Laiffii & stailii

Dubaissa asuessa törmää jatkuvasti ilmiöön nimeltä "lifestyle". Edellisen kanta-asukasrupeamani alkuaikoina luin lievästi järkyttyneenä lehdestä juttua kahdesta brittirouvasta. Toinen oli sinkku, joka oli onnistunut luomaan itselleen uskomattoman hulppeat elinolosuhteet kiinteistökauppojen avulla. Toinen oli kotirouva, joka nautti ylellisestä elämänmenostaan miehensä anteliaan luonteen, mutta ennenkaikkea tämän ylenpalttisten työsopimusehtojen ansiosta. Jälkimmäisen arkirutiineihin kuului mm. että hän soitti luksusautostaan kantapaikkansa spa-klubin pojille, jotta he osaisivat panna shamppanjan viilenemâän sopivasti ennen saapumistaan. Kumpikin rouva kertoi, että olosuhteet, joista he olivat lähteneet, olivat huomattavasti vaatimattomammat ja eräänä päivänä paluu kotiin ja todelliseen elämän olisi edessä. Muutaman vuoden takainen talouskriisi kosketti myös Dubaita ja täältä lähti aikamoinen määrä expat-perheitä kotiin varsin lyhyellä varoitusajalla totuttelemaan jälleen todelliseen elämään. Lievätkö nämäkään rouvat enää täällä.

Vaikka minulla onkin valtavasti luontaista glamouria, en kuitenkaan pysty näkemään itseäni päivästä toiseen roikkumassa shampanjahuuruissani jossain liftinghoidoissa. Juuri siksi tämän aiheen läheisyys pistää ajattelemaan omaa lifestylea. Minulla ei totisesti ole mitaan manikyyria tai spata vastaan. Eikä todentotta sitäkään, että joku muu kuin minä luuttuaa välillä lattiani ja silittää mieheni kauluspaidat. Valmiiseen ruokapöytäänkin istun mielellani, mutta en kuitenkaan aina. En voisi kuvitellakaan luovuttavani keittiöni avaimia jollekin toiselle naiselle omassa kodissani. Inkiväärin kuorimisessa ja sipulin silppuamisessa otan kyllä kernaasti vastaan apua.

Koska meillä on taloksi asettuminen edelleen vähän vaiheessa, niinkuin meillä yleensä kaikki asiat ovat, eli olemme edelleen väliaikaismajoituksessa lifestylen ollessa uima-altaasta huolimatta varsin vaatimatonta luokkaa, on minulla ollut aikaa miettiä, minkälaisen laiffin itselleni pyrin täällä tällä kertaa järjestämään. Koska en halua myöhemmin pudota kovin korkealta, heiluttelen säännöllisesti itse moppia ja soppakauhaa ja olen kallistumassa vakavasti sen kannalle, etta hakeudun töihin. Viime viikolla aloitin varovasti seuraamaan työpaikkailmoituksia vain todetakseni, että mikäli haluan jotenkin  asiassa tukeutua vaivalla tehtyihin opintoihini, hyödyntää hieman ruosteista ammattitaitoani ja päästä leivänsyrjästä kiinni loppututkintoani tukeutuen, ovat mahdollisuuteni verrattaen kapea-alaiset. Tästä maasta nimittäin puuttuu sosiaalisektori lähes kokonaan.  Yhteiskunnassa on vallalla ajatus, että kaikki pärjätköön miten parhaaksi katsovat ja mikäli eivät pärjää, menkööt kotiinsa. Minulla on siis kaksi mahdollisuutta: joko ryhdyn pioneeriksi ja luon maan sosiaalijärjestelmän uudestaan tai sitten teen suuria kompromisseja odotusteni suhteen ja poukkoilen työnhakijana jossain administratiivisten tehtävien ja kiinteistönvälityksen välisessä sekalaisessa maastossa. Tämä on tosin hieman konstikasta. Mikäli joku on vahingossa lukenut aikaisempia tekstejäni, mm. " Hukkaputkessa- tallentajan monologi" tai "Vaarallinen tehtävä", voi helposti ymmärtää, miksi minun on työhaastattelussa vaikeaa väittää naama peruslukemilla , etta " järjestyksenpitotaitoni ovat erinomaiset" tai " tietoteknikan osaamiseni on ensiluokkaista" . Niin törkeitä emävalheita en edes minä kykene suustani suoltamaan. Koska olen onneksi yltiöpositiivinen ja uskomattoman ratkaisukeskeinen, uskon vakaasti löytäväni pian keinon, jolla pääsen taas yhteiskunnan arvostetuksi jäseneksi. Sitten voin hyvällä omallatunnolla mennä joskus manikyyriin tai dayspahan.

