Aiheeton kirjoitus

Elämäni ollessa siinä määrin haasteellista, että kaikki hauskan pito ja muu ylimääräinen kiva, kuten virkistävä luppoaika on kortilla, totean, että piintyneet tapani eivät irroita minusta otettaan, vaikka kuinka olisi kiire. Joitakin tälläisiä tapoja, joita tässä yhteydessä tarkoitan, on loppumaton tarpeeni pyöritellä mielessäni turhanpäiväisia asioita, analysoida niitä päämäärättä aikani kuluksi, sekä ilahduttaa myös lähipiiriäni loppumattomilla yksinpuheluilla, joiden lomassa heillä ei ole mahdollisuutta sanoa mitään väliin. Tätä harrastan erityisesti, kuten olette mahdollisesti panneetkin jo merkillle, blogikirjoituksissani.

Näin rauhallisena sunnuntaiaamuna, kun lapsoseni eivät vielä ole heränneet, johtuen ehkä siitä, että täysi-ikäisempi heistä kahdesta saapui kotiin joskus aamuyöstä, saan nauttia laatuajasta kissojeni kanssa, jotka ovat jostain syystä päättäneet tehdä selvää kitarankuljetuslaukustani. Tämä suunnaton viha kitaraani kohtaan voi johtua siitä, että aika ajoin lähtiessäni ulos kitaralaukku kainalossani, en välttämättä tule yöksi kotiin. Tästä ei tule suinkaan vetää johtopäätöksiä, että viettäisin millään mitta-asteikolla mitattuna hiukkaakaan epäilyttävää elämää, vaan yksinkertaisesti siitä, että olen todennut mielenterveydelleni erittäin hyödylliseksi aika ajoin osallistua tuttujen muusikkoystävien milloin milläkin tekosyyllä järjestämiin luovan musiikin sessioihin, joilla on yleensä tapana venyä aamuyöhön. Pikkujouaika antaa luonnollisesti tällaiselle toiminnalle erittäin helposti käyttöönottovalmiita mahdollisuuksia, joita olen viimeaikoina valikoiden käyttänyt hyväksi. Toiminnasta saattaa tietysti seurata pahanlaatuinen jetlagia muistuttava tila, jota joutuu parantelemaan koko seuraavan viikon, ja jolla ei ole mitään tekemistä päihdyttävien aineiden nauttimisen kanssa, vaan joka yksinkertaisesti aiheutuu runsaasta univelasta. Olenkin joutunut myöntämään sen ikävän tosiasian, että näillä ikävuosilla ei enää ole kovinkaan paljon järkeä soittaa Nirvanaa enää aamuviideltä. Ajattelinkin ruveta vetämään rajaa noin kello kolmeen..

Koska eksyin taas aiheesta, palaan vielä sunnuntaiaamuun ja haluan kertoa, että koen tällä hetkellä suurta ahdistusta, koska joudun olemaan hiljaa, jotten saisi vilpittömän vihaisia ja yllättävän kovaäänisiä teinisolvauksia jälkikasvultani heidän herättyään kesken hyvin ansaitulta levolta, heidän kerätessään voimia uuden kouluviikon alkuun saattaakseen opintonsa päätökseen toiveeni mukaan mahdollisimman nopeasti ja varmasti voidakseen ruveta sitten rivakasti keräilemään tavaroitaan ja antaakseen lähikasvattajalleen vihdoin ja viimein hänen ansaitsemansa vapauden toteuttaa haaveensa loppuelämänsä suhteen, mitä se sitten lieneekin. Veikkaan, että aiheeseen sisältyy vielä muutama yllätysmomentti, mutta sen lisäksi joitakin ennalta arvattavia itsestäänselvyyksiä, kuten neulomista kahden kissan kanssa, nirvanaa aamukolmelta sekä mahdollisesti maastopyöräilyä.

Aiheeseenpääsy tuntuu nyt tänäaamuna erityisen haasteelliselta, joten palaan hetkeksi aikaa vielä viimeeksimainittuun liikuntateemaan. On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka pääkaupunkiseudulla on kaikki mahdollista. Tämän takia ei siis tarvitse lähteä Ameriikkaan. Kivenheiton päässä löytyy jos jonkinlaista pusikkoa, joissa voi vaivatta törmäillä kiviin ja kantoihin maastopyöräilyn merkeissä. Olen karvaasti oppinut tämän riuskalta ja määrätietoiselta valmentajaltani, joka mielipuolinen kiilto silmissään järjestää minulle viikottaisia seikkailuretkiä luonnonhelmaan teemalla "lähimetsät tutuiksi". Kuten olen jo maininnut, hänellä on aiheesta varovaisen arvioini mukaan kymmenien vuosien kokemus, joten hän tuntee Uudenmaan metsiköt kuin omat taskunsa ja homma näyttää olevan hänelle sen vuoksi suhteellisen vaivatonta. Minulle tuottaa edelleen jonkinverran päänvaivaa pystyssäpysyminen liukkailla juurakoiden peittämillä poluilla, sekä -kantokykyni ollessa verraten heikko- perässä/hengissäpysyminen, kun ylittää upottavaa suota muistuttavaa metsäaukeaa maastopyörän keikkuessa iloisesti selässä. Jokatapauksessa laji on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vaikka en aiemmin tiennytkään minulla olevan piirunvertaakaan masokistisia piirteitä.

Lähtemätöntä vaikutusta en ilmeisesti ollut tehnyt exääni nuoruuteni ajoilta, johon satuin vahingossa törmäämään keskellä kirkasta päivää. Täytyy myöntää, että olin jossain määrin saattanut itsekin jo unohtaa kyseisen herran eksistenssin, mutta välittömästi hänet bongattuani kuitenkin terävästi muistin kenestä on kysymys. Näin ei kuitenkaan ollut hänen kohdallaan, mutta en koskaan häntä erityisen terävänä pitänytkään. Olen tähän asti ollut vakuuttunut siitä, että kerran minuun tutustuttuaan, ei koskaan voi unohtaa mieleenpainuvaa, valloittavaa ja kiinnostavaa peroonaani. Jouduin vetämään asiassa täydellisen vesiperän, kun jouduin noin varttitunnin ajan verestämään seikkaperäisesti herran muistia, jotta hänellä rupeaisi kellot soimaan. Lopulta saatuaan vaivalloisesti kiinni muistijäljistä, jotka olin jättänyt hänen surkeaan aivokapasiteettiinsa, esitti hän pahoittelunsa vedoten huonoihin silmalaseihinsa. Minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että herra on auttamattomasti sairastunut alzheimeriin.

Koska jälkikasvu rupeaa heräilemään, kissat vaativat viihdytystä ja tilausneule odottaa viimeistelyä sen lisäksi, että olen päättänyt lähteä salaa lenkkeilemään, jotta pysyisin valmentajani perässä seuraavalla maastoretkellä, joka tapahtuu teemalla "Lumikenttien kutsu", on minun nyt annettava periksi ja päätettävä kirjoitukseni ennenkuin koskaan pääsin edes varsinaiseen aiheeseeni.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että sellaista ei ehkä koskaan ollutkaan. Kuten tavallista.