimillinen ja rakas, niin se on Leopold. Viime kesan lomamatka sai dramaattisia piirteita, kun otimme ensimmaista kertaa kissat mukaan Suomeen. Niilla on ollut aina hoitaja matkustelujemme aikana. Koska olimme nyt jaamassa Euroopan puolelle kesan paatteksi, oli kissat otettava mukaan. Jostain syysta, jota meille ei koskaan kerrottu, Leo paasi hakistaan ulos ja karkasi paniikissa Dubain lentokentalla matkatavarahallissa, josta kissat oli tarkoitus siirtaa koneeseen kissojen osastolle. Kuulin tasta valilaskun aikana Berliinissa. Elamani pysahtyi. Todennakoisesti  aika monen matkustajan askeleetkin pysahtyivat kohdalleni, kun seurasivat nayttavaa reagointiani. En tosin kyennyt kiinnittamaan heihin mitaan huomiota. En ikina uskonut, etta pikkukissa koskaan loytyisi kaupunginkokoiselta kansainvaliselta lentokentalta ainakaan elavana. Loma oli tietysti pilalla, vaikka yritimmekin olla positiivisia ja toivoa, etta Leo viela loytyisi. Kun lentokenttahenkilokuntaa oli oikeudenkaynnilla uhattu ja kaikki muutkin voimakeinot kaytetty, toivo jo ajat sitten haudattu ja nelja viikkoa kulunut, eraana kauniina paivana Dubaista lentokentalta ilmoitettiin, etta Leo on loytynyt. Se lahetettiin meille erinomaisessa kunnossa muutaman paivan elainlaakarin seurannan ja tarkastuksen jalkeen.
Sebastien tuli meille aikanaan myos vahingossa. Se suorastaan ankesi seuraamme, kun hain kerran lapsia koulusta. Tyttareni otti kissan syliinsa koulun portilla, jossa se pyori aivan kuin hukassa. En hennonnut jattaa tuota hienoa elainta yksin pyorimaan hiekkakentalle, jossa ei ollut asumusta kovin lahella. Ilmoittelin kissasta, ettei minua syytettaisi lapsikaappauksesta, mutta kukaan ei tuntunut sita kaipaavan. Niin siita tuli meidan ensimmainen kissamme. Sebastienin tuntevat ovat kaikki samaa mielta: niin kilttia, sopeutuvaista  ja harmitonta elainta ei ole olemassakaan. Se sai jopa lentoemantien esimiehen erityisluvalla tulla hakistaan ulos Helsinki-Nizza lennon aikana.
Sitten tuli 15. paiva tammikuuta viime kuussa. Kavaisin kaupassa tyton kanssa ja poikani jai hetkisen kotiin yksin kissojen kanssa. Parvekkeen oven ollessa auki. Viidennesta kerroksesta putoaminen ei aiheuttanut nakyvia vammoja, jos ei oteta lukuun pienta nenaverenvuotoa. Elainlaakarikin totesi pian saman asian klinikkakaynnin yhteydessa, mutta varmuuden vuoksi otti kisun seurantaan. Parin paivan paasta Sebastien oli kuitenkin kuoleman porteilla, koska sisaelimet olivat sittenkin pahasti vaurioituneet ilmasyoksyssa. Seppo-kulta kamppaili viimeisilla voimillaan, jotta selviaisi munuaisenpoistoleikkauksesta ja virtsarakon repeamisesta johtuvasta vatsatulehduksesta. Syotin sita sormin, laakitsin ja hoisin yota paivaa, siivosin sen oksennuksia ja juttelin sen korvaan, etta sen olisi parasta jaksaa siita parantua, koska en kestaisi sita, etta se jattaisi meidat. Kesti kolme-nelja viikkoa, ennenkuin rupesin todella uskomaan sen selviavan. Tikinpoiston yhteydessa laakari totesi kissan olevan terve kuin pukki. Tutkimattomat ovat kissan tiet.
Olen lahdossa kaupungille lasten kanssa. Taalla on kaynnissa vuotuiset paastokauden alkamisesta johtuvat karnevaalit. Kaytannossa se tarkoittaa taas jotain tekosyyta, etta saadaan liikenne jumiin. Etukateen viisastuneena aiomme kavella rantabulevardia pitkin. Sita samaa, jossa Gimmelin maailmankuulu  Etsit muijaa seuraavaa –musiikkivideo kuvattiin.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Oppimisen ylistys

Minuun vetoaa vasemmistoradikaalinen lauluperinne. Pidan kovasti siita brechtilaisesta laulusta, jossa puhutaan oppimisen tarkeydesta. Ja erityisesti siita, etta se ei koskaan ole liian myohaista.

Myonnan hankkineeni kadehdittavan laajan yleissivistykseni vasta kauan omien opintojeni paattymisen jalkeen. Olen tutustunutkin usein ensimmaista kertaa mm. moniin historiallisiin tapahtumiin vasta lasteni koulunkaynnin alettua. Peruskoulun oppikirjat ovatkin avanneet minulle suorastaan aivan uuden maailman. Tama johtuu suurelta osin siita, etta viela lukioaikaankaan en ollut viela taysin kypsynyt ottamaan vastaan sita suurta tietotulvaa, jota tosin jotkut muut ikatoverini jostain syysta kykenivat omaksumaan. Tassa kohden haluan mainita, etta varjelen tarkasti vastuuntuntoisen aidin lailla omaa jalkikasvuani seuraavilta paljastavilta yksityiskohdilta, jotka koskevat opiskelumotivaatiotani ja -menestystani. Toivon siksi, ettei kukaan raukkamaisesti vasikoi naista vahingossakaan lapsilleni. Muuten esimerkillinen kasvatustyoni valuu hetkessa hukkaan.