En kuitenkaan haluaisi uhrata kaikkea aikaani vain aamuruuhkassa istumiseen. Koska elamani tärkein missio on edelleen lankakerillä leikkiminen kissojen kanssa, kuvallisen ilmaisun haasteelliset etsintäretket sekä korkeatasoiset musikaaliset ekspressioryöpyt, olisi toivottavaa, että näille kansanterveydellisestikin merkittäville kehitystoimille voisi jäädä viikottain kohtuudella toiminta-aikaa. Tästä järjestelystä olisi monenlaista pysyvää hyötyä niin itseni kuin kissojenikin elämänsisällöllisyyden suhteen.

Uraputkeni jatkokehittelyn kannalta katson nyt parhaaksi mennä tekemään viikkosiivousta.

Perillä

Koska käytettävissäni on uutta teknologiaa sekä kohtalaisesti toimiva nettiyhteys, avaan todenteolla sanaisen arkkuni ja rikon näin hiljaiselon, joka on ollut seurausta muuttamisesta johtuvista ikavistä toimenpiteistä, joita mieluummin olisin kernaasti maannut uimarannalla tai tehnyt jotain muuta yleishyödyllistä.

Jos on pienten lasten kanssa matkustaminen haasteellista, on se kissojen kanssa vielä haasteellisempaa. Lapset sentään pääsevät yleensä vanhempien kanssa samalle penkkiriville istumaan eika heille tarvitse hankkia todistuksia, joissa vakuutetaan, etta heille on annettu matokuuri ja liuta rokotuksia. Kissojen kanssa on toisin. Useimmille lennoille eläimet eivät pâäse edes matkustamon puolelle, vaan ne joutuvat pärjäämään omin nokkineen matkatavaraosastolla ja jäävät näin autuaan tietämättömiksi evakuointisuunnitelmasta pakkolaskun sattuessa. Eläinten vanhemmille vakuutellaan, että heidän karvaiset vesansa ovat lämpötila- ja ilmanpainevaihteluilta suojassa ja niita kohdellaan muutenkin inhimillisesti. Tätä on joskus syytä epäillä, kuten viime vuoden kesällä, kun toinen kissoistamme saapui kanssamme perille ja toinen ei. Hänet tosin toimitettiin meille 5 viikkoa myöhemmin hyvässä kunnossa, mutta asiasta jäi valitettavasti ikävä muisto kaikille osapuolille.

