Lahtoselvitys

Kesäloman suunnitteleminen on aikamoista puuhaa. Kun siihen liitetään lasten koulun loppumiseen liittyvät hössötykset, joka täällä ajallisesti tarkoittaa kesakuun viimeisiä viikkoja, uuteen kouluun hakemisprosessi ja siitä seuraava helvetillinen maratoonijuoksu seka kuuden hengen yllätyskissaperhe, joka ilmestyi kuukausi sitten varastooni, voi toisinaan käyäa niin, ettei ehdi kovin paljon ajattelemaan mitä tekee. Siitä puolestaan seuraa valtavaa ajanhukkaa, ajan, joka on jo muutenkin tiukilla, sekä valtavaa stressia, kun joutuu korjaamaan tekemiään päättömiä ratkaisuja kaiken kiireen keskellä.

Koska perheeni ei osaa tehda koskaan mitään päätöksiä niinkuin muut ihmiset, ajoissa, kaiken jäädessä aina, tosin ainakin osittain meista riippumattomista syistä, viime tippaan ja vähän sen yli, olemme nyt lomasuunnitelmissamme siinä vaiheessa, etta poikani lähti Suomeen viikko sitten, koska hänellä oli kiire keräämään mansikoita. Tyttö, Sebastien ja minä lähdemme ylihuomenna, mikali paikalliset elainvalvontaviranomaiset eivät rupea lyömään kapulaa rattaisiin ja viivyttelemään takaisinpaluu-lupakirjan myöntämisessä. Mies tulee sitten kun kerkeää ja pääsee. Herra yksin tietää milloin.

Olen käyttänyt, tietysti, osan kallisarvoisesta ajastani kesälomagarderoobin varusteluun. Tuloksena ateljeepuvustamostani on uunituore puutarhanhoitoshortsihaalari, koska en koskaan suostu esiintymään julkisesti ilman asianmukaista asukokonaisuutta. Tämä oli tärkein lisä muuten niin monikayttöiseen ja samalla aistilliseen lomapuvustooni, koska minulla on vahva epäilys siitä, että supersiskoni panee minut taas töihin puutarhassaan. Kokemukseni mukaan minua odottaa ainakin 8 tuntia kestävä risusavotta liiterin takana, jossa oksasilpuriin tyonnetään käsivarsien lisäksi noin sata kuutiota manikyyrin pilaavaa, kädet haavoille repivää kuusenoksaa. Lisäksi jalkapallokentän kokoista nurmikkoa on joka toinen päivä niitettävä sirpillä ja yksityiskohtia höylättävä leikkuukoneella, jota en osaa edes käynnistää, varoen samalla kallisarvoisia ja harvinaisia kukkaistutuksia, joiden yli minulla on joskus taipumus jyrätä. Pahinta on kuitenkin kasvimaan kitkeminen. Täytyy oikein pisteitä antaa sisarelleni, joka rakkaudellisesti opastaa minua joka vuosi yhä uudestaan mitkä rehut otetaan, mitkä jätetään. Tehtävän ollessa verrattaen toivoton, hän edelleen sinnikkäästi jaksaa uskoa siihen, että opin erottamaan rikkaruohon täysimittaisesta tomaatinvarresta, jossa raakileet jo alkavat sievästi punertaa.

Ohjelmassa seuraa myos tärkea ja velvoittava numero: vävykandidaatin hyväksyntä. Kyse ei herranpieksut ole vielä omasta tyttärestäni vaan sisareni kauniista naimaikäisesta impyestä. Asetan ehdottoman korkeat laatuvaatimukset vävykokelaille ja tulen tarkasti valvomaan, että ne täytetään viimeistä piirtoa myöten. Eräs tärkeimmistä kvaliteeteista on, että kokelas sietää meluisan perheeni joskus pitkäksikin venähtävia ja melkoista sekasortoa aiheuttavia vierailuja anoppilassa. Näistä piinaviikoista selviäminen kunnialla osoittaa henkilöllä olevan sellaisia jaloja luonteenpiirteita, joita sitkeältä ja luotettavalta elämänkumppanilta vaaditaan. Tämänkin välttämättömän ominaisuuden omaaminen ei kuitenkaan yksin riitä saavuttamaan hyvaksyttävää arvosanaa. Ei, vaan kokelaan täysimittainen hyväksyminen edellyttää vähintään kohtalaista kitaransoittotaitoa. Tämä vaatimukseni perustuu yksinkertaisesti siihen, etta enhän minä nyt sentään aivan kaikkea voi yksin tehdä. Koska osakseni lankeaa jo altto-osuus yhteislauluiltamissa, olisi kohtuutonta vaatia minun hilluvan kitara kainalossa, kuin joku epämääräinen hippi. Uskottavuuteni kärsisi kovan kolauksen.

Jäljellä olevat kaksi päivää käytän tiiviisti kissaperheen ruokintavuorojen organisointiin naapuristossa sekä passien etsintään.

Hyvaa lomaa kaikille!

Mielipiteet, niiden muuttaminen ja kuolaus

Vaikka omaankin vahvat, viisaat ja perustellut mielipiteet kaikista asioista ja tiedan olevani varmasti aina oikeassa, olen samalla kuitenkin aarimmaisen vaatimaton ja pyrin alati kehittamaan itseani niin tiedollisesti kuin  asentellisestikin, vaikka mieheni yleensa vaittaisikin jotain aivan muuta. Olen joutunut viime aikoina todistamaan asioiden sumaa, joiden edessa olen ollut pakotettu taipumaan ja opettelemaan uutta suhtautumista tilanteessa, jossa huomaan aiempien kasitysteni olleen hieman puuttellisia. Koska olen valtavan kehityskelpoinen yksilo aarettoman suuren intelligenttikapasiteettini takia, olen antanut itseeni virrata vapaasti uutta ajattelutapaa, tietotulvaa seka modernia asennoitumista. Tama on seka vavisuttanut perusarvojani etta saanut aikaan elamassani merkittavia muutoksia. Koska uudet haasteet eivat minua suinkaan pelota, ilon kyyneleet silmissani tartun innolla uuteen tilaisuuteen ravistaakseni joskus jopa polyyntymisvaarassa olevia kasityksiani asioista, ilmioista ja esineista. Kuvailen seuraavaksi joitain haasteita, joiden edessa olen avannut nakemyksissani uusia ikkunoita, joiden lapi elaman kyltymaton tarkastelu on saa aivan uusia ulottuvuuksia.

Ensinnakin minun on myonnettava, etta espressokeitin ei valttamatta ole aina niin suuri, kuin olin tahan mennessa kuvitellut. Olen havainnut kaupoissa myytavan laitteita, joissa on siro design ja koska lahipiiriini kuuluva George Clooneykin juo espressoa, olen vakavissani harkinnut kyseisen laitteen hankkimista kotiini iltapaivakahveja varten. Nain minulla olisi myos jotain mieleista tarjottavaa Georgelle, kun han poikkeaa kylaan.

Suurimman mullistuksen elamaani on tuonut kuitenkin suhdannepoliittinen muutos jyrkan paheksuvasta hyvaksyvampaan ja avoimempaan suuntaan moderniin viestintateknologiaan ja erityisesti joihinkin sosiaalisen median erityissaarekkeihin liittyen. Todistusaineistona tasta mainittakoon uusin intohimoni, ajanvietteeni ja inspiroiva innoituksenlahteeni: Pinterest. En viela muutama kuukausi sitten kuuna kullanvalkeana olisi ulkonut roikkuvani jokaisen mahdollisen hengahdystauon aikana seuraamassa, mita ihmeellista ja ihanaa Pinterestissa on tarjolla. Pinterestissa roikkuminen ei mielestani ole tosin kauhean paha asia, koska sielta olen saanut jo paljon ideoita kaikkiin elamani osa-alueisiin hampaiden valkaisusta muovisen juomapullon muuntumiseen kannykan latauskeskukseksi. Tyttarenikin on innostunut varsinkin Pinterestin kotitekoisista kauneidenhoitonikseista siina maarin, etta ruokakaappimme on jatkuvasti tyhja. Kookosmaitojauhe loppui heti kattelyssa, kaakaosta ja maissijauhosta puhumattakaan. Oliivioljyt ja hunajat on valutettu hiuksiin. Kaappi ammottaa tyhjyyttaan, mutta tukka kiiltaa.

Pinterest luo oivan aasinsillan minulle hyvin kipeaan aiheeseen. Tasta asiasta minun on hyvin vaikea puhua. Jotta pystyin tehostamaan Pinterestissa roikkumisen maksimaaliselle tasolle, olen ottanut kayttooni (voinko sita edes aaneen sanoa, kaiken sen parjauksen jalkeen, jota olen jatkuvasti julkisesti harrastanut ja vannonut, etten ikina siihen sorru, mutta ymmarrattehan, etta aika muuttaa ihmista ja minakin joudun joskus antamaan periksi asioille, jotka ovat aiemmin saaneet minussa aikaan voimakkaan vastemielisia ajatuksia saatikka, etta olisin ikimaailmassa kuvitellut kykenevani kayttamaan kyseista aparaattia) MinaSoitan puhelimen. No nyt se tuli ulos. Antakaa anteeksi uskottomuuteni omille sanoilleni, mutta olen hapeamattoman onnellinen alypuhelimen omistaja! Perskutarallaa miten elama muuttui helpommaksi! Sen lisaksi, etta kannan siina mukanani blogin, pinterestin seka sosiaalisen kontaktiverkostoni, voi silla ottaa helkkarin hienoja valokuvia, joita mina en muuten osaisi, mutta laite tekee ystavallisesti melkein kaiken puolestani. Kaiken lisaksi silla voi soittaa, vaikka se onkin juuri talla hetkella puhelimenomistamisessa minulle joutavanpaivainen sivuseikka.

Analysoin aihepiiria chatissa Sallan kanssan nyhratessani samalla sohvannurkassa MinaSoitan puhelimeni kanssa, vaikka lappari oli aivan kateni ulottuvilla -huomaatteko, kuinka helppoa on alypuhelimen omistajan elama!- ja totesin hanella olevan nuoresta iastaan huolimatta joitakin samankaltaisia kokemuksia uusien nakokulmien loytymisesta elamanlaatua parantamaan. Tytto kertoili olleensa aina Ingmanin kannattaja henkeen ja vereen. Nyt han oli laillani antanut uusien tuulien virrata ajatteluunsa ja paatynyt kokeilemaan ruotsalaisen Sia'n jaatelovalikoimaa. Marsipaani-, tryffeli-, sorsseli-, manteli-, kirsikankukka-, vaahterasiirappi-, lakritsi-, sitruuna- ja marenki -systeemit olivat saaneet hanesta tiukan otteen ja aiheuttanut syntisen riippuvuussuhteen kyseisen jaatelonvalmistajan tuotteisiin. Herra hanta hyvasti siunatkoon. Jaatelonriippuvuus on nimittain yksi vaarallisimmista addiktioista, joita tiedan. Pelkastaan asian pinnallinen ajattelu saa minussa aikaan voimakasta kuolaamista, joka johtuu lahestyvan Suomenloman mahdolliseksi tuomasta tilaisuudesta maistella miljoonia uutuusjaateloita, joita citymarketin pakasteallas on taas tulvillaan. Puhumattakaan siita, etta Jyvaskylan lahella on kuulemma Pandan tehtaanmyymala, josta minua ei ole informoitu!!! Tama kommahdys selittynee silla, etta vaikka supersiskoni, jonka luona loisin kaikki kesat ja joka asuu vain alle tunnin ajomatkan paassa kyseisesta putiikista, ei juuri arvosta "makeaa mahan taydelta"- mentaliteettiani vaan pidattaytyy enemmin katiskakala-vuohenjuusto -linjalla, ei ole huomannut minua valistaa tasta aarreaitasta, johon han on -ja taten asia samalla hanelle tiedoksi saatettakoon- minut tana kesana kyyditseva!

Paluumatkalla voidaan kokea katiskat.
 

Ryynien kimpussa

Olen saanut aiemmin senverran kannustavaa kritiikkia kulinaristisista kertomuksistani, etta paatin palata taman elintarkean aiheen pariin. Koska kaikkia kiinnostaa ilman muuta perheeni ruokailutottumukset, paatan kuvailla taman paivan ateriointiamme. Tai oikeammin piinaavia hetkia, jotka sita edelsivat.

Paivan ohjelma oli couscous. Taman pohjoisafrikkalaisen kansallisaterian valmistamaan oppiminen on ollut avioliittomme onnistumisen peruskivi ja kuuliaisena pikkuvaimona opettelin siis taman tyoteliaan ruokalajin valmistamisen jo avioliittomme alkumetreilla taatakseni nain omalta osaltani onnellisen, rakkaudentayteisen ja elamankestavan avioliittomme onnistumisen. Kyseessa on helvetilliset esivalmistelut vaativa kulinaarinautinto, jota ilman algerialainen ei voi kovin pitkaan elaa. Han masentuu ja naivettyy, mikali ei saa saannollisin valiajoin nauttia tasta hengelliseen happeningiin verrattavasta ateriointitapahtumasta. Mikaan muu ravinto ei veda hanen mielestaan vertoja couscousille. Sita syodaan hartaasti ja paljon. Paalle juodaan mieluummin piimaa voimakkaiden aaniefektien kera. Paikalle kutsutaan yleensa muutama ystava ja sukulainen. Alun kolmattakymmenetta ihmista.

Kerron lyhyesti, mita tarkeita yksityiskohtia kyseisen ruoan valmistamisessa tulee ottaa huomioon:
Couscous-ryyneja liotetaan ensin lyhyesti, jonka jalkeen ne kypsennetaan siihen tarkoitetussa hoyrylavikkokeittimessa. Protokollan mukaan se kaadetaan valilla suurelle vadille ja hierotaan kasin irtonaisiksi, jotta lopputulos olisi ilmava eika taynna klontteja. Kasittely toistetaan 2-3 kertaa, riippuen ryyneista. Valilla sekaan laitetaan suolaa ja myos voita antamaan makua.

Pata, jota tarjotaan couscousin kanssa voi olla valmistettu kanasta, jolloin se on variltaan vaaleaa,  tai lihasta, mieluusti lampaasta mutta kylla harkakin kelpaa, jolloin pataan lisataan yleensa tomaattia. Tanaan kaytin vasikkaa. Sekaan heitellaan kypsymisjarjestyksessa esim. perunaa, kesakurpitsaa, porkkanaa, lanttua, kurpitsaa tai naurista seka ehdottomasti kik-herneita. Lisaksi ruoka maustetaan. Jokaisella maalla ja alueella on omat autenttiset valmistustapansa. Tunisiassa couscousia valmistetaan kaalin kera ja se on usein hyvin tulista. Joissakin paikoissa kuulemma couscousia syodaan kalan kanssa, mutta se on mielestani aivan liian eksoottista. Se tapa, mita mina harrastan, on varsin seesteinen ja harmooninen, kuten emantakin.

Taman paivan urakkani alkoi lupaavasti. Olin jo valmiiksi feminiinisista syista johtuen helvetin huonolla tuulella. Couscous on aika tanakkaa tavaraa niin valmistamisen kuin syomisenkin puolesta ja on siksi sopivinta valmistettavaa ja nautittavaa mm. talvipakkasella. Koska nyt lampotila tietysti sattui olemaan vahan yli 40 astetta (niin etta alkaa kuulkaa siella Suomessa yhtaan valittako!) ja kuumuus tunki sisaan ikkunankarmeista, keittiossa oli jo siis valmiiksi kotoisan lampoista ja muuttui yha lampimammaksi, kun hella posotti taysilla tuntikausia.

Muutama varoituksen sana: couscousia valmistettaessa on hyva ymmartaa, etta mitaan muuta ohjelmaa ei kannata sille paivalle varata. Tuntikausien seisominen puolikumarassa asennossa irroitellessa miljoonia ryyneja yksitellen toisistaan saa aikaan ankaria selkakipuja, joita ei edes kokonaisen torkkupeiton virkkaus saa aikaan ja niita taytyykin koko loppuilta parannella uima-altaassa. Lisaksi hikoilu on niin voimakasta, etta ihmisten ilmoille ei voi menna ennenkuin on ottanut vaahtokylvyn. Sessio aiheuttaa yleensa muitakin haavereita, mm. liukastumisia, hermoromahduksia ja palovammoja. Kadet palavat useista kohdista muumuassa painekattilan kyljessa kiireissaan hosuessaan, couscous-kattilan ottimissa, jota kuumenevat tulisiksi vaikka niiden ei pitaisi seka couscousin erotteluvaiheessa, kun ajattelemattomasti tyontaa katensa tulikuumaan ryynikasaan. Sen lisaksi kadet palavat viela kertaalleen kraanan alla, josta tulee liian helposti tulikuumaa vetta. Veitsen kanssa hosuessaan tulee yleensa silvottua joitakin paallimmaisia orvaskesikerroksia omista eturaajoistaan.

Keitin sahlatessani taas lihat hieman ylikypsiksi ja jouduin ottamaan ne erilleen padasta, muuten ne olisivat menneet soseeksi, niinkuin kavi viime kerralla. Padasta tuli loppujen lopuksi oikein hyva, mutta couscousin kanssa oli kayda kopelosti. Tein taas liian monta asiaa yhtaikaa, mita minun ei pitaisi koskaan tehda, kun teen jotain keskittymista vaativaa ja kakkupohjaa vatkatessani liotin ryyneja hieman liikaa, jolloin ne vettyivat ja kypsyessaan liiskautuvat toisiinsa. Lisaksi minun oli tehtava tuplasatsi, koska meille oli tulossa oman perheen lisaksi joitakin ylimaaraisia nalkaisia ja couscouskattilamme vetoisuus kattaa vain 4 henkea. Sadattelin itsekseni maailmanlopun ennustuksia etsiessani couscousin joukosta vihkisormustani seka jotain punaista, jota olin siella nakevani. Ja todentotta loysinkin kummallisen punaisen pienen sirun. Ihmettelin aikani, oliko se muovinpala couscous paketista, kunnes totesin sen olevan puolikas pikkusormeni kynsilakasta, joka oli irronnut kauniina liuskana koristamaan muuten niin varitonta kokonaisuutta.

Tein viela kaikenkukkuraksi mustikkataytekakun. Sita varten olin jopa muistanut ostaa mustikoita, jotka sopivat kakun paalle mainiosti, mutta mustikoilta ne eivat maistuneet. Ikava Suomen mustikoita toi silmiin katkerat kyyneleet. Chilelaiset pensasmustikat eivat ilmeisesti ole kunnon metsamustikoille mitaan sukua.

 

Hoidossa. Taas. Osa II

Myonnettakoon, etta joskus tulee luikauteltua lupauksia, joita ei pysty pitamaan ja tottapuhuen jo luvatessaan sita itsekin vahvasti epailee. Noin 2 kk sitten lupasin pyhasti itselleni, etta kauneushoitolan tytoille ilmestyvani heidan ilokseen viimeistaan 2 vkon paasta. Olen alhaisesti pettanyt heidat ja itseni. Nailla rapyloilla tulisi ehdottomasti pitaa kiinni lupauksistaan kayda mani-pedissa helkkarin saannollisesti. Nyt, kun sattuneesta syysta kapoiseen pikkukatoseeni oli taas ilmaantunut etuseteli, ajattelin jalleen hoidattaa katoseni ja jalkaseni inhimilliseen tilaan. Kyseinen hoitola sattui ikavasti sijaitsemaan kaupungin toisella laidalla ja raikas kevatsaa eli paikallisesti +30 astetta oli huomaamatta vaihtunut alkavaan kesahelteeseen eli +42 asteeseen ja se tarkoitti ankaraa hikoilua autossa ja ulkoillessa. Autoni on toki varusteltu ilmanjaahdyttajalla, mutta kaikin tavoin muuten niin moitteettomassa automobiilissani ilmastoinnin tehokkuudessa on toivomisen varaa. Tai ehka sekin on huollon tarpeessa.

Epamukavuuttakin uhmaten lahdin kuitenkin reippaasti kaasutellen hoitolaa kohti ja jatin pyykkivuoren ja muut valtavan inspiroivat kotityot odottamaan paluutani, jolloin minulla olisi 10 hyvaa syyta olla niita tekematta. Tai 20, jos varpaat lasketaan mukaan.

Sain kaksi mukavaa tytontylleroa hinkkaamaan sormiani ja varsinkin varpaitani. Tilanne ei onneksi ollut ihan niin paha kuin viime kerralla, koska tytot jaksoivat valilla hieman hymyillakin jyystamisen ja keskustelumme lomassa, keskustelumme, joka oli tottapuhuen melko vahvasti minun hallussani eika tytoille jaanyt itseasiassa kovin paljon mahdollisuuksia ehtia sanomaan yhtaan mitaan, niin liukkaasti puheeni sina aamuna luisti.

Kasittelyn jalkeen tytot huokasivat helpotuksesta ja mina jain ihmettelemaan kynsiani, joissa oli merkillinen variyhdistelma: varpaat olivat oranssiin vivahtavat kirkkaan punaiset, kun taas sormet aitelan roosat. Olin paatynyt tahan surrealistiseen kombinaatioon puhetulvani lomassa, koska puheripulin iskiessa karsin kykenemattomyydesta loogiseen ajatteluun. Uskon myos ankaralla helteella olleen osuutensa hetkelliseen aivojeni pehmenemiseen. Lohdutin itseani silla, etta varpaissa oleva jossain maarin klassinen savy tulisi kestamaan todennakoisesti kauemmin, kuin kylmettyneen porsaan varinen savy sormenkynsissani, jotka tulisivat saamaan asetoninhajuisen kasittelyn jo muutaman paivan paasta. Tahan vaikuttaisi kotona odottavan pyykkivuoren lisaksi couscousin valmistaminen, mika on 100 %:sti manuaalista puuhaa. Kokemus on osoittanut, etta minkaan valtakunnan manikyyri ei siina touhussa mukana kesta, vaikka yritankin yleensa manikyyrista kotiin palatessani kayttaa suojahansikkaita pidentaakseni huoliteltua vaikutelmaa. Poikkeuksetta poltan pareeni ensimmaisen tunnin jalkeen, riivin hiostavat ja kompelot hansikkaat pois, heitan ne roskiin ja huudan peraan hurjana.

Mentyani nain tapani mukaan asioiden edelle ja hopistyani tapahtumista, joita ei viela ollut tapahtunut ja vaikka olisikin, se ei ketaan kiinnosta, olin unohtaa seikkaperaisen selostamisen hoitolasta poistumiseen liittyvista tarkeista yksityiskohdista. Kavelin sormet ja varpaat harittaen varovasti varvastossuissani, jotka hoitajatytto oli taitavasti pujotellut jalkoihini, tiskin luo, jossa minun oli maara ojentaa kassaneidolle etuseteli ja sen lisaksi yksi vahapatoisen arvoinen oikea seteli. Laukkuni tonkiminen sielta jotain loytaakseen, mika on normaalitilassakin, mikali sellaista voidaan minulla ylipaataan koskaan havaita, aarettoman tyolasta ja hermoja raastavaa kasilaukkuni monimuotoisen sisallon takia, joka standardiolosuhteissa kasittaa ainakin lompakon, paitsi Nizzassa, jossa se oli yleensa sielta ehditty varastaa, meikkipussin, kasivoiteen, kannykan, muistikirjan, nenaliinojen seka runsaslukuisten kuittien, kauppalistojen seka pahvisten parfyyminaytelapyskoiden lisaksi myos aurinkolasit, mutta myos ainain yhden cd-levyn, mp3 soittimen, koska minulla ei vielakaan ole ipodia, ei nanoa, eika muutakaan mallia, keskeneraisen kasityon tai useimmiten kaksi, virkkuukoukkuja, pyoropuikot, noin kilon lankaa, sakset seka hiusharjan, oli tilanteessa, jossa minun oli keskityttava possunvaristen kynsieni, jotka eivat olleet viela taysin kuivuneet, pilaamista, aivan erityisen hankalaa. Tyonnettyani paani kassiin, totesin, etta etuseteli ei ollut siella. Mietin, etta tama tasta saatana viela puuttuikin, kun muistin parkkeeranneeni autoni ainakin 200 metrin paahan hoitolasta, ulkona olevan +42 astetta ja risat seka sinne johtavan tien hiekkainen seka saan tuulinen. Totesin paattavaisesti mielessani, etta etusetelini oli oltava autossa, koska olin suunnistanut sen takapuolella olevan kartan mukaan kyseiseen hoitolaan. Tunsin itseni melkein kriminaaliksi, kun jouduin ilmoittamaan maksuhetkella joutuvani pikaisesti piipahtamaan autollani. Tytot vakuuttelivat minulle, etta se ei haittaa ja he tuntuivat nielevan selitykseni kadonneesta etusetelista.

Lahdin siis vaappumaan autolle kuin pigviini, jolla on porsaanpunaiset sormenkynnet. Autolle paastyani totesin ainakin sen, etta olen hiesta marka, etta puhtaaksi puleeratut jalani olivat tomuiset, kuten myos oranssit varpaankynteni seka sen, etta etusetelia ei nakynyt missaan. Tassa vaiheessa analysoin rauhallisesti hetken tilannetta ja paadyin johtopaatokseen, jossa minulla oli kaksi ratkaisua: 1) marssia takaisin kiltisti ja maksaa mukisematta koko summa ilman huomattavaa alennusta (tama olisi ollut kaikkein vaihiten stressia aiheuttava vaihtoehto) tai 2) karata paikalta kiireesti, koska minulla oli autossa tarpeeksi bensaa ja hyva etumatka. Valitsin loogisesti vaihtoehdon 3 eli aloin etsimaan itsepaisesti etusetelia autosta, koska kaiken jarjen mukaan se olisi jossain sen uumenissa. Aikani kuikoiltuani havaitsin tutunnakoisen lapyskan syvalla etuistuinten valitilassa olevan systeemin valisessa valissa. Ongelmaksi muodostui nyt se, kuinka saisin tongittua arvokkaan setelin kapeasta valikosta pilaamatta tuoretta possumanikyyriani. Ahersin haasteen parissa aikamoisen tovin takapuoli valilla pystyssa penkkien valissa maatessani ja kiroillessani huonoa onneani myos siksi, ettei yhtaan avuliasta herrasmiesta sattunut tietenkaan juuri silla hetkella kulkemaan ohitseni. Tehtava olisi nimittain jo ajat sitten suoritettu, jos olisin paassyt kysymaan itkusilmassa ja aani varisten apua joltain gentlemannilta, koska tuskin on maailmassa niin paatunutta gentlemanninsielua, joka ei haluaisi pelastaa juuri manikyyrista tullutta blondia, joka on pudottanut etusetelinsa auton etuistuinten valiseen kapeaan valiin. Kokemusteni perusteella onneksi tiesin, etta miehiin ei voi luottaa ainakaan missaan kaytannon tyon loppuunsaattamiseen liittyvissa asioissa eika myoskaan siihen, etta he olisivat paikalla silloin kun heita kipeimmin tarvitaan, joten en ollut yllattynyt, kun tuli taas todistettua tamakin asia ja rupesin miettimaan entista kuumeisimmin ratkaisua edessani olevaan ongelmaan. Minulla ei ollut kaytossani esimerkiksi viivotinta eika edes sukkapuikkoja, joita yleensa kannan mukanani. Tamankertainen puikottomuuteni syy oli se, etta tiesin minulle olevan mahdotonta neuloa, kun istuisin manikyyrissa ja muu hoitolakayntiini kuluva aika menisi autolla ajamiseen ja vaikka Joroinen-Varkaus valisella osuudella onnistuisikin ajaa autoa ja neuloa sukkaa yhtaikaa, ei se Dubaissa onnistuisi. Ainoaksi vaihtoehdoksi jai siis sen selvittaminen, kuinka eteen etupenkin voisi siirtaa. Raplasin tuolinsaatonappeja edestakaksin, kunnes sain istuimen siihen asentoon, etta takapenkkien jalkatilassa rahmallaan maaten setelin sai kuin saikin tongittua pois. Tyytyvaisena saavutukseeni oli sita suurempi, kun totesin, etta toimituksen aikana en tohrinyt yhtaan vastalakattuja kynsiani. Kiitin myos itseani siita, etten ollut pukeutunut lyhyehkoon hameeseen.

Etuseteli possusormissani iloisesti lepattaen viipotin takaisin klinikalle todistamaan etten ole maksuhairioinen. Taatusti jo syntynytta kasitysta mielenhairiosta pystyin tuskin enaa pelastamaan. Tyttojen yllattynyt ilme oli nakemisen arvoinen, kun saavuin. He olivat ilmeisesti juuri aikeissa soittaa poliisille tehdakseen ilmoitusta maksamatta haipyneesta asiakkaasta.

Taytynee ottaa pian uusiksi tama keikka. En kuitenkaan uskalla luvata mitaan.

Huom! Kuvan kynnet eivat liity mitenkaan tapaukseen.

Hollywood! Here I come!

Kun olin nuori ja halusin "jenkkilevikset", sanoi isani, ettei hanella ole mitaan sita vastaan. Sen kun menet kesatoihin ja ostat vaikka kahdet. Ja mina menin mansikoita poimimaan. Se oli muuten aika kivaa puuhaa. Paitsi silloin, kun poltin selkani auringonpaahteessa niin, etten pystynyt kahteen paivaan tekemaan muuta kuin makaamaan lavitsalla mahallani ja valittamaan aaneen. Virkosin kuitenkin ja sain muutaman viikon kuluttua farkkuni ja vahan muutakin mukavaa.

Tama muisto mielessani en pannut vastaan, kun nuorilleni tarjottiin tilapaista tyota mainoskuvauksissa. Ajattelin sen olevan heille hyodyllista ensinnakin siksi, etta saavat vahan tuntumaa siita milta tuntuu, kun taskussa on itsehankittua rahaa ja toisaalta myos siksi, etta oppisivat ymmartamaan tyontekemiseen liittyvan vastuita ja velvollisuuksia. Pidin heille etukateen tyoelaman pikakurssin, jossa korostin sita kuinka tulisi olla kiitollinen vahaisimmistakin tehtavista ja olla kohtuullinen vaatimuksissaan. Noyra asenne on kaiken a ja o, eika tule lannistua, jos heti ei saa kunniaa ja kiitosta. Naureskelin hihaan, kun tiesin kellon soittavan aamuviidelta. Olin juuri lopettelemassa vappupuhettani kun puhelin soi. Poikaani pyydettiin kyseisen mainospatkan paarooliin. Arvasin siina vaiheessa, etta edukatiivinen ekskursioni realistiseen tyoelamaan veti taydellisen vesiperan.

Jos ei oteta lukuun sita, etta kahden kuvauspaivan aikana heratys oli kukonlaulun aikaan tai oikeastaan jo vahan ennen ja etta tyopaiva kesti auringonlaskuun, realistiseen tyoelamaan totuttelu ei todellakaan sujunut ihan toiveitteni mukaan. Poikani oppi ainakin sen, etta koko tiimi pyorii hanen ymparillaan ja palvelee vain hanta. Tyohon kuuluu myos auringonottoa biitsilla, uima-altaalla makoilua samalla, kun kauniit tytot hierovat aurinkovoidetta hartioille, muotivaatteissa norkoilua seka estotonta ihailua ja ylistysta. Tasta raadannasta sitten maksetaan viela kohtuullisen hyvin.

Tyttareni kohdalla tilanne oli hieman toinen. Han oppi muunmuassa sen, etta kannattaa olla rehellinen tyohaastattelussa. Pari neitosta, jotka olivat ilmoittaneet koekuvauksissa olevansa hyvia uimareita, osoittautuivat uimataidottomiksi ja suorastaan pelkasivat vetta. Siihen saumaan tyttareni, jonka piti alunperin haahuilla mehulasi kadessaan taustalla, sai tilaisuutensa. Tarvittiin uimahyppytaitoista ja veden alla kauan pysyvaa neitosta. Joku hoksasi kysya tytoltani, osaako han uida. Tyhma kysymys. Erinomainen uimarityttoni hyppasi suoraan rooliinsa kuin olympiavoittaja. Han paasi a-tiimiin veljensa ymparille hyorimaan ja paikkaamaan neitoa, joka ei kyennyt olemaan sekuntiakaan veden alla. Palkkakin nousi samalla.

Roikuin muutamassa kohtauksessa kulisseissa, vain seuratakseni, etta kaikki sujuu niinkuin on sovittu, mutta myos siksi, etta minua kiinnosti tietaa, minkalainen koneisto pyorii taustalla, jotta saadaan 30 sekunnin mittainen tv-mainos purkkiin. Toinen merkittava syy oli ensiluokkaiset catering-palvelut, joita kaytin surutta hyvakseni. Lisaksi minua ilahdutti pieni kissanpentu, joka tonki meikkaajien laukkuja aina kun silma valtti. Otin sen huostaani ja annoin sille kekseja, joita se rouskutti menemaan. Siita olisi tullut hyva ottolapsi, mutta en tohtinut vieda sita pois sille tutusta ymparistosta, jossa oli todennakoisesti myos sen aiti ja sisarusparvi. Lisaksi ravintolan laheisyys seka rauhallinen uima-allasosasto olivat varmasti kulkukissalle ihan hyva paikka elaa.

Kerasin onnitteluja ja ylistyksia lasteni suorituksista siina maarin, etta olin suorastaan hamillani. En muistanut edes ottaa virkkuutyota esiin koko aikana, josta sain myohemmin lapsiltani erityiskiitoksen. Haaveilin jo aivan estotta siita, kuinka tulisin viela julkisuuden valokeilaan supertahtilapsieni myotavirrassa! Seuraavaksi menisin Ranskaan Cannesin elokuvajuhlille! Kertoisin lehdistolle, kuinka olen aina tiennyt lasteni olevan erityislahjakkuuksia nayttelemisessa. Muistuttaisin myos heidan ulkonakogeeniensa olevan peraisin minun puoleltani. Saattaisin saada itsekin osan George Cloonyn vastaparina. Paasisin tabloideihin, kun kaulaltani varastettaisiin miljoonan arvoiset Chopardit. Tilaisin kylpyvedekseni 50 gallonaa Eviania. Kertoisin haastattelussa, etta lapseni ovat tuottaneet aina minulle vain pelkkaa iloa ja etta olen uhrannut elamani heille. Ja lisaisin, etta nyt me Georgen kanssa aiotaan viettaa sapattivuotta Balilla.

No joo.

 

 

 

Jo joutui armas aika

Aika kasistani karkaa.
Taas on mulla tyossa sarkaa.
Vipattaa jo menojalkaa,
lomasuunnitelmat alkaa.
Ei oo mulle mikaan huvi!
Oottaa mua Suomen suvi.

Ahdistun naet hellesaasta.
Pois mun taytyy siksi paasta
pian maasta emiraatin.
Apua! Saan kohta slaakin!
Pian makaan sairaalassa!
Viileempaa on Manalassa!

Sydameni sinne halaa
mis' keskikesal' kokko palaa.
Lampoa se hieman tuopi.
Kansakunta viinaa juopi
jotta parjaa nollasaassa.
Villapipo kaikil' paassa.

Juhliminen vanhaa tuttuu:
paissaan kansa jarveen hukkuu.
Jaat siit' sentaan sulaa ehti
alta pois. Voi, koivunlehti!
Koristathan ovenpielta,
Nostathan juhlamielta!

Matkaan pakkaan toppatakin,
villasukat, karvalakin.
Kesamekos' eihan voida
juhannuksen' karkeloida!
Suvivirteen kohta yhdyn.
Pihal' laitan lumilyhdyn.

Uimapukuu ottaa mukaan
kantsiiko, ei tieda kukaan.
Mika onkaan kevaan tahti?
Umpijaassa merenlahti?
Suojakerroin- turha purkki!
Paallain paksu talviturkki.

Silti mulla hyva tunto:
ainakin taal' nousee kunto!
Sita huitomisen maaraa!
Hyttyset kun ympar' haaraa!
Paikat turpoo, alan parkuu!
Paarmaa juoksen kovaa karkuun.

Leppoisaa on Suomen loma.
Kateen mulle kori soma.
Kanttarelli loytaa pakko!
Jalas' mul' jo vesirakko.
Korin pohjal' tatti pieni,
etana ja karpassieni.

Lomamielta nyt ma nostan:
mansikoita torilt' ostan!
Pari kiloo syoda jaksan
-messinkia niista maksan.
Herneenpalko houkuttelee.
Vatsa niista kural' menee.

Alla lipun siniristin
paikka taa on masokistin.
Aamuun yon jo vaihtuessa
lampaita vain laskiessa
mahdoton on unta maistaa
aurinko kun sisaan paistaa.

On se kylla kumma, etta
paivisin ain' sataa vetta.
Juuri kun ma piknikille
lahden niittylaitumille
minuutissa saa nyt muuttuu!
Varvastossu kuraan juuttuu.

Eihan tata kukaan kesta!
Sandaali nyt taytyy pesta.
Huvitusta teille takaan:
asettaudun lehmihakaan.
Kuinka loppumaan saa piinan?
Astun paalle liukumiinan.

Loma sitten viimein loppuu
just, kun alan vahan tottuu
hyttysiin ja sadesaahan!
Kylla mua ottaa paahan.
Lahtopaivan aamu karvas:
helle, aurinkokin armas!

 

Haikaiseva tulevaisuus

Elama on varsin epavakaista nykyaan. Ajatellaanpa vaikka maailman taloutta, Gerard Depardieun kansalaisuutta tai paavin virkaa. Kovin ovat huteralla pohjalla.

Tama tosiseikka mielessani leikittelen joskus ajatuksella kotimaan kamaralle palaamisesta. Ajatus on toisaalta kiehtova, toisaalta pelottava, mutta luultavasti jossain vaiheessa vaistamaton, vaikka ei sekaan tietysti ole niin varmaa kuin selluliitti.