Ylioppilaaksi paasemiseni on minulle hieman hamaran peitossa. Vai mita sanotte, Anu, Virpi, Anssi ja Jyrki? Eikos vaan koulupaiva kulunutkin sukkelasti laheisessa kahvilassa tupakkia poltellen ja jukeboksia kuunnellen? Muutamista edellamainituista ystavistani tosin tuli laudaturin ylioppilaita siitakin huolimatta, etta viettivat runsaasti aikaa kanssani touhuten kaikenlaista mika olisi ollut parempi jattaa valiin.

Pidin aina koulusta. Siella oli paa-asiassa aika kivaa. Taidepainotteisen lukiomme kaytavilla oli aina mukavan rempsea meininki. Olin yleensa lasna kuvaamataiteen tunneilla. Luin kerran jopa taidehistorian tenttiin. Kielista selvisin keskinkertaisesti kohtalaisen kielipaani takia. Ruotsin kanssa olin eniten heikoilla jailla. Taman muistaa edelleenkin karvaasti samanikainen serkkupoikani, jota hyvantahtoisesti autoin usein laatimaan ruotsin kotiesseita. Tasta syysta ja korostan etta varsinkin myos muutamasta minusta taysin riippumattomasta syysta han valitettavasti jai luokalleen. Suurin haasteeni oli herata aamulla fysiikan kaksoistunnille. Se ei monesti onnistunutkaan. Lasnaolopakko oli mielestani aivan turhanpaivainen opiskeluelamaa hairitseva tekija. Osoitin valtavaa luovuutta oikeuttaakseni poissaolojani. Liityin jehovantodistajiinkin vain saadakseni vapautuksen uskontotunneista.

Ei ole ihme, etta lapseni kyselevat asioita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Siina taytyy vaan pitaa pokka eika missaan tapauksessa paljastaa hakeltymistaan. Pojalle olen tosin rehellisesti tunnustanut, etta minulta on turha kysya neuvoa matematiikan laksyissa. Arvosanani oli tyly improbatur, tosin aivan hilkulla. Muiden aineiden kohdalla yritan vahan lasten kanssa tsempata. Tytto kysyi historiankokeisiin valmistautuessaan mielipidettani siita, miksi Napolen oikeastaan nousi valtaan. Rypistin uskottavasti otsaani samalla tavoin, kun olen nahnyt Nicolas Sarkozyn tekevan, kun poliittinen toimittaja tivaa hanelta tv-haastattelussa miksi juuri hanen kaudellaan tyottomyys on noussut jyrkasti. Oikeasti mietin kuumeisesti kuka hemmetti olikaan Napoleon ja milloin han eli? Ennen vai jalkeen Kristuksen?

Kylla tassa silti on parjatty. Korkeakouluopinnotkin kunnialla paatokseen saatettu. En silti hapea lainkaan kertoa, etta olen jo vuosikymmenia kerryttanyt sivistystani paneutumalla ahkerasti kotimaiseen laululyriikkaan. Eihan ole mikaan salaisuus, etta viihdemusiikki sisaltaa paljon syvahenkista tietoa merkkihenkiloista ja tarkeista maailman tapahtumista mm. Tsingis Khanista, Sheikki Ali Hassanista, salakuljettaja Laitisesta ja Waterloosta. Koen myos, etta erityisesti suomalainen kansanmusiikki on omiaan kuvaamaan omaa suhtautumistani elamaan. Varsinkin kertosae ”kiekkumaralla, kiekkumaralla, kiekkumarallallei!”