Jännitys oli siis huipussaan, kun taas kerran jätin kovia kokeneet silkkitassuni Nizzan lentokenttähenkilökunnan huomaan. Edessä oli 12 tunnin matkustusrupeama ja huoli painoi rintaani. Tällä oli varmasti oma osuutensa (sekä myös sillä, että päivää edelsivät normaalit muuttoon liittyvät raatamis- ja asioidenhoitotoimenpiteet, mika meidan perheen kohdalla tarkoittaa järjetöntä sähläämistä ja asioiden hoitamista viime tipassa) siihen, etta Milanon kohdalla koin elämäni nopeimmin kehittyvimmän migreenikohtauksen. Tämä harmitti minua erityisesti siksi, etta odotin kiihkeästi lentoemännän tarjoamaa herkullista lounasta, koska ennen Milanoa tarjoiltu pieni vaikkakin maittava voileipä ei ollut alkuunkaan riittänyt taltuttamaaan sudennälkääni. Tunsin jo entuudestaan taipumukseni saada koko päivän kiusaava päänsärky, mikali en saa kunnon ravintoa ja paljon kahvia ennen puoltapäivää. Lounastarjoilu myöhästyi entisestään voimakkaan turbulenssin takia, joka tietysti alkoi juuri, kun tarjoiluvaunut lahestyivät penkkiriviä, jolla istuin. Kärryt peruutetttin juuri kohdallani takaisin ja yleisön ruokintaa jatkettiin vasta kun kone kulki tasaisemmin. Mietin tietysti kuumeisesti, kuinka kissat mahtavat reagoida lentokoneen holtittomaan heittelehtimiseen ja vatsassani alkoi velloa. Kun ruokatarjotin annettiin eteeni olin jo siinä kunnossa, etta etsin villisti edessäni olevasta taskusta matkapahoinvointiin tarkoitettuja pusseja. Kuten arvata saattaa, herkullinen kana-ateria jäi osaltani koskemattomaksi, kun oksensin äärettömän sofistikoituneesti ja diskreetisti aiemmin tarjottua voileipâä pussiin. Seuraavan kuuden tunnin lento sujui taysin taju kankaalla pussi kourassa. Siitä oli kuitenkin se hyöty, että unohdin jopa kissat joksikin aikaa. Koska olemme qatarilaisen lentoyhtiön uskollisia asiakkaita johtuen heidän erinomaisesta a la carte tarjoilustaan, jouduimme vaihtamaan konetta viela Dohassa. Toimenpide oli suhteellisen kivuton ja nopea, mutta olin hälyttävän huonossa kunnossa ja ilmeisesti myös näytin siltä, koska lentoemäntä pysäytti minut hoiperreltuani portaat ylös Dubaihin lähdössä olevaan koneeseen ja istutti minut ensimmäiseen tuoliin. Hän oli aikeissa kutsua lääkarin paikalle ja oli vähällä käännyttää minut takaisin. Sain kuitenkin itkunsekaisella soperruksellani hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei kyse ole sydämen toimintahäiriöistä ja lupasin hänelle pyhästi, etten kuole seuraavan tunnin mittaisella lennolla. Korkeintaan oksentaisin, vaikka tiesin senkin olevan sula mahdottomuus, koska vaatimattomat syömiseni ja juomiseni olivat jo aikaa sitten päätyneet lukuisiin pusseihin edellisen lennon aikana.

Ihmeen kaupalla, juuri ennenkuin koneen pyörät osuivat Emiraattien tuttuun maaperään, tunsin, etta pahoinvonti alkaa helpottamaan. Kykenin kävelemään kohtalaisen normaalisti passintarkastukseen vain todetakseni, etta siella odotti tähänastisen kokemukseni perusteella pisin jono. Puolentoistatunnin odotus puoliltaöin ei ollut siinä tilassa aivan toiveitteni tayttymys, mutta asialle ei voinut mitään.

Pääsimme viimein kentältä ulos ja ohjelmassa seurasi jännittävä numero: kissojen nouto cargo- villagesta. Olimme onneksi hankkineet kuuliaisesti kaikki pyydetyt asiakirjat, joten tunsin kohtalaista toiveikkuutta kissojen ripeästä vapauttamisesta. Suurta päänvaivaa aiheutti kuitenkin oikean paikan löytyminen oudolta alueelta, mikä oli kahdelta aamuyöstä seka pimeä, etta hiljainen. Satunnaisesti tapaamamme työntekijät ohjailivat meitä jatkuvasti vääriin paikkoihin ja hosuimme cargo-villagessa ympäriinsä täysin päättömästi reilun tunnin ajan ennenkuin saimme kiinni päivystävän eläinlääkarin, joka tarkasti paperimme. Hän kirjoitti mielle luovutusasiakirjan, jonka kanssa ravasimme edelleen toiseen paikkaan noutamaan pienia matkalaisiamme. Olisin kiljuen hyppinyt riemusta, mikali päivän koettelemukset ja vallitseva 37 asteen kuumuus eivät olisi tehokkaasti minua hillinneet, kun näin trukin tuovan kahta kissahäkkiä minua kohti. Sebastien haukotteli leveästi muina miehinä, hänellähän on myös miellyttäviä kokemuksia lentomatkailusta. Ongelmaksi muodostuikin toinen kissa, jota meille tarjottiin, koska se ei ollut Leopold. Rupesin saamaan taas vatsakramppeja muistaessani viime kesan katoamisepisodin. Korotin jo ääntäni ja osoitin turhautumiseni, koska olin väsynyt ja vaadin oikeaa kissaa paikalle ja sassiin. Trukinkuljettaja väitti, etta papereissamme luki sama koodi kuin kyseisen kissan häkissä ja tarjosi eläintä meille edelleen sinnikkäästi. Lähetin hänet selväsanaisesti matkoihinsa hakemaan oikeaa kissaa. Kohta hän huristeli paikalle taas väärä kissa mukanaan. Tässa vaiheessa huumorintajuni rupesi loppumaan ja tunnetusti pitkä pinnani napsahti poikki näyttävasti. Sain demonstratiivisen primitiivireaktion ja huusin kuin Conan barbaari sillä seurauksella, etta trukkikuski lahti renkaat savuten kolmannen kerran etsimään jälkikasvuani. Itseni häpäisystä oli se hyöty, etta Leopold vihdoin ja viimein tuotiin luoksemme erinomaisessa kunnossa.  Olin niin huojentunut siita, ettei sitä oltu vahingossa lähetetty Sidneyhin, etta unohdin päivän kärsimykset sillä sekunnilla ja koin ihmeparantumisen.

