Paljon melua tyhjasta

Taas on todistettu, etta historia toistaa itseaan. Pyydan anteeksi, lukijani, koska tiedan, etta olette vaarassa kyllastya kuoliaaksi, koska kissojeni matkakertomukset toistavat alati itseaan. Jokaiseen kokemaani kissamatkailuun on aina liittynyt seuraavat kolme yllatyksetonta paakohtaa: 1) viranomaiset, jotka eivat tieda mita tekevat, 2) mina, joka saan siksi julkisen hermoromahduksen, nolaan itseni ja koko sukuni seka 3) kissat, jotka kayttaytyvat aina kauniisti ja ihmettelevat ymparilla olevaa sirkusnaytelmaa. Niinkuin tallakin kertaa.

Itku oli muutenkin herkassa, kun iltamyohalla sanoimme jaahyvaiset miehelleni, kodillemme, ystavillemme , naapurillemme (paitsi sille kissavihaajalle, joka asui seinan takana) seka Adolfin sisarille. Lentokentalle paastyamme alkoi kuitenkin heti tapahtua. Minulta tivattiin yllattaen kissan lahtolupakirjaa, joka olisi kuulemma pitanyt olla hankittuna EU:n saannosten mukaisten elainlaakaritodistuksen ja kissan passin lisaksi. Sellaista minulta ei loytynyt, koska olin viemassa kissaa maasta pois pysyvasti. Minulle ei tullut mieleen, etta kissan poisviennille taytyy hakea viranomaisen lupa, vaikka toki ymmarran, etta tuodessa kissaa maahan sellainen lupa tulee olla. Minulla oli siis lupa vain Suomea varten. Siina siis seisoin itku kurkussa lasteni, matkalaukkujeni ja kissani kanssa, kun minulle selitettiin napakasti, etta kissalla ei ole mitaan asiaa samalle lennolle ilman kyseista lupakirjaa, jonka tosin voisi hankkia helposti seuraavana aamuna. Koska ymmarsin, etta siina vaiheessa olisimme jo reippaasti myohastyneet lennoltamme, rupesi apinanraivo kohoamaan sisallani ja itkuraivari teki voimakkaasti tuloaan. Itkuraivari on elamassani asia, jonka hallitseminen ei ole taysin kasissani varsinkaan nain merkittavan asian ollessa kyseessa. Aiheutin siis odottamatonta lisakaaosta, kun sadat kanssamatkustajat joutuivat todistamaan lapsilleni jo tutuksi tullutta primitiivireaktiotani. Kun olin vollottanut suureen aaneen vuolaasti, takertunut pylvaaseen ja huutanut, etta en lahde taalta minnekaan ilman kissaani, aloitin kenttahenkilokunnan ja viranomaisten raivokkaan ja systemaattisen haukkumisen seka soitin mieheni paikalle. Han oli valitettavasti ehtinyt meidat hyvastella ja lahtea kotiinpain, eika siis ollut todistamassa vaimonsa urheaa taistelua kissansa puolesta. Kuulin jo kaukaa, kun han teki renkaat ulvoen lainvastaisen u-kaannoksen. Myhailin mielessani, koska jos haneen ylipaansa jossain asiassa voi taydellisesti luottaa, niin ainakin siina, etta han saa aikaan helposti tilanteen, jossa tarvitaan kaksitoista mellakkapoliisia. Takerruin tahan viimeiseen oljenkorteen, koska ajattelin talla tavoin ohjaavani naiden itsepaisten tarkeilijoiden huomion jonnekin muualle, samalla kun veisin kissani salaa lentokoneeseen. Mieheni, sankarini, saapuikin hihojaan kaarien paikalle uskomattomalla nopeudella. Oli onni, etta juuri ranskaksi kanssani riiteleva virkamies sattui olemaan mieheni maanmies, koska siita seurasi pian ehdotus, etta meidat paastetaisiin kissan kanssa seuraavaan kontrollipisteeseen, mutta mikali turvamiehet tullissa puuttuisivat lupakirja-asiaan, olisi juttu omalla vastuullani ja kissa jouduttaisi lahettamaan perassa sitten kun lupakirja olisi hankittu. Ilmeeni kirkastui nanosekunnissa ja suostuin nopeasti ehdotukseen, koska tiesin mahdollisuutemme olevan kohtalaisen hyvat saada Adolf tullin lapi vaikka viime viikon kauppalistan kanssa, joka sattui kaikenlisaksi olemaan edelleen kassissani. Olen pannut nimittain merkille, etta vain harvat virkailijat ovat ajan tasalla elaintenkuljetukseen liittyvista asiakirjoista. Passintarkastus meni hyvin, mutta turvatarkastuksessa virkailija pyysi minut sivuun. Kuiskasin lapsille, etta nyt otti ohraleipa. Ojensin virkailijalle paperinipun niin itsevarman nakoisena kuin osasin polvieni vatkatessa voimakkaasti. Hanella ei -arvaukseni osuessa oikeaan- tuntunut olevan minkaan valtakunnan kasitysta siita, mita papereita hanen tulisi tarkastaa. Jos tama vientilupakirja, josta naama punaisena riitelin aikaisempien virkailijoiden kanssa on sitten niin hemmetin tarkea arvopaperi, tulisi mielestani virkailijan ensimmainen ja ainoa kysymys olla: "Lahtolupakirja, kiitos." Nain ei kuitenkaan ollut, vaan herra rupesi tarkean nakoisena selaamaan Adolfin passia ja tuntui olevan kiinnostunut sille annetusta matokuurista. Sen lisaksi han tutki kiinnostuneena passissa olevaa mikrosirun numerosarjaa. Todettuaan sen olevan aika pitka, ja erityisesti nahtyaan kuitin, joka todisti, etta olin jo maksanut kissankuljetuksesta kiskurihinnan, han antoi tarkeana paperini takaisin ja paasimme lapi kuin koira verajasta.

Tiesin, etta ensimmaisella Eurooopan kentalla paperit tarkastettaisiin uudestaan. Vaikka Eu:n vaatimat kaavakkeeni olivat taysin kunnossa, kyseinen episodi sai minut paranoidiseksi ja rupesin pelkaamaan, etta tapahtuu varmasti viela jotain kamalaa. Lentomatka sujui siis stressissa kun odotin, etta eurooppalainen lainsaadanto on muuttunut juuri taman yon aikana ja minulta puuttuukin paperi, jonka vuoksi Adolf huostaanotetaan ja lopetetaan. Pariisiin saavuttuamme, olin kaantya takaisin paluulennolle, koska totesin lampotilan olevan vain 4 astetta, mutta paatin jatkaa urheasti eteenpain, koska ajattelin, etta minut on tallennettu valvontakameroihin eika todennakoisesti enaa ikina paastettaisi Dubaihin eilisiltaisen solvausepisodin jalkeen. Koin toisenkin yllatyksen: kukaan ei tarkastanut mitaan kissan papereita. Siis Ranska, joka ottaa vastaan elaimen EU:n ulkopuolelta, ei kotrolloi asiakirjoja millaan tavalla?! Ketaan ei siis kiinnostanut, onko rabiesrokotus voimassa, onko mikrosirua, tai ylipaataan kiinnostunut ollenkaan vaikka korissani olisi ollut porsas. En tieda mita pitaisi ajatella koko systeemista? Tilanne oli aivan absurdi: Dubai ei meinannut paastaa millaan ilveella kissaa ulos maasta, koska siihen puuttui "lupa", jonka saa kun virkaelainlaakari tarkastaa, etta elaimella on vaadittavat rokotukset ja mikrosiru. Nama samat asiat kayvat kuitenkin ilmi EU:n vaatimassa todistuksessa, joka minulla puolestaan oli. Kun saavuimme EU:n rajalle, kukaan ei tarkastanut todistuksia, joita he vaativat, ja jotka olin hankkinut. Luodussa systeemissa on vikaa, viranomaisten kouluttamisessa on puutteita ja koko homma on taynna porsaanreikia.

Minun pikku-Adolfini matkusti kiltisti kanssamme koko matkan matkustamossa eika inahtanutkaan. Pariisi-Helsinki lennon alussa silta paasi pisu, josta han minulle hapeillen ilmoitti. Olin varautunut tilanteeseen ensiapusetilla, johon kuuluivat kertakayttoiset suojahanskat, vanha froteepyyhe, kosteita puhdistusliinoja seka puhdas alusta. Puhdistustoimenpide kesti noin 3 minuuttia ja matkaa jatkettiin rauhallisesti.

Olen paattanyt integroitua ja olla matkustelematta vahaan aikaan. Perasta kuuluu.