maanantai 20. helmikuuta 2012

Kabareeainesta


Ajattelin aikani kuluksi valmistaa menestysmusikaalin. Sehan on nykymentaliteelilla aika helppoa. Tarvitaan vaan hyva tarina ja nippu vanhoja biiseja. Vai mita mielestanne ovat mukamas Chicago ja Mamma Mia? Kierratyskamaa. Lopputulos ja levikki on silti molempien kohdalla ihan kohtuullinen.
Olen tata haudutellut jo sen verran, etta uskallan paljastaa suunnittelutyon olevan jo aika pitkalla. Itselleni olen varannut tietysti paaroolin. Yksinoikeudella valotan nyt vahan, mita tassa omaelamankerrallisessa ja poikkitaiteellisessa musikkinaytelmassa on odotettavissa:
Ensimmaisessa kohtauksessa haarailisin idyllisesti pikkuvaimon roolissa illallisen valmistelupuuhissa hyraillen samalla iloisesti ”mun elama- miten siita tuli nain hirvea?”. Skenaario toisi mieleen erehdyttavasti Muumilaakson Tarinat vaikka todellisuus muistuttaakin oikeassa elamassa enemman Ryysyrantaa, tosin ilman kirppuja, luteita, taita. (Tarkoituksenani on pyytaa lavastajaa vahan siistimaan ymparistoa ennen kuvausten aloittamista. ) Tytar palaisi kohta tuohtuneena balettitreeneista ja kertoisi sydantasarkevasti kuinka barceloonalainen balettiopettaja raakkaa oppilaitaan opettamalla heille jotain makareenaa. Opettaja olisi kuuluisan tanssiryhman Las Ketchupin esitanssija ja tasta syysta opetuskieli joskus hieman epaselva. Aidin ja tyttaren herttainen keskustelu oppimisen vaikeudesta edustaisi musikaalin kasvatuksellista osiota.  ”Anna lantion pyorii, huuda wou-wou-wou!”  laulaisin tyttarelleni hanen samalla esittaessaan katsojille juuri oppimaansa nayttavaa ”Asereje”-koreografiaa. Tallainen vahva alku saisi varmasti todellista taidetta ymmartavat kriitikot nyokyttelemaan viisasta paataan.
Haluaisin saada mukaan ripauksen realismia ja uskottavuutta myos sosiaalisessa mielessa. Siksi seuraavana olisikin vuorossa kohtaus, jossa mies saapuisi kotiin tyomatkalta ja huudahtaisi jo ovelta ”R-a-k-a-s kulta kultasein! Ma turhan reissun sinne tein!”  Lohduttaisin hanta laulamalla aina yhta pirtean ”Minulla on pomppufiilis” ja kohta jo hymy kareilisikin rakkaimpani huulilla. Hellan suudelman jalkeen han kysyisi ” Mita nyt? Miks salkkumiehet nurkissamme haarii?” Sanoisin, etteivat he ole mitaan salkkumiehia vaan jokaviikkoisia hissinkorjaajia. Yhteisen aterioinin alkamista odotellessamme poika saapuisi myohassa kuten tavallista. Han tiedustelisi, miksi kukaan ei vastannut ovisummeriin, ja neuvon hanta aidillisesti kauniilla ballaadilla ”Puhu aanella jonka kuulen!” Laulaisin siihen heti peraan myos piikikkaan rallin: ”Pipo paassa pakkasella, kotiin kelpaa hoiperrella!”  ja kysyisin samalla, keta han oli tapaamassa. ”Meita oli Ake, Make, Pera ja ma. Ja Minttu seka Ville.”  Tassa kohtaa han esittaisi nopeatempoisen rokin, joka houkuttelisi katsojiksi myos nuorisoa. Se kertoisi seikkailustaan ystaviensa kanssa, kuinka Ake tempas kivella paahan ja liukastui jaahan.  Kiusoitellen he kaikki sulkivat Mintun ja Villen pussauskoppiin. Silloin oksensin.
Yhteisen illallisen jalkeen siirtyisimme miehen kanssa romanttisesti parvekkeelle nauttimaan kahdestaan lasilliset alkoholitonta drinkkia Valimeren loiskisessa rantaan. Taustamusiikkina soisi pahanenteisesti  ”Saint Pauli ja Reeperpaan”. Ilotyttojen saapuessa tavalliseen tapaansa parvekkeemme alle harjoittamaan ammattiaan miehenikin heraisi nukahdettuaan taas kerran kuunnellessaan tuntikausia turhanpaivaisia parisuhde- analyysejani.  ”Jestas sentaan mitka rinnat! Taytyy antaa taydet...” Tassa vaiheessa esittamani roolihenkilo pompahtaisi salamana pystyyn, ottaisi rivakasti miesta niskasta kiinni ja sanoisi, ettei tassa kuule mitaan pinnoja jaeta. Sisaan siita, ennenkuin koet saman kohtalon kuin kissaparkasi viime kuussa! Ja putoat viidennesta kerroksesta! Mies viela itku silmassa hyrailisi loppukaneetiksi ”sun kanssas vasta hauskaa ois...”
Lahtisin tasta suivaantuneena ulos ovet paukkuen ja mies juoksisi rappukaytavassa perassani surkeasti vollottaen ja anteeksipyyntoa anellen. ”Onko sinulla edes avainta?” Katsoisin hanta silmat sumeina jo: ”Ma sanon viimeisen sanan ja se on EI”. Lopuksi laulaisin voittajan varmalla aanella: ” Ei Muumitaloa lukita yoksi...”
Kylla tasta ihan hyva tulee! Nyt on vaan se kaikkein vaikein edessa. Tekijain oikeuksien kanssa tappelu ja lupien saanti. Luotan Maija Vilkkumaan ja Hectorin solidaarisuuteen. Happoradiosta en ole ihan varma, ja Frederikin kanssa on varmaan odotettavissa vaikeuksia.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Sisarkateutta