Loppukaneetiksi huomautan, etta hyvinkasvatetut kissakultani eivät olleet koko 20 tunnin mittaisen häkissäolorupeaman aikana kertaakaan laskeneet alleen, eivätkä oksentaneet. Toisin kuin eräät.

Kyllä kissa tietää

Jos jotain olen oppinut viimeisen vuoden aikana, niin ainakin sen, etta suurimissa perheen kannalta merkityksellisissä päätöksissä tulee kaikkien perheenjäsenten mielipiteet ottaa tasapuolisesti huomioon. Myös kissojen. Jos kissoilta olisi kysytty alun alkaen, etta kannattaako muuttaa takaisin Eurooppaan, vastaus olisi ollut yksiselitteinen "ei" ja olisi vältytty kaikelta patonginpuremiseen ja homejuustojen yliannostukseen liittyviltä purukalustovaurioilta seka muutamalta huomaamatta kertyneelta liikakilolta. Kilot hoituvat pois helpommin, mutta kaksi lohjennutta hammasta vaativat kohtuutonta kärsimystä, paniikkihäiriökohtauksista lääkärikäyntien yhteydessä koituvaa nöyryytystä ja muuta päänvaivaa. Kissanihan ovat 100 prosenttisesti arabiemiirista alkuperää ja lapsenikin muuten arviolta noin 80 prosenttisesti. (Tässä ei mieheni suureksi helpotukseksi, herranpieksut, kuitenkaan tarkoiteta geeni- vaan kulttuuriperimää.) Tämän vuoksi ei vanhempien olemattomalla auktoriteetillä ole päätöksen kannalta vähäisintäkään merkitystä. Reilun vuoden mittainen Eurooppa-oleskelumme on siis vaihteen vuoksi tullut tiensä päähän.

Toisin kuin monet, jotka tuntevat hieman perheemme tapoja suunnitella tulevaisuutta epäilemättä erheellisesti luulevat, tähän päätökseen ei olla tultu mitenkään fiilispohjalta. Tärkein syy lähtöömme oli ehdottomasti kissojemme henkinen tila. Olisi pitänyt silloin jo muuttopäivänä hyljätä tämä epärealistinen haavekuva siitä, että perheemme voisi jotenkin paremmin Euroopan raikkaissa tuulissa. Leopoldhan tajusi heti lentokentällä, mika erehdys oli tapahtumassa ja keplotteli itsensä ulos häkistä, koska oli päättänyt jäädä isiensä synnyinsijoille keinolla milla hyvänsä. Isästään hänella tuskin on tietoa eika hänen synnyinsijansa ainakaan Dubain lentokentällä ollut, mutta Leopold onkin periaatteen mies. Häntä ei mihinkään tekotaiteellisten sössöttäjien ylikansoittamaan rantakohteeseen vietäisi. Neljä viikkoa piileskeltyään matkatavarahallissa hän joutui antamaan periksi nälälle ja muille irtolaisuuden mukanaan tuomille haitoille ja luovutti. Siitä lähtien elämänsä oli pelkkää alamäkeä. Siitä kertoi mm. jokailtaiset deliriumkohtaukset lankakerien kanssa.

