Maastossa

En missään tapauksessa aio enää sortua miljoonatta kertaa puolustuspuheisiin tai säälittäviin myötätunnon kerjäämiseen tähtääviin jorinoihin, joita olen täällä aiemmin esittänyt selitelläkseni syitä sille, miksi otteeni varteenotettavana blogikirjoittajana on huolestuttavassa määrin hiipunut. Tähän on tosiasiassa lukuisia päteviä syitä, joita en siis lähde erittelemään. Totean vain, että jos olen viime aikoina jotain elämässäni oppinut, niin sen, että ihminen joutuu yllättävän monesti elonsa aikana rikkomaan pyhästi antamiaan lupauksia, mikä liittyy esimerkiksi blogin tunnolliseen päivittämiseen, säännöllisen liikuntaharrastuksen aloittamiseen tai rakastamiseen niin myötä kuin vastoinkäymisessä.

On kuitenkin todettava, että olen jossain määrin yrittänyt korjata edellä mainittuja puutteitani ja suunnitellut jo pitkään uuden liikunnallisen lajin opettelemista. Koska olen urheiluhistoriani aikana kuitenkin ehtinyt työntää lusikkani jo aikamoneen soppaan mitä tulee liikuntalajien läpikäymistä vaihtelevin tuloksin, en voinut vastustaa tarjousta, jonka eräs kohtalaisen hyvin tuntemani maastopyöräilyn aktiiviharrastaja esitti, kun tarjoutui ystävällisesti oppaakseni tutustuttaakseni minut tämän minulle tuntemattoman lajin saloihin kauniissa syyssäässä. Hän markkinoi minulle aluetta, jossa lajiin tutustuminen tapahtuisi kertomalla kauniista merenrannoista sekä helpohkosta ja tasaisesta maastosta. Koska olen kuitenkin ajanut elämässäni monta kertaa polkupyörällä, innostuin todella ajatuksesta ajatellen selviäväni hommasta suhteellisen helpolla ja saaden näin kiinnitettyä uuden välineurheilun hallinnan sulan hattuuni. Lisäksi saisin itsestäni hienoja selfieitä ja upeita päivityksiä facebookiin maineeni noustessa ihailtavana uranaisena, joka vapaa-aikanaankin pitää huolta kunnostaan, tarttuu rohkeasti maskuliinisiinkin lajeihin, eikä suinkaan nyhjäisi sohvannurkassa sukkaa kutoen.

Sain pikakurssin vaihteiden ja jarrujen käytöstä ja pian uskallauduinkin pyörän selkään. Matkamme alkoi reippaalla ylämäellä, josta sain sopivasti hien pintaan ja verenmaun suuhuni. Yritin kuitenkin hymyillä viehättävästi, jotta en jo alkumatkasta menettäisi kasvojani, koska olin asennoitunut siihen, että ylämäkiä ei juurikaan olisi ja olin saattanut antaa oppaalleni etukäteen hieman liian positiivisen kuvan tämänhetkistä fyysisestä kunnostani. Totesin kuitenkin varsin pian, että tiukissa ylämäissä on hyvä huomata jotain mielenkiintoista luonnossa, jota on pakko pysähtyä valokuvaamaan, muistaa tarkistaa repusta jotain tärkeää tai teeskennellä, että puhelin soi ja sanoa, että on pakko vastata, jos puhelu tulee vaikka lapsilta. Näin saa helposti hengityksen tasaantumaan, ja loppuylämäessä voikin sitten rauhallisesti taluttaa pyörää teeskennellen puhuvansa puhelimeen.

Suurin huolenaiheeni oli tietenkin se, kuinka maskara ei tuhriintuisi, kun kylmä tuuli tuiversi ja aikaansai silmien vuotamista. Lisäksi puuskuttaminen ja hikoilu aiheutti lähes sataprosenttisesti nenän kiiltämista, mikä taas on ikävä seikka valokuvissa, joten liikutuin ilosta, kun bongasin metsän siimeksestä pikkukahvilan, jossa arvasin minulla olevan mahdollisuuden käväistä naistenhuoneessa tarkastelemassa vaurioita. Löysin nenäni puuteroitua oppaani hermostuneena odottelemassa matkan jatkumista. Hän ei selvästikään ollut tottunut pysähdyksiin erilaisiin syihin vedoten joka puolen kilometrin kohdalla.

Luultavasti näistä syistä suivaantuneena hän ohjasi minut johonkin hemmetinmoiseen ryteikköön, jossa sain henkeni kaupalla väistellä piiskaavia oksia, kaatuneita puita ja ajella kieli keskellä suuta pitkin pitkospuita. Selvisin hengissä nipinnapin ja vaadin suureen ääneen kahvitaukoa. Tällainen järjestyikin varsin nopeasti ja luulen, että se johtui pelkästään siitä, että oppaani ei jaksanut kuunnella enää minuuttiakaan kovaäänistä jurputustani nestetankkauksen tärkeydestä urheilusuorituksen aikana. Sitäpaitsi hän selvästikin paheksui sitä, että hukkasin metsään häneltä lainaamani kalliit ajolasit, mikä taas yksinkertaisesti johtui siitä, että pysähdyin ylämäessä silittämään vastaantulevan koiranulkoiluttajan puudelia ja katsoin parhaaksi ottaa lasit siksi aikaa pois, jotta koira ei säikähtäisi minua. Onhan hyvien tapojenkin mukaista luoda tervehtiessä katsekontakti ja tässä yhteydessä asetin lasit viereiselle kivelle, johon ne sitten valitettavasti unohtuivat.


Kahvitauko oli todella tervetullut, koska minulle oli jo muodostumassa rasitusvammoja siinä määrin, että pelkäsin joutuvani hinaukseen paluumatkan ajaksi. Reiteni tuntuivat melko huterilta yrittäessäni jo pelkästään seisoa, joten istuuduin kiireesti kallionreunalle, ryystin kahvini ja söin voileipäni, jonka jälkeen ehdotin pieniä päivätorkkuja auringon lämmittäessä suloisesti. Oppaani, tuo varsinainen orjapiiskuri ei tietenkään halunnut kuulla puhuttavankaan mistään päivälevosta vaan patisteli minua välittömästi pyörän selkään ennenkuin ehdin edes pyyhkiä muruja suunpielistäni. Hänellä tuntui olevan huoli siitä, että auringon laskettua meille saattaisi tulla kylmä. Minusta se oli kohtalaisen tyhmästi päätelty, koska maasto ei todellakaan ollut sellaista, jona hän sitä oli minulle muutama päivä sitten markkinoinnut: tasaista ja helppoa. Hänellä tuntui olevan joku sairaalloinen tarve mennä aina umpimetsään törmäilemään pudonneiden lehtien piilottamiin lahoihin puunrunkoihin, kiviin ja kuoppiin, sillä seurauksella, että minulle tuli ankara hiki ja olin jatkuvasti turvallani mustikkamättäällä. Lisäksi satulaan tottumattomuuteni yhdistettynä kuoppaiseen menoon sai aikaan sen, että en taatusti kykene istumaan työssä koko ensi viikkoon. Onneksi työasennoksi suositellaan nykyään seisomista, joten ajattelin säätää työpöytäni niin, että pystyn tekemään työtäni seisoen ollen näin trendikäs ja esimerkillinen työntekijä kenenkään tarvitsematta tietää uuden työasentoni todellista syytä.

Saavuimme viimein autolle hieman eri aikoihin. Oppaani oli jo ehtinyt pakata pyöränsä ja varusteensa autoon ja hyppeli lämpimikseen, kun puuskutin naama tulipunaisena taluttaen pyörääni jalkojeni vatkatessa voimakkaasti. Tässä vaiheessa olin jo luovuttanut maskarasta ja puuteroinnista huolehtimisen tyystin. Myös hiukseni olivat sekaisin. Minun oli kaikenkukkuraksi nöyränä myönnettävä, että olin saattanut lievästi arvioida alakanttiin lajin haastavuuden. Ei siis riitä, että olen ajanut lapsena kolmipyörällä. Totesin, että minun tulisi ehkä harjoitella muutaman kerran lisää voidakseni kutsua itseäni edes jossain määrin maastopyöräilyn harrastajaksi.

 Enkä missään tapauksessa aio katsella reissun aikana minusta otettuja valokuvia.