Olen pikkuhiljaa oppinut hyvaksymaan, etta lahipiirissani ja ylipaataan maailmassa on paljon ihmisia, jotka ovat monissa asioissa paljon minua lahjakkaampia. Tama on ottanut aika ajoin koville. Elin suurimman osan lapsuuttani siina ruusunpunaisessa kuvitelmassa, etta olin synnynnainen maailmankuulu konserttipianisti tai vahintaankin olympiatason huippu-urheilija.  Tama harhaluulo saattoi syntya siita, etta erityisesti isani antoi niin ymmartaa kannustamalla ja ylistamalla minua lievasti ylakanttiin musiikillisissa ja urheilullisissa suorituksissani. Ehka on merkitysta myos luontaisella taipumuksellani luulla itsestani liikoja. Kiitan kuitenkin mielessani vanhempiani siita, etta sain mahdollisuuden harrastaa asioita, jotka olivat minulle tarkeita ja sujuivat luontevasti. Kun sitten 16-vuotiaana sain ensimmaisen pianonsoiton opettajan, joka pyrki oikeasti viemaan kykyjani eteenpain eika vain tyytynyt kehumaan, olinkin taydellisessa pulassa. Herasin katkerasti siihen todellisuuteen, etta pelkalla lahjakkuudella ei kovin pitkalle potkita. Muusikonurani kaatui osittain juuri tasta syysta. Nyt olisi tarvittu ankaraa tyota ja maaratietoisuutta, joita minulta ei vaikeassa elamantilanteessa irronnut. En saanut enaa tassa mielessa itseani koskaan kasaan. En kai ole koskaan ollut tarpeeksi kunnianhimoinen. Nykyaan teen muusikkoserkkujeni kanssa kesalomilla vekkuleita lurituksia. Onhan sekin jotain.
Kateellisuus on mielestani turhaan parjattu ominaisuus. Se saa usein paljon hyvaa aikaan. Olen isani puolelta savolainen joten tama jalo piirre esiintyy minulla aivan luonnostaan. Onhan taysin kohtuutonta, etta sisareni on maailman paras kaikessa mihin ryhtyy! En tunne pelkastaan kateutta, kaytan hanta myos hyvakseni. Imen hanesta inspiraatiota kuin iilimato. Tama liittyy erityisesti kasitoihin. On hyvin pitkalle hanen ansiotaan, etta koskaan rupesin virkkaamaan. Lasteni ollessa imevaisiassa en ollut viela koskaan uskaltanut  virkannut mitaan, koska ajattelin sen olevan minulle ylivoimaisen monimutkaista. Himoitsin aina siskoni ihania virkkaustoita: hartiahuiveja, jakkuja, puseroita, puhumattakaan  verhokapoista, tyynynpaallisista ja pyyhkeiden reunapitseista. Han hallitsee suvereenisti kaikki tuntemani kasityotekniikat ja niihin kyllastyttyaan kehittelee itse uusia. Hanen kotinsa on nahtavyys. Se on taynna omatekemia tilkkutoita, neuleita ja kodintekstiileja.  Ohimennen han harrastaa kovatasoista  taidemaalausta, tekee kuvitustoita ja pitaa joskus myos nayttelyita. Han on luonnollisesti myos erinomainen kirjoittaja. Jos hanen huushollistaan joku bongaa yhdenkin taulun tai tekstiilin, mika ei ole itsetehty tai jotenkin kasin retusoitu, lupaan opetella kaikki synnyinmaani maakuntavaakunoissa esiintyvat lintuparat suomeksi ja latinaksi! Tama ei nimittain ole vahvimpia puoliani. Se on kaynyt esille jokavuotisissa trivial pursuit-otteluissa, joita kaydaan verissapain kesailtaisin sisareni hyvinhoidetun puutarhanpuoleisella katetulla kuistilla. Voittaisin tietysti muut osallistujat mennentullen, mutta joudun vastaamaan kohtuuttoman usein lintuaiheisiin kysymyksiin. Ne saavat minut haukkomaan henkeani enemman kuin hyttyssavut, jotka kiemurtelevat tiiviisti ymparillamme. Minua kohtaan on taysin epaoikeudenmukaista, etten saa lohdutuspisteita, koska tunnen tasan kaksi lintulajia: punatulkun, johon olen tutustunut lapsuuteni jouluaiheisista satukirjoista ja lokin siita, kun se yrittaa joka kesa varastaa jaateloni Esplanadilla.
Sisareni tietaa kaiken niin maantiedosta kuin luonnontieteestakin. Han on verraton ornitologi, joka tuntee henkilokohtaisesti nimelta seka kaikki suomen linnut etta myos niiden ulkomailla asuvat sukulaiset. Sen lisaksi han on maailman paras hortonoomi. Jo etukateen han esittelee jokaisen verson sukujuurineen, ennenkuin Aiti Maa ehtii niita puskea mullastaan esiin. Mina tunnen hanen puutarhastaan omenapuun. Ja senkin vasta sitten, kun siihen tulee raakileita. Toinen varma nakki on puhelinpylvas. Ja niinkun tassa ei olisi tarpeeksi. Han tekee maailman parasta ruokaa. Kaikki, mita han puuhellallaan hammentaa maistuu taivaalliselta. Eika ehka vahiten siksi, etta kaikki mita han keitoksiinsa ohimennen heittelee, on omasta puutarhasta peraisin. Han sanoo aina ettei huonoa ruokaa kannata laittaa, vaikka homma nayttaakin niin helpolta, kuin se tapahtuisi vahingossa. Jos tama olisikin tassa, mutta ei. Kaiken lisaksi taman ”heikomman astian” kasista syntyy monenlaista, mita miehet yleensa tekevat jos osaavat, kuten maalausta, remonttia, huonekalujen entisointia, lammityspuiden hakkuuta  ja vesakon raivausta moottorisahalla  vain joitakin vahaisimpia mainitakseni. Arvatkaa onko tassa kaikki? Ei toki. Kaikesta tasta huolimatta han tekee vaativaa kokopaivatyota, johon han paivittain sulaan aikaan ajaa polkupyoralla. Meno-paluu reilut 50 km. Kotimatkalla han kay kokemassa katiskat. Lapissa han ravaa alvariinsa ahkionsa kanssa karhujen kanssa melskaamassa. Kyseessa ei ole nuorempi siskoni, niinkun tyhmempi luulisi. Han jaa pian elakkeelle.
Revi tasta nyt huumoria. Minun onneton kasityoalbumini kaikkine naurettavine piperryksineen on surkea esitys kaiken sen rinnalla mita elamansa aikana sisareni kasista on lahtenyt.  Tassa on vahan nuorelle polvellekin ajateltavaa.
 Rakastan ja ihailen sinua siskoni.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Silmukoita ja suklaata

Viimeisesta kirjoituksestani saattaa erheellisesti saada sen kasityksen, etta nakokantani ranskalaisesta elamanmenosta on ankaran negatiivinen. Suosittelen tutustumaan myos aiempiin kirjoituksiini, joista kekselias lukija saattaa loytaa myos joitakin myonteisia ajatuksia vapaudesta, veljeydesta ja tasa-arvosta. Tanaan puolustan Ranskaa taas henkeen ja vereen enka vahiten siksi, etta Valimeri kimmeltaa kauniiisti auringossa ja siksi, etta naapuriasunnon vanha omistajarouva toi minulle kiitokseksi rasiallisen belgialaista suklaata. Kiitokseksi siita, etta kantelin hanelle loppukesasta omituisesta toiminnasta, jonka panin merkille puolenyon aikaan palatessani kotiin mieheni kanssa merenrantakavelylta.  Avatessamme hissin oven, sielta paljastui pystyasennossa oleva clic-clac sohva. Kysyimme kohteliaasti sohvalta minne se on menossa, mutta se ei vastannut eika myoskaan suostunut siirtymaan. Kavelimme portaat kotiin. Havaitsimme etta naapurissamme on muutto kaynnissa. Myohemmin kavi ilmi, etta naapurimme todellakin muutti pois yon hiljaisuudessa kun vuokria oli rastissa neljan kuukauden ajalta vieden samalla mukanaan huomattavan osan omistajan kalustetun huoneiston irtaimistoa. Muunmuassa clic-clac sohvan. Luotin senverran Ranskan oikeusjarjestelmaan, etten eparoinyt laittaa nimeani paperiin, jossa todistin havaintoni naapurini hamarista muuttopuuhista. Paperia kaytettiin sitten oikeudessa todisteena vuokralaista vastaan. Minulle aktista ei ole koitunut suklaarasian lisaksi muita seuraamuksia.  Vuokralainen tuomittiin oikeudessa, mutta kuten arvata saattoi, han ei saapunut sohvineen paikalle ja on edelleenkin kadoksissa.
Yksi hyva puoli Nizzassa on ylitse muiden: lankakaupat. Dubaissa oli harvinaista loytaa laadukkaita kasityolankoja. Taalla valikoima on ihan toista luokkaa. Olen mieltynyt Phildar-merkkiin (www.phildar.fr ), joka on hyva ja edullinen. La Droguerie  (www.ladroguerie.fr) on taivaallinen liike, viimeisen paalle hieno ja innostava, suorastaan nahtavyys. Siella langat ostetaan myyjalta, joka vyyhdilta kerii sopivan maaran asiakkaan tarpeen mukaan. Laatu on huimaa ja hinta myos.
Viimeiset viisi vuotta olen tehnyt alituisen helteen vuoksi lahinna pienehkoja puuvillapohjaisia kasitoita, toppeja, laukkuja, huiveja, joitakin neuletakkeja ja liiveja. En osaa olla mitenkaan pain, jos minulla ei ole kasityo menossa, tai mieluummin kaksi. Yleensa tottapuhuen useampikin. Viimeisina Dubain vuosina innostuin uudelleen myos ompelusta.  Lasten ollessa pienia ompelin todella paljon, ansaitsinkin silla valilla ihan mukavasti. Tein jopa pari iltapukuakin, jotka paatyivat Linnanjuhliin. Sita eivat tosin asiantuntemattomat selostajat maininneet. (Rehellisyyden nimissa: en ole mikaan suunnittelija, tein vain tyota kaskettya.) Ranskassa on ollut villaneuleillakin kayttoa itseasiassa enemman kuin koskaan Suomessa. Suomen talvet ovat siita hankalat, etta pelkalla neuleella ei koskaan ulkona tarkene ja kun tulee sisatiloihin, on neuleessa liian kuuma. En koskaan Suomessa talvella ollut kotona villapaita paalla. Tama on tietysti asumis- ja elamantapakysymys. Sisareni kotona vanhassa suuressa maatalossa, jota puilla lammitetaan, tietysti kaytetaan talvella villaneuleita sisallakin. Ja mina kaytan myos kesahelteella. Sisareni puistelee paataan niin etta hiki roiskuu, kun mina vedan heinakuussa polvipituisia villasukkia ja raappahousuja jalkaan. Ihmisten lammonsaatojarjestelmat ovat todellakin hyvin yksilollisia. Olen ollut aina viluinen, mutta viisi vuotta Dubaissa sekoitti lampotalouteni taysin. Nykyaan en kesta kylmaa ollenkaan. Suomen kesa on minulle nykyiseltaan ihan ekstreemia, vaikka joka kesa Suomessa varjottelenkin nelisen viikkoa.
Tana syksyna olen reipastunut ja laittanut facebook-sivuilleni jonkinlaisen kasityopaivakirjan, jossa esittelen tekosiani sita mukaa kun niita valmistuu. Sen tarkoitus ei ole pelkastaan se, etta saisin paljon kehuja, vaan myos se, etta itsekin nakisin, mihin aikaani olen haaskannut. Nyt kuvastossa on reilut parikymmenta tyota, suurin osa tullut loppukesan jalkeen valmiiksi. Valmiita toita on tietysti jarkyttava maara jo ennestaan, mutta en niita kelpuuta albumiin, kun ovat jo vanhoja. Lisaksi otin pestin suomiseuran puitteissa ja rupesin vetamaan Rivieran suomalaisten neulekerhoa. Ensimmaisessa kokoontumisessa viime viikolla oli lupaavasti kolme henkea. Meilla oli oikein hauskaa ja kasitoita tehtiin innolla. Otin taman haasteen mielellani vastaan, koska minulla on kasittamaton pakkomielle saada myos toiset tekemaan kasitoita. Jos joku lasnaollessani erehtyy lausumaan, ettei osaa tehda mitaan kasillaan vaikka haluaisi, joutuu han valittomasti henkisen ahdisteluni kohteeksi ja katuu katkerasti suunsa avaamista. Tama on suorastaan minulle missio: saada ihminen ymmartamaan mita kaikkea han menettaakaan, mikali ei koskaan yrita uudelleen, vaan antaa periksi ala-asteen kasityo-opettajan haukkumisesta seuranneelle masentumiselle ja itsetunnon taydelliselle murentumiselle kaikessa, mika liittyy kasilla tekemiseen. Minahan olen tasta elava esimerkki! Peruskoulun kasityonumeroni oli muistaakseni kuusi.  Ja siinakin oli puolet liikaa. En saanut varmaan yhtaan tyota valmiiksi koko ala-asteella. Villasukka jai siihen ensimmaiseen kantapaahan. Jo kantapaata  edeltava resori oli liikuttavan epamaarainen. Joskus myohemmin yritin omin pain saada aikaan lapasia, ja sainkin yhden, mutta siita tuli niin surrealistinen, etta toista ei kannattanut tehda, ei niita olisi kuitenkaan kehdannut pitaa. Muistelen, etta jostain kasitykseni ylittavasta syysta ranteen resori oli kaksi kertaa leveampi kuin itse lapanen. Sen lisaksi lapasen sisalta tyontyi ranteen paksuudelta mystisia langanpatkia. Mutta en antanut periksi. Jo parin vuoden paasta tein kirjoneuleita.  Se on vain kuulkaa tahdosta kiinni.
Joka kesa Suomen lomalta kannan mukanani kilokaupalla lankoja, jotka kekseliaasti piilotan matkalaukkuun alimmaiseksi, ennen kuin mieheni ehtii huomata touhuni. Olemme joutuneet maksamaan erinaisia kertoja huomattavia summia matkatavaroiden ylipainosta. Mies ihmettelee aina, etta mista hemmetista se paino on kertynyt, kun eihan me ostettu paljon mitaan. Tassa vaiheessa otan kasvoilleni uskottavimman viattoman ilmeeni ja kohauttelen neuvottomana hartioitani. Kasityolehdet taytyy hankkia jokaisena kesana ja siita syntyykin aikamoinen nivaska, kun Novitan kevat-, kesa- ja useimmiten myos syyskatalooki lasketaan mukaan. Sama toistuu tietysti Moda-lehden kohdalla ja lisaksi viela Suuri Kasityon kesan kaksois- ja mahdollisesti myos elokuun numero, mikali se ehtii ilmestya ennen lahtopaivaamme. Arvatkaa monta kiloa pelkastaan tama pino tekee.
Talla hetkella on vaihteeksi kaikkien villahuivien, -sukkien ja hartianlammittimien jalkeen tyon alla kevainen raitaneule, kun totesin, etta puuvillaisia jamalankoja on saatava poistumaan tasta mokista keinolla milla hyvansa. Kun oransseja, keltaisia ja punaisia lankakeria riitti jo kissojenkin leikkia, paatin tehda hauskan auringonkukertavan paitulin, johon ostin vain yhden keran pistaasinvihreaa puuvillaa antamaan ripauksen raikkautta. Se etenee jo rinnan korkeudella ja samalla stressi nousee uhkaavasti. Tama on se pahin vaihe. Kun tyo on valmistumassa, taytyy olla jo uusi tiedossa. Ja nyt ei ole. Tein sellaisen emamunauksen, etta ennen tata raitapaitaa neuloin kaikki keskeneraiset tyot valmiiksi. Nyt pitaisi jo suunnitella kiihkeasti ainakin jo kahta seuraavaa ja mahdollisesti niita varten taydentaa lankavarastoja. Jotta elama jatkuisi.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Valituslista


Olen huonolla tuulella. Puran pahaa oloani mielipuuhallani, eli listaamalla asioita, joista en pida uudessa asuinpaikassani.
1.Informointi
Ranskalaiset ovat maailman epaloogisinta kansaa. Myymalan ovessa lukee pienimmalla mahdollisella fonttikoolla aukioloajat. Sen lukemista varten tarvitaan suurennuslasi. Usein kyseista ilmoitusta ei edes vaivauduta laittamaan. Taytyy TIETAA milloin liike suvaitsee olla avoinna. Yleista on myos se, etta ovessa oleva informaatio ei pida ollenkaan paikkaansa. Puoti suljetaan henkilokunnan henkilokohtaisten tarpeiden mukaan esimerkiksi puoli tuntia ennen mainittua ajankohtaa.
Julkisissa kulkuvalineissa tiedonantoposterit ovat sijoitettu paikkoihin, joista niita on mahdotonta lukea. Paitsi jos sattuu olemaan kaapio tai alle kouluikainen lapsi. Tarkeaa tietoa, jossa kerrotaan, kuinka bussilipun voi ostaa kannykalla voi lukea vain yksi ihminen kerrallaan, koska niita on vain yksi kappale ja se on sijoitettu keskioven suojapleksin taakse polven korkeudelle ikkunan puolelle.  Yritin kerran saada selkoa tasta tiedotteesta sattuessani istumaan kyseisella paikalla, mutta 20 minuuttia kestavan matkan aikanakaan en kyennyt kasittamaan mita siina yritettiin kertoa.