Sebastienilta ei edes kannata kysyä, kuinka hänen integroitumisensa etelaeurooppalaiseen yhteiskuntaan sujui. Selvittyään vakavasta depressiosta, joka huipentui itsemurhayritykseen viidennen kerroksen parvekkeelta, hänen kanssaan voi jo keskustella järkevästi asiasta kuin asiasta. Edella mainittuun kysymykseen saa kuitenkin vastaukseksi lasittuneen katseen ja haukotuksen. Sen jälkeen alkaa raivokas itsensä peseminen, joka tarkoittaa samaa kuin, etta keskustelu on tällä erää ohi.

Asiaan liittyy tosin muitakin elementtejä, joskin ne ovat huomattavan vähäpätöisempiä rivieran hylkäämispäätöksemme kannalta. Mainitsemisen arvoisina pidän kuitenkin kassaneitien tehottomuutta sekä television yksipuolisia viihdeohjelmia. Päätöksentekoon vaikutti myös vastenmieliseltä löyhkäävät juustot seka alituinen viinillä läträäminen. Kärkeen kiilaa jopa huonosti käyttäytyvien ihmisten ohi käsittämätön toalettikulttuuri, mikä sisältää miniatyyri -wc:t, joihin mennään sisään peruuttamalla ja nautiskellaan toimituksista ilman minkäänlaisia moderneja mukavuuksia, kuten paperia tai pisaraakaan vettä.

Filantrooppisuuden puutteesta meitä voi toki arvostella, mutta ei ainakaan kissojen ihmisoikeuksien tunnustamisen puutteesta.

Easymovers...

Ottaa mua jalleen paahan.
Tietyst' tahan hellesaahan
ukko muuttoautoo tilaa,
rantaleikit multa pilaa.
Kyl' on mulla mieli haikee!
Rantatuolist' nousu vaikee.

Helleaallos' pitaa pakkaa!
Hiki lentaa, aivot sakkaa!
Silmakulmast' vilkuilen
uimarantaa, huokaisen.
Kyynel' silmakulmast' valuu.
Takas' uimarannal' haluu!

Ukon sana taas on laki!
Kasan laatikoita haki,
jotka kaskee mun nyt tayttaa.
Mahdottomalt' duuni nayttaa.
Vetkuttelen hommaa tata,
kunnes syntyy kiire, hata.

Laatikoihin kaikkee sullon:
sukan, hajuvesipullon,
pikkupoksyt, kakkuvuoat,
rintaliivit, kissanruoat.
"Yks' on valmis, tuokaa toinen!"
Kaaos jalleen aikamoinen.

Nythan homma rupee luistaa!
Silloin ukko jotain muistaa:
sahkolasku pitaa maksaa.
Skarppina se olla jaksaa!
Etsiskelee etsimistaan,
lompakkoo ei loydy mistaan!

Pakahtunut on jo huoleen!
Hiljaa kaantyy minun puoleen.
Kasvoillani ilme kaino.
"Tiedatko tast' jotain, vaimo?"
Otsasuoni silla halkee.
Naamani on kalmankalpee.

Selityksii rupeen kelaan,
siten vahan aikaa pelaan.
Taktiikkaa ma koetan vaihtaa,
jotta voisin vastuun kaihtaa.
Turvaudun ma hyokkaykseen
parahimpaan puolustukseen.

"Kuuleppas nyt, ukko-kulta!
Miksi hemmetissa multa
lompakkoas' kyselet,
raivoat ja uhakailet?
Tarpeeks' mulla tyossa sarkaa!
Miksi kiusaat vaimoparkaa?"!"

Muuttuneen mun kaytoksen
huomaa, "Taman naytoksen
tunnen kylla liian hyvin!!!"
Toiveeni vain kaikkein syvin,
ettei pane purkaa noita
kymmenia laatikoita!

Ei oo mulla hyva tuuri.
Projekti on liian suuri:
ensin pakkaa, sitten purkaa!
Ponnistuksein kaikki turhaa!
Holmolaisten homma tama.
Ukko tosi arsyttava.

Viisikymment' kantta avaan.
Kaikki kirosanat tavaan.
Ukko vieres' mua vahtii,
jalallaan lyo mulle tahtii.
Tunti tunnist' toiseen vaihtuu.
Rusketuksein kaikki haihtuu!

Juttu taa on ihan kasku!
Maksettu on sahkolasku.
Loytyi lompsa aikanansa
laatikosta painavasta.
Bonuksena loysin sen
ainoon kotiavaimen!

Huomion kohteena

Mary Normandiasta on sitten ihana ihminen! Han on valtavan valoisa, hauska ja alykas. Saan hanelta usein ihanaa kannustusta. Han on haastanut minut kertomaan itsestani faktoja. Tassa niita tulee.

1.Koen olevani sielultani taiteilija. En ole koskaan pitanyt yhtaan omaa nayttelya. Kaksi kertaa se tosin liippasi lahelta, mutta peruin kumpaisenkin, kun en uskonut, etta ehdin saada matskua kokoon. Nykyaan olen lyonyt lahes hanskat tiskiin. Korvaavana toimintaterapiana teen kasitoita.

2. Koen myos olevani muusikko. Olen osallistunut joihinkin merkittaviin viihdelaulukilpailuihinkin, mm Syksyn Saveleen, omatekemallani savellyksella. En paassyt finaaliin. En anna taman kuitenkaan ollenkaan hairita suureellisia kasityksiani musiikillisista kyvyistani.

3. Harrastan yksinpuhumista.

4. Olen ymparipuhumisen kruunaamaton maailmanmestari.

5. Olen kova puhumaan.

6. Edesmennyt tatini oli Bangladeshin kansalainen.

7. Minulla on sairaalloinen sammakkopelko. (Freudilaisia analyyseja en halua tasta kuulla.)

8. Rakastan tyovaenlauluja.

9. Blogipersoonani on varsin liioiteltu.

10. Synnytin molemmat lapseni ilman kipulaakitysta.

11. Nukahdin tyttareni synnytyksessa juuri ennen viimeista ponnistusta. Herasin siihen, kun han syntyi.


Seuraavassa vastaan Maryn esittamiin kysymyksiin ja teenkin sen erittain mielellani, koska se saa minut tuntemaan, kuin olisin huomion keskipisteena. Tama ei minua lainkaan haittaa.


1. Oliko mielestäsi helppoa laatia näitä kysymyksiä niitä omiasi? (siis sitten kun olet ehtinyt ne laatia)?
-Ei ollut helppoa! Valvoin aamuyon tunneille keksiessani kysymyksia, vain valttaakseni alakouluaikaiset "Ystavani"-kirjatyyppiset kysymykset, kuten "mika on lempivarisi?". Koska yritin kieli keskella suuta osoittaa taas kerran olevani syvallinen ja intelligentti, laadin kysymyslistan keskittyneesti. Silti lopputulos muodostui mielestani vain keskinkertaiseksi. Lienee syyta tarkistaa kasityksia itsestani.

2. Minkä pituiset hiukset sinulla on ja miksi?
-Hiukseni ulottuvat yli puolivaliin selkaani. Tahan on olemassa aivan jarkeva selitys: olen kuluttanut jo vuosikausia aikaa sen miettimiseen, yrittaisinko hampaat irvessa nayttaa edelleen barbie-nukelta, niinkuin asia muistaakseni oli joskus 20 vuotta sitten, vai tulisiko minun jo 46- vuotiaana esiintya hillityn arvokkaasti, lopettaa kokonaan peppipitkatossuleikit ja leikata hiuksiini nuorekas, mutta samalla elegantti ja kunnioitustaherattava kampaus?

3. Kuka tai mikä on elämäsi tärkein ihminen tai asia?
-Asiaa pohdittuani todella kauan, vastaan: vapaus tehda valintoja.

4. Missä tehdään maailman parhaat plätyt?
-Kuopion Marjalla Dubaissa. Niita on yleensa myos tosi paljon.

5. Mