Jorinoita

(Kirjaan ja postaan jälleen muistiinpanojeni perusteella kirjoituksen, jonka aikamuoto paljastaa kyseessä olevan vuodatuksen olevan peräisin ennen pääsiäistä menomatkalta malttamattomana junan ravintolavaunussa aikaakuluttaessani. Ja taso on myos sen mukainen.)

Koska menin lyömään vetoa siitä, että pystyn kirjoittamaan muutaman liuskan kirjallisesti korkeatasoista ja älyllisesti stimuloivaa tekstiä ilman, että minulla on mitään sanottavaa, aion nyt todistaa - mikäli jollain voi ylipäätään olla tässä vaiheessa enää siitä mitään epäilystä- että pystyn höpisemään lämpimikseni, vaikka päässäni ei liiku muuta kuin hiljainen kevättuuli.

Totaalityhjyyden tunne on tosin pettävä, koska tosiasiassa päätäni on viime aikoina vaivannut vieden kaiken ajattelukapasiteettini laki, asetus ja soveltamisohje, joiden kanssa painiskelen unissanikin. Sanomattakin on selvää, ettei muuhun jää aikaa eikä varsinkaan voimia. Kun tähän lisätään vielä se, että poikaparkani on tullut täysi-ikäiseksi ja täten luvanvaraisesti ruvennut harrastamaan kyseenlaisia iltariekkumisia, onkin pääni halkeamaisillaan. Tapaus ajoittui irlantilaisen St. Patrick's Dayn tienoille ja poika saapuikin koulusta, ei tosin aivan suoraan, päässään korkea, vihreä päähine, jonka oli saanut lahjaksi irkkupubista. Ajattelin lainata tötsää kylminä aamuina kun minulla on nutturapäivä.

Olen viime aikoina yrittänyt ajaa itseäni sisään esimerkillisenä virkamiehenä. Tämä on verrattaen haastellista perusluonteeni huomioonottaen. Vaikeinta minulle on yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan, papereista huolehtiminen seka mahdollisimman pieni virhemarginaali. Koska syntymälahjoihini kuuluu luontiasetuna dokumenttien hukkaaminen, sählääminen ja kouhotus, kuluu suurin osa työpäivistäni etsimiseen, ihmettelyyn ja varmistamiseen.

Mietin aamiaisen lomassa kaikkea vaivaa, jota olen nähnyt, jotta saisin leipätyöni sujumaan niin, etta jaksaisin tehdä vapaa-aikanani jotain yleishyodyllistä, kuten ulkoiluttaa kissoja, neuloa ja leikkia rokkitähtea, Adolfin yrittäessä samalla metsästää kaurapuuroni seasta sievästi paloiteltuja banaaninviipaleita nopsalla pikkutassullaan ja totesin, kuinka onnellinen olenkaan lähtiessäni viettämään pääsiäisen pitkää viikonloppua viherpeukalosisarelleni, jonka työura on tullut virallisesti päätökseen hänen ansaittuaan eläkkeen vuosikymmeniä kestäneen raskaan, mutta palkitsevan työrupeaman jälkeen. Paikalla on myos sisarentytär, tällä kertaa ilman hippipoikaystäväänsä, joka jäi viljelemään chilejään (!?!) sekä Sebastien, joka on ollut sekä hampaidenhuoltotoimissa, että sisarentyttären hellässa huomassa. Kuten edellisessä kirjoituksessani jo taisinkin kertoa, on viikonlopun ohjelman toteuttamisessa  odotettavissa verrattaen mielenkiintoisia käänteita ja -niinkuin eräs lukijani arvelikin- seiskalehdelle runsaasti kiinnostavaa materiaalia.

Aion kaiken kyseenalaisen touhun lomassa uudistaa mieltäni ja ruumistani, vaikka pihatöitä ei viela päästkään, Luojan kiitos, tekemään. Päivät kuluvat kuitenkin kokemukseni mukaan metsässä rymytessä ja katiskoja viritellessä. Koska viikonlopuksi on luvassa lähes hellesäätä, aion yrittää saada kasvoilleni edes hiukkasen auringonsäteitten tuomaa kuulautta, ensinnakin siksi, että en ole tottunut kymmeneen vuoteen katsomaan itseäni peilistä näin valkoihoisena ja se aiheuttaa aamuisin kehossani vastenmieleisiä vilunväristyksiä ja toiseksi siksi, että joudun haaskaamaan kohtuuttomasti kallista aikaani peilin edessä lotratessani kasvoilleni tuubikaupalla meikkivoidetta, jota ilman näyttäisin syväjäädytetyltä kapakalalta. Tämän toimeenpiteen jälkeen sekä piirrettyäni silmät päähäni, uskallan kuitenkin mennä töihin. Talvessa onkin juuri tämä huono seikka muutamien muiden epäkohtien ohessa, mutta kun kesä tulee, jätän yleensä moiset turhamaisuudet, unohdan kammata hiukseni ja pelaan beachvolleytä antaumuksella.

Sitä hartaasti odottaen päätän tämän tyhjänpäiväisen raporttini tähän.