2.Koiran paska
Sita on kaikkialla. Se on valloittanut koko Ranskan. Riski liukastua koiranpaskaan vaanii jokaisen ottamasi askeleen kohdalla. Patongin ostosreissulla joudut loikkimaan kuin hulluksi tullut sammakko valttaaksesi ihmisen parhaan ystavan jatoksia. Tasta huolimatta ranskalaisissa kodeissa ei koskaan riisuta kenkia suomalaiseen tapaan eteiseen vaan paahdetaan korot kopisten suoraan keittioon ja makuuhuoneeseen. Lapset puolestaan hyppivat kengissaan sohvalla ja kiipeavat poydille. Kaupunki ystavallisesti on asentanut ulostepusseja sisaltavia automaatteja kaikkien elaintenomistajien saataville, mutta niita kukaan ei kayta.

3. Normalisointi
Puheessa vilisee jatkuvasti ”normal” tai ”normallement”. Se tarkoittaa suomeksikaannettyna usein ”yleensa” tai ”todennakoisesti”. Jos henkilo toimii odottamattomasti, han ei ole normaali. Bussin pitaisi normaalisti tulla pian. Puheen perusteella voisi olettaa, etta Ranskassa on normeja, joita kaikki noudattaa orjallisesti. Tama ei tietenkaan pida paikkaansa. Vrt kohta 1.


4.Suhina
Puheessa viljellaan aannahdyksia, joilla ei ole mitaan kielellista tai aluellista perustetta. Ranskalaiset lisaavat mestarillisesti erilaisia sihahduksia puheeseensa. Esimerkiksi ”Oui” sanotaan ”Ouiiiiiiihhhhhh”. Tama suhina tulee lisata ainakin lauseen viimeiseen sanaan. Suhahdusta on mahdotonta kirjallisesti esittaa, koska osa siita tulee syvalta henkitorvesta, eika sita vastaa mikaan kirjain. Muunkinlaisia uloshengityksen mukana tulevia kummallisia aania lisaillaan rennon elegantisti puheeseen. Sen tarkoitus on hamata kuulijaa.

5. Pienentely
Kun ranskalaisella on tyttoystava, hanella on ”petite amie”, pikkuystava. Vaikka kyseessa olisi minka kaliiperin matami tahansa. Lastenlapset ovat loogisesti pikkulapsia ”petites enfants”, vaikka olisivat jo aikuisia. Pikku-etuliitetta voi surutta kayttaa ihan missa tahansa yhteydessa ilman etta se olisi vaarin. Kaikki on niin pienta ja sopoa!

6. Turhat kirjaimet
Jouduin vastoin tahtoani tutustumaan merkillisiin kirjainyhdistelmiin lasten kouluunmenon yhteydessa. Koulun tiedotteet olivat taynna pelonsekaista kunnioitusta herattavia kirjainlyhenteita, joiden merkitysta oli mahdotonta selvittaa. Ne piti TIETAA.  Joskus tiedotteiden laatijat olivat onneksi itsekin huomanneet, etta kirjainlyhenteita on ehka yhdessa paperissa hieman liikaa yhden ihmisen hallittavaksi ja huomaavaisesti olivatkin laittaneet sivun alalaitaan katevan lyhennesanaston, jonka avulla saattoi paasta hieman juonesta kiinni. Yleensa juuri tiedottamisen yhteydessa esiintyy naita sanahirvioita, joita ei loydy sanakirjoista. Tavoitteena tuntuukin olevan se, etta aivan yksinkertainen asia tehdaan mahdollisimman hankalaksi. Muutenkin ranskankieli on taynna turhia kirjaimia, joita ei kaytannossa tarvita. Kirjoitettu kieli sisaltaa ainakin puolet kirjaimia, joilla ei puhekielessa ole mitaan merkitysta, koska niita ei lausuta. Niiden tarkoitus on siis huijata ihmisia tekemaan itsensa naurunalaisiksi toisten edessa. Varmin tapa saada ranskalaisten epasuosio on se, jos yritat noudattaa orjallisesti heidan kirjakieltaan ja lausua kaikki vaivalla kirjoitut kirjaimet. Annan nyt vakavan neuvon: jos olet muuttamassa Ranskaan, ala vaan tee sita virhetta, etta rupeat opiskelemaan kielta. Siita ei ole mitaan hyotya. Minakin parjaan tassa maassa vain ja ainoastaan siita syysta, etten ole opiskellut ranskaa paivaakaan.

7.Kiintymyksen ilmaisut
Sillakin riskilla, etta minun ajatellaan olevan vanhanaikainen ja tiukkapipoinen: en sieda sita, jos joudun vasten tahtoani seuraamaan nuorenparin esileikkeja linja-autossa. Tama ilmio on yleiseurooppalainen ja tiedan muidenkin ihmisten valittavan tasta ongelmasta. Ehka myos 5 vuotta islamilaisessa kulttuurissa on tehnyt tehtavansa. Dubaissa ei lain mukaan saa osoittaa julkisesti kiintymystaan. Siita voi joutua pahimmassa tapauksessa kuukadeksi vankilaan, niinkuin kavi iloiselle englantilaiselle lomanviettajalle ”kissing-Katelle”, kun pussaili katukahvilassa poikaystavansa kanssa.  En saa henkisia vaurioita pikkupusuista, mutta aanitehosteiset kielisuudelmat julkisessa kulkuvalineessa ovat vastenmielisia.  Siedan hyvin pehmoesityksia, jos saan itse valita ajankohdan. Asiayhteyteen sopimaton toistensa ahmiminen ei ole sellaista.

Huh. Kylla helpotti. Hyvin todennakoisesti listani saa viela jatko-osia.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Siina on reika


Tana aamuna katselin taivaanrantaa, kun anilliininpunainen aurinko nousi silmissa ja lopulta pompahti horisontin ylapuolelle. Samalla se noustessaan meni pilven taakse piiloon ja lopulta siita nakyi enaa pieni viiru. Sitten se havisi ja tuli valoisaa.
Olen huono omaksumaan uusia kansallisia tapoja, jos niilla ole minulle erityista sisaltoa. En oikein jaksa innostua esimerkiksi tanaan vietettavasta ystavanpaivasta. En osaa ruveta juhlistamaan paivaa, joka on yhtakkia jostain ilmestynyt kalentereihin. Jos tietaisin saavani timanttikorvikset, suhtautuisin ehka vakavammin ystavanpaivaan. Tuntien siippani sellaisesta on turha unelmoida eika muitakaan halukkaita ole ilmaantunut moiseen hossotykseen. (Nyyh.)  On itseasiassa aika huvittavaa, etta monista juhlapaivista on on tulossa kovaa vahtia kansainvalisia. Arabiemiraateissa joulua vietetaan nayttavammin kuin kristityissa maissa konsanaan.  Rovaniemikin kalpenee niiden joulupukkiarsenaalien ja kuusien rinnalla, joita Dubaissa nakee seka yksityiskodeissa etta kauppakeskuksissa.
Maan tavoista ja kulttuurista kertoo nykyaan tv-mainokset. Omaan luotettavaan havaintooni perustuen voisin sanoa, etta missaan ei mainosteta niin paljon hiustenhoitotuotteita kuin Dubaissa. Tama on tietysti ymmarrettavaa kulttuurissa, jossa hiukset ovat ”naisen kruunu”, kauneuden mittapuu ja merkittava ase naimamarkkinoilla. Hiuksethan juuri tasta syysta peitetaan, etteivat miehet ennen aikojaan kohtuuttomasti innostu. Hiuksia siella maailmankolkassa ihmisilla kasvaa verrattaen runsaasti niin pituuden kuin volyyminkin suhteen. Ymmarrettavasti niita taytyy hoitaa aivan erityisella pieteetilla. Mikaan wash and go –tuote ei kaytannossa toimi. Tarvitaan shampoita, hoitoaineita, hiusnaamioita, seerumeita, brasilialaisia keratiinihoitoja, kiillotustuotteita, oljyja, voiteita, vahoja ja mitahan viela. Kerran Dubaissa kampaajalla istuessani seurasin nuorehkon naisasiakkaan raivoamista, koska salongista ei loytynyt hanen mielestaan sopivaa kampaa kosteiden hiustensa suoristamiseen. Hiustenhoitoon suhtaudutaan siella  kuolemanvakavasti. Toki muutakin mainostetaan. Erityisesti asioita, joita Raamatussa maaritellaan ”elaman varallisuuden komeilevaksi nayttamiseksi”. Parfyymeja, koruja, meikkeja, muotimerkkeja, luksusautoja, luksusasuntoja, luksuslomamatkoja ja luksusravintoloita. Yllattavaa kylla, myos kodinhoitoon liittyvia arkisia tuotteita, kuten riisia, oljya ja siivoustuotteita. Tama on yllattavaa muunmuassa siksi, etta paikalliset naiset eivat tee kotonaan mitaan kodinhoitoon liittyvaa. Kaiken tekevat kotiapulaiset, jotka eivat ehdi katsoa tv:ta eivatka varsinkaan tee ostopaatoksia. He ovat nakymaton ammattikunta, jotka eivat myoskaan esiinny mainoksissa. Niissa rouvat mukamas itse siivoavat tai laittavat perheelleen ruokaa.
Ranskan mainonta on jokseenkin erilaista. Ruokamainokset ovat vahvasti esilla. Juustot, jogurtit, valmisannokset, lihatuotteet, suklaat ja muut herkut saavat kovasti mainosaikaa. Toki parfyymit jakavat potin, Ranskassa kun ollaan. Vakuutusyhtiot ottavat myos osansa. Automainoksissa esiintyy useimmiten edullisia perheautoja. Parinmuodostus on fransmanneille vaikeaa runsaiden deittimainosten perusteella. Johtopaatokseni on, etta taalla vietetaan varsin tavallista elamaa.
Siita kun katselin saannollisesti Suomen televisiota on aika kauan, kymmenisen vuotta. Jotkut mainokset ovat jaaneet mieleeni jopa lapsuudesta asti.  En osaa sanoa, onko tilanne kovin erilainen nykyaan, mutta mainosten kirjo on kasittaakseni  Suomessa paljon laajempi, kun kahdessa em. paikassa. Dubain vinkkelista jotkut suomalaiset mainokset saavan hullunkurisia savyja. 70-luvulla oli shampoomainos, jossa sanottiin ”Ole ylpea hiuksistasi suomalainen!”  Aika harvalla on sellainen kuontalo, josta voisi ylpeilla. ” Ruisantero - Siina on reika!”  Suoraan sensuuriin! ”Yks kakkaa, kaks kakkaa - ja muuta sitten ei tarvitakkaa!” Taysin surrealistista! Ei joka maassa kananpaskaa telkkarissa mainosteta!
Euroopassa on paljon lemmikkeja ja se nakyy myos mainonnassa. Kun lahetystyossa elamansa viettanyt tatini tuli Bangladeshista Suomen lomalle, han sanoi suhtautuvansa kaksijakoisesti kissanruokamainoksiin, joita vilisi joka kadunkulmassa. Kun oli nahnyt sadoittain nalkaan kuolevia lapsia joka paiva, ”sita kissa ostaisi”-lause tuntui groteskilta.
Kaikesta huolimatta: hyvaa ystavanpaivaa!