Pelkoa minussa aiheuttaa ensimmaiseksi ilmasto. Vaikka varhaisnuoruudessani olinkin aikamoinen hiihtajalegenda, talvi ei sen koommin ole minuun vedonnut vuodenaikana. 10 vuotta lampimissa olosuhteissa on saanut lammonsaatojarjestelmani siina maarin sekaisin, etta suhtaudun Suomen keskikesan helteisiin, kuin raikkaaseen talvisaahan asianmukaisine varusteineen. Valon vahyys syksyn ja talven aikana saa myos selkapiissani aikaan kylmia varistyksia. Vaikka olenkin kerrospukeutumisen fanaattinen kannattaja, muistelen kauhulla talviajan uloslahtoprojektia kaikkine valihousuvirityksineen. Kauhukuvaan vaikuttanee se, etta lapseni olivat Suomessa asuessamme hieman pienempia ja jouduin pukemaan itseni lisaksi myos heidat. Aina ulos lahtiessamme joku huuti paa punaisena, ja muistaakseni se useimmiten olin mina. Mikali muuttaisimme Suomeen, olen suunnitellut, etta lapset voisivat pukeutua ihan itse uloslahtiessaan. Tama helpottaisi hieman sopeutumistani.

Ilmaston lisaksi toinen asia, jota saattaisin jaada kaipaamaan tasta viiden tahden palveluyhteiskunnasta on viiden tahden palvelu. Voisi siina satunnainen ohikulkija hieraista pari kertaa silmiaan kun Rouva istuisi ABC-asemalla autossaan torvea soittamassa ja ihmettelemassa, miksei kukaan rienna hanen autoaan tankkaamaan ja tuulilasia pesemaan. Pitaisi tottua siihenkin, etta S-marketissa pitaisi itse pakata ostoksensa. Tai kantaa ne itse autoon. Tai hakea unohtunut maito kaupasta. Tai lakaista itse piha. Tai siivota itse. Tai laittaa ruokaa. Tai pesta herranpieksut itse ikkunansa.

Jotkut ihmiset menevat taalla liiallisuuksiin palvelun kayton kanssa, eivatka tee itse mitaan. En kuulu heidan joukkoonsa. Pesen itse hampaani, laitan ruokaa ja puuhastelen ahkerasti muutenkin vaikkei sita uskoisikaan, kun meilla kay. Ikkunoita en ole tosin pessyt vahaan aikaan ja sen ainakin huomaa.

Asia, jota kaikkein eniten pelkaan kotimaassa on ihmisten umpimielisyys. Jarjestan helposti itselleni hullun maineen puheliaisuuteni vuoksi. Tama ominaisuuteni on tietysti peraisin synnyinsijoiltani Karjalan Kunnailta. Lappeenrannassa on normaalia kaytosta haastella muutama sana bussinkuljetttajan kanssa ennen linjuriautoon astumista. Helsingissa se tulkitaan avohoitopotilaan tunnusmerkiksi paitsi jos kuljettaja sattuu olemaan ulkomaalaista alkuperaa, mika on onneksi lisaantyvassa maarin tapana. Vierustoverille jutustelu, joka on minulle taysin luontevaa, aiheuttaa myos omituisia tilanteita ja koska en tarkoituksella tavoittele kylahullun mainetta, joudun Suomessa harrastamaan voimakasta itsekontrollia sosiaalisissa tilanteissa.

Pelkaan, etta kaikki edellamainittu saisi aikaan vakavaa ja pitkakestoista masentumista, kaipuuta etelan aurinkoon ja hilpeiden valittomien ihmisten seuraan, jotka eivat ole kuitenkaan humalassa. Jaksaisinko olla aktiivinen pimeina ja kylmina talvikuukausina, kun kaikki hautautuvat neljan seinan sisalle odottamaan kesan lampoa ja valoa? Vielako jaksaisin innostua syyssateen piiskatessa ikkunoihin sailomisesta, sukankutomisesta ja kynttiloiden sytyttamisesta? Poissa olisivat korkokengat, moitteeton ulkoasu ja punatut huulet. Tilalle tulisi kumisaappaat, tuulipuku ja punainen nena. Citymaasturi vaihtuisi polkupyoraan ja bussiin. Ovikelloa ei soittaisi siivooja tai supermarketin kotiinkuljetus, vaan korkeintaan tv-lupatarkastaja. Kotirouvan paivat olisivat ohi. Rouva seisoisi kiltisti tyokkarin jonossa. Toita ei olisi tarjolla, kukaan ei haluaisin tarjota toita pitkaan tyoelamasta poissaolleelle vanhalle luuskalle. Kylla se masentaisi. Kuppila rupeaisi kutsumaan. Alkoholisoituminen olisi todennakoista. Silmat rupeasisivat harittamaan. Tissit alkaisivat roikkumaan. Baaritiskilla itkisin tuntemattomalle kohtaloani. Lapset oppisivat kiroilemaan. Notkuisivat kaljakassi kourassa steissilla. Osallistuisivat pride-kulkueeseen. Kissoilta lahtisi karvoja. Elama olisi kohtuuttoman vaikeaa.

Sitten sosiaalitati patistaisi katkaisuun. Tyokkarista tarjottaisi elamanhallinnan kurssia. Elamaan virtaisi uutta sisaltoa. Tyottomana saisi alennuksen zumba-tunnille. Poika joutuisi armeijaan, jossa siita tehtaisi mies. Tytto paasisi yliopistoon, jossa siita tehtaisi humanisti. Kissojen turkki rupeaisi kiiltamaan. Rouva kirjoittaisi menestysromaanin, jonka nimi olisi "Keskenerainen lapanen- Elaman haltuunoton lyhyt oppimaara". Rahaa tulvisi ovista ja ikkunoista. Tilattaisi pizzaa ja katsottaisi telkkarista "Tanssii tahtien kanssa"

Eikohan se tasta, kavi miten kavi.