Ponnistus

Ponnistus

Synnytystuskat ovat olleet jo kaynnissa kohtuuttoman pitkaan. Kun vuosia sitten muutimme Ranskaan, huomasin, etta minun olisi jarkevaa pitaa jonkinlaista julkista paivakirjaa, jotta valttyisin kirjoittamasta samoista asioista useaan kertaan kaikille ystaville ja sukulaisille. Asia jai silloin toteuttamatta samoista syista, jotka ovat vieneet paatoksentekoa nainkin pitkalle. Osoite on muuttunut jo monta kertaa ja aina sama asia askarruttaa: joko nyt olisi aika kypsa? Tana talvena poltot ovat voimistuneet. Olen ollut jo monta kertaa lahella ponnistusta.  Jos en sita nyt tee, koko prosessi on ollut turhaa.

En ole kirjoittanut elaissani mitaan muuta kuin mita ylioppilaaksi paaseminen tai sosionomiopintoni ovat vaatineet. Paitsi paljon kirjeita. En ole kirjoittajana erityisen eteva. Minusta pulppuaa ajatuksia, joita haluaisin jakaa toisten kanssa, tuoda ne julki. Ennen minulle riitti keskustelut ystavien kanssa. Kun sain puhua aaneen omia ajatuksiani, ne tulivat elavaksi, todellisiksi. Keskustelukumppani toimi tarkeana peilina persoonalleni. Kun muutin uuteen maahan, puhuin uutta kielta aluksi takellellen (vielakin takeltelen) ja persoonani  joutui uudenlaiseen tilanteeseen. Peili oli erilainen kuin ennen. Tapa kommunikoida oli uusi  ja osittain outo. Ja siksi: tapani ilmaista itseani oli hyvin kapea-alainen. Siita seurasi identiteettikriisi ja jonkinasteinen masennus. En enaa tuntenut itseani. Kuvittelin toisten nakevan minut sellaisena, josta itse en pitanyt. Olinhan ennen sosiaalinen, suulaskin, kielen kanssa leikkiva, taitava kommunikoija, humoristi. Nyt olin akkia omituinen molayttelija, joka aiheutti jatkuvasti kiusallisia tilanteita itselle ja toisille. Olin erityistapaus, joka piti aina ottaa huomioon. Vaikka karjalainen olenkin, jouduin tuppisuuksi vasten tahtoani. Ryhmatilanteissa olin aivan nolla. En ehtinyt mukaan nopeisiin ajatuksenvaihtoihin ja leikkisiin sutkautuksiin.  Tajusin vitsit vasta kun puoli tuntia oli kulunut. Kriisi meni ohi pikkuhiljaa, kun hyvaksyin uuden tilanteen, sain lisaa taitoja kielellisesti, loysin ystavia ja pystyin muillakin tavoin tuomaan todellista persoonaani esiin.

Tarvitsin myos projektin itselleni. Toimin taysipaivaisena kotiaitina, taas Ranskassa, jonka suurin haave ryhtya vakavastiotettavaksi taiteilijaksi (ei saa nauraa) on siirtynyt jo vuosia kaikenlaisen arkirutiinin pyorittamisen ja maasta toiseen muuttelun tielta. Olen kuitenkin vakavasti paattanyt, etta jonain paivana tituleeraan itseani taiteilijaksi. Loppu tulee sitten sillekin, kun terveysvakuutusviranomainen katsoo minua silmiin ja kysyy, ” Siis, Madame, ymmarsinko oikein: ette siis tee mitaan?” Sita odotellessani pidan blogia, jossa esitan kadehdittavan teravia huomioita ilmioista ymparillani. Maalailen mielellani tulevaisuudenkuviakin, vaikka kokemukseni perusteella siita ei ole kovinkaan paljon hyotya. Projektin tarpeella ei ole kuitenkaan mitaan tekemista sen kanssa, etta elamassani olisi jotenkin joutoaikaa. Olen erittain taitava tekemaan elamastani hyvin kiireisen. Sahlays on vahvuuteni. Taman todistaa kuka tahansa joka minut tuntee. Hoidan kotia. Tarkemminsanoen pidan huushollia ylla. Olen huushollerska. Teini-ikaisten Aiti. Vaihtelevalla menestyksella. Vaimo, ks. ed. Kissojen Aiti. Antaumuksellinen. Muita maaritteitakin on: edellisessa toimipaikassani  olin paatoiminen autonkuljettaja, jos katsoo suorituksiin kaytettya aikaa. Lasten koulutie oli seitsenkaistainen yhteen suuntaan. Ei ihan helppoa. Nykyaan kuljetuksen hoitaa Julkinen Liikenne. Kokki. Ohimennen ja vasemmalla kadella, mutta luotettavan saannollinen tyossaan.

Merkityksellisin asia eksistenssissani ei kuitenkaan ole edellamainitut huushollerskan haastavat tehtavat. Luomisentarpeeni on voimakas. Kuvien tekeminen, lahinna piirtaminen ja myos maalaus, vaikka kyna pysyykin kadessani paremmin kuin sivellin, musiikki, soitto ja laulu, viime aikoina mieluummin yhtaikaa,  ovat maaritelleet minua, olemistani ja suhtautumistani  enemman kuin ikina mikaan muu asia tassa elamassa. Naita mieltaylentavia toimia on korvannut hektisessa elamanrytmissani, jota on aiheuttanut mm. lasten saanti, arkiset askareet , opiskelu ja tyossa kaynti, maaninen kasitoiden tekeminen. Lasteni ollessa viela pienia, vaatetin heidat ja itseni lahes taysin talvihaalareista ja ulstereista alkaen ja osittain myos mieheni. Ompelin non-stop-vauhdilla aina kun tuli pieni hetkinen istahtaa koneen aareen. Iltasella puikot heiluivat. Siita on monen kaytannon ja taloudellisen hyodyn seka kasillatekemisen riemun kokemisen lisaksi poikinut mm. migreenia, selkakipuja, naon heikkenemista, niskojen rutinaa, ylaselan asentomuutosta ikaantyessa, miehen valitusta seka kriittista suhtautumista valmisvaateteollisuuteen.  Vaikka en enaa ompele niin paljon kuin ennen, on minun edelleen vaikeaa niella valmisvaatteiden hintoja, kun tiedan mita niiden materiaalikustannukset oikeasti ovat. Lisaksi usein tyon jalki on valitettavan heikkoa ja materiaalit ovat kehnoja. Alaikaisten tyo-olosuhteista puhumattakaan.

Laillisen ulkomailla oleskeluni seurauksena minulle on tapahtunut kaikenlaista, joista riittaisi paljon kerrottavaa. En aio kertoa kaikkea. Tarkoitukseni on aaneen mietiskella kiinnostavia asioita ymparillani. Nakokantani saattaa olla tosin aika banaali ja myonnan, etten ole mikaan alykko. En aio arvostella vallanpitajia. Sarkozyn jatan tyystin rauhaan. Hanen poikansa ensimmaisesta avioliitostaan muuten kavi vajaan vuoden ajan samaa koulua lasteni kanssa. Heidan mielestaan tama oli yhta taynna itseaan kuin isansa.