Perillä

Koska käytettävissäni on uutta teknologiaa sekä kohtalaisesti toimiva nettiyhteys, avaan todenteolla sanaisen arkkuni ja rikon näin hiljaiselon, joka on ollut seurausta muuttamisesta johtuvista ikavistä toimenpiteistä, joita mieluummin olisin kernaasti maannut uimarannalla tai tehnyt jotain muuta yleishyödyllistä.

Jos on pienten lasten kanssa matkustaminen haasteellista, on se kissojen kanssa vielä haasteellisempaa. Lapset sentään pääsevät yleensä vanhempien kanssa samalle penkkiriville istumaan eika heille tarvitse hankkia todistuksia, joissa vakuutetaan, etta heille on annettu matokuuri ja liuta rokotuksia. Kissojen kanssa on toisin. Useimmille lennoille eläimet eivät pâäse edes matkustamon puolelle, vaan ne joutuvat pärjäämään omin nokkineen matkatavaraosastolla ja jäävät näin autuaan tietämättömiksi evakuointisuunnitelmasta pakkolaskun sattuessa. Eläinten vanhemmille vakuutellaan, että heidän karvaiset vesansa ovat lämpötila- ja ilmanpainevaihteluilta suojassa ja niita kohdellaan muutenkin inhimillisesti. Tätä on joskus syytä epäillä, kuten viime vuoden kesällä, kun toinen kissoistamme saapui kanssamme perille ja toinen ei. Hänet tosin toimitettiin meille 5 viikkoa myöhemmin hyvässä kunnossa, mutta asiasta jäi valitettavasti ikävä muisto kaikille osapuolille.

Jännitys oli siis huipussaan, kun taas kerran jätin kovia kokeneet silkkitassuni Nizzan lentokenttähenkilökunnan huomaan. Edessä oli 12 tunnin matkustusrupeama ja huoli painoi rintaani. Tällä oli varmasti oma osuutensa (sekä myös sillä, että päivää edelsivät normaalit muuttoon liittyvät raatamis- ja asioidenhoitotoimenpiteet, mika meidan perheen kohdalla tarkoittaa järjetöntä sähläämistä ja asioiden hoitamista viime tipassa) siihen, etta Milanon kohdalla koin elämäni nopeimmin kehittyvimmän migreenikohtauksen. Tämä harmitti minua erityisesti siksi, etta odotin kiihkeästi lentoemännän tarjoamaa herkullista lounasta, koska ennen Milanoa tarjoiltu pieni vaikkakin maittava voileipä ei ollut alkuunkaan riittänyt taltuttamaaan sudennälkääni. Tunsin jo entuudestaan taipumukseni saada koko päivän kiusaava päänsärky, mikali en saa kunnon ravintoa ja paljon kahvia ennen puoltapäivää. Lounastarjoilu myöhästyi entisestään voimakkaan turbulenssin takia, joka tietysti alkoi juuri, kun tarjoiluvaunut lahestyivät penkkiriviä, jolla istuin. Kärryt peruutetttin juuri kohdallani takaisin ja yleisön ruokintaa jatkettiin vasta kun kone kulki tasaisemmin. Mietin tietysti kuumeisesti, kuinka kissat mahtavat reagoida lentokoneen holtittomaan heittelehtimiseen ja vatsassani alkoi velloa. Kun ruokatarjotin annettiin eteeni olin jo siinä kunnossa, etta etsin villisti edessäni olevasta taskusta matkapahoinvointiin tarkoitettuja pusseja. Kuten arvata saattaa, herkullinen kana-ateria jäi osaltani koskemattomaksi, kun oksensin äärettömän sofistikoituneesti ja diskreetisti aiemmin tarjottua voileipâä pussiin. Seuraavan kuuden tunnin lento sujui taysin taju kankaalla pussi kourassa. Siitä oli kuitenkin se hyöty, että unohdin jopa kissat joksikin aikaa. Koska olemme qatarilaisen lentoyhtiön uskollisia asiakkaita johtuen heidän erinomaisesta a la carte tarjoilustaan, jouduimme vaihtamaan konetta viela Dohassa. Toimenpide oli suhteellisen kivuton ja nopea, mutta olin hälyttävän huonossa kunnossa ja ilmeisesti myös näytin siltä, koska lentoemäntä pysäytti minut hoiperreltuani portaat ylös Dubaihin lähdössä olevaan koneeseen ja istutti minut ensimmäiseen tuoliin. Hän oli aikeissa kutsua lääkarin paikalle ja oli vähällä käännyttää minut takaisin. Sain kuitenkin itkunsekaisella soperruksellani hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei kyse ole sydämen toimintahäiriöistä ja lupasin hänelle pyhästi, etten kuole seuraavan tunnin mittaisella lennolla. Korkeintaan oksentaisin, vaikka tiesin senkin olevan sula mahdottomuus, koska vaatimattomat syömiseni ja juomiseni olivat jo aikaa sitten päätyneet lukuisiin pusseihin edellisen lennon aikana.

Ihmeen kaupalla, juuri ennenkuin koneen pyörät osuivat Emiraattien tuttuun maaperään, tunsin, etta pahoinvonti alkaa helpottamaan. Kykenin kävelemään kohtalaisen normaalisti passintarkastukseen vain todetakseni, etta siella odotti tähänastisen kokemukseni perusteella pisin jono. Puolentoistatunnin odotus puoliltaöin ei ollut siinä tilassa aivan toiveitteni tayttymys, mutta asialle ei voinut mitään.

Pääsimme viimein kentältä ulos ja ohjelmassa seurasi jännittävä numero: kissojen nouto cargo- villagesta. Olimme onneksi hankkineet kuuliaisesti kaikki pyydetyt asiakirjat, joten tunsin kohtalaista toiveikkuutta kissojen ripeästä vapauttamisesta. Suurta päänvaivaa aiheutti kuitenkin oikean paikan löytyminen oudolta alueelta, mikä oli kahdelta aamuyöstä seka pimeä, etta hiljainen. Satunnaisesti tapaamamme työntekijät ohjailivat meitä jatkuvasti vääriin paikkoihin ja hosuimme cargo-villagessa ympäriinsä täysin päättömästi reilun tunnin ajan ennenkuin saimme kiinni päivystävän eläinlääkarin, joka tarkasti paperimme. Hän kirjoitti mielle luovutusasiakirjan, jonka kanssa ravasimme edelleen toiseen paikkaan noutamaan pienia matkalaisiamme. Olisin kiljuen hyppinyt riemusta, mikali päivän koettelemukset ja vallitseva 37 asteen kuumuus eivät olisi tehokkaasti minua hillinneet, kun näin trukin tuovan kahta kissahäkkiä minua kohti. Sebastien haukotteli leveästi muina miehinä, hänellähän on myös miellyttäviä kokemuksia lentomatkailusta. Ongelmaksi muodostuikin toinen kissa, jota meille tarjottiin, koska se ei ollut Leopold. Rupesin saamaan taas vatsakramppeja muistaessani viime kesan katoamisepisodin. Korotin jo ääntäni ja osoitin turhautumiseni, koska olin väsynyt ja vaadin oikeaa kissaa paikalle ja sassiin. Trukinkuljettaja väitti, etta papereissamme luki sama koodi kuin kyseisen kissan häkissä ja tarjosi eläintä meille edelleen sinnikkäästi. Lähetin hänet selväsanaisesti matkoihinsa hakemaan oikeaa kissaa. Kohta hän huristeli paikalle taas väärä kissa mukanaan. Tässa vaiheessa huumorintajuni rupesi loppumaan ja tunnetusti pitkä pinnani napsahti poikki näyttävasti. Sain demonstratiivisen primitiivireaktion ja huusin kuin Conan barbaari sillä seurauksella, etta trukkikuski lahti renkaat savuten kolmannen kerran etsimään jälkikasvuani. Itseni häpäisystä oli se hyöty, etta Leopold vihdoin ja viimein tuotiin luoksemme erinomaisessa kunnossa.  Olin niin huojentunut siita, ettei sitä oltu vahingossa lähetetty Sidneyhin, etta unohdin päivän kärsimykset sillä sekunnilla ja koin ihmeparantumisen.

Loppukaneetiksi huomautan, etta hyvinkasvatetut kissakultani eivät olleet koko 20 tunnin mittaisen häkissäolorupeaman aikana kertaakaan laskeneet alleen, eivätkä oksentaneet. Toisin kuin eräät.