Polyfonisia pohdintoja

Koska minulle on kissojen hoidon lisaksi elamassa tarkeinta pitaa ylla hyveellista ja kultturellia imagoani, haluan esiintuoda joitakin mieltaylentavia piirteita persoonallisuudestani, joita saattaa varjostaa viime aikojen hermojen kiristymisesta johtuva mauton kielenkaytto ja keskittyminen populaarikulttuuri-ilmioiden tarkasteluun.

Kuten hiljattain mainitsinkin, korkeatasoinen kulttuurielaman harrastamiseeni ja suorastaan sille omistautumiseeni on jo lapsuudestani asti kuulunut niin kansantanhut, kuorolaulu, kuin klassinen musiikki. Varhaislapsuuttani varittivat poikkitaiteellisten vanhempieni ansioista taidenayttelyissa kayminen, mieskuoron viikottaisen harjoitukset seka Matti Salmisen siihen astisen leveytystuotannon seka Veikko Huovisen kirjallisten tuotosten ulkoaosaaminen. Jokapaivaista olivat myos sopraanon aanenavaukset, hengitysharjoitukset kuin myos suomalaisten klassikkosaveltajien romanttiset duetot. Puhumattakaan ruumiinkulttuurista. Paraolympialaiset, maailmanmestaruuskilpailut, tenniksen maailmancupit ja Lappeenrannan humppafestivaalit olivat kiintea osa kirkasotsaista nuoruuttani, josta ei kulttuurillista stimulointia puuttunut.

Mihinka omena puusta putoaisi? Taiteen tekemisen janoni oli niin kova, etta koulun kaynti tuntui ajoittain tukalalta ja oppitunnit sujuivatkin paa-asiassa opettajien pilakuvien laatimisessa. Elamani vaikeimman etapin, yo-kirjoitusten lapivienti, vei voimani tyystin ja antauduin vuosiksi taiteen vietavaksi. Tama jalo ele ja pyyteeton lahja Kaakkois-Suomen kulttuurielamalle pani liikkeelle useita  merkittavia tyoskentelyprosesseja, joiden hedelmista lahipiirini saa nykyaankin nauttia. Naihin tuotoksiin kuuluvat mm. lukuisat maalaukset, jotka luovat omaani ja joidenkin laheisteni kotiin herkkaa, mutta samalla, oi, niin jaljittelemattoman omaperaista tunnelmaa, joka on peraisin syvalta sielusta kumpuavan kaihomielisen tuskan ilmentamasta luovuudesta, jonka uniikit hedelmat nyt sulostuttavat katselijan paivia uudestaan ja yha uudestaan. Nuoruuden korkeatasoisten taidevuosien muistona mainittakoot myos kaksi kellastunutta sivua Vallankumousetydia, jota en koskaan kokonaan oppinut seka keskenerainen lapanen.

Perheen perustaminen oli kuitenkin koitua kulttuuripersoonalleni kohtalokkaaksi. Pianoon en juuri ehtinyt koskea muutamaan vuoteen vaipanvaihdon ja maidontuotannon lomassa. Mieheni, joka omasi viela siihen aikaan joitakin romanttisia piirteita, saattoi joskus herattaa minut tuomalla aamukahvit sankyyn ja soittamalla levylta lempioopperaani, joka oli siihen aikaan joko Aida tai Madame Butterfly, jota itsekin olen ollut esittamassa sopraanoni viela toimiessa kohtuullisesti. Nyt en enaa tieda mika on lempioopperani, koska en enaa heraa aamuisin geishatyttojen heleaan lauluun, jolloin mieleeni tulvivat ihanat muistot sipsuttaessani sievasti heidan laillaan nayttamolla Herra Pinkertonin huutaessa korvaan ja yleison palvoessa minua. Taman paivan realiteetti on se, etta heraan vieresta kuuluvaan mojovaan pieruun i-phonesta tulevan jalkapallo-ottelun saestyksella.

Yritan toki hampaat irvessa yllapitaa jonkinlaista sormituntumaa pianoni aaressa. Hieman minua lohduttaa, etta koen edelleen sukulaisuutta sielujen sympatian muodossa Johann Sebastian Bachin kanssa, vaikka han onkin jo vainaa. Hanella on nimittain tismalleen samanlainen tapa poiketa teemasta, kuin minulla. Ei ole perhana yhtaan niin yksinkertaista asiaa, jota tama polyfonian mestari ei saisi riepoteltua levalleen, kuin Jokisen evaita. Etta voikin perskules olla lapsellisen yksinkertainen juoni, jota on pakko repostella aarimmaisyyksiin ihan vaan, jotta saisi kuuntelijan ajatukset oikein sotkettua. Ja aikansa sahlattyaan niin mutta, entapa jos, kokeillaanpas tata, toisaalta taas ja tuli vaan mieleen, koko homma palautuu yllattaen lahtoruutuun. Dramaattinen piste. Hiljaisuus. Raikuvat aploodit.

Semmoista se on kun mina suuni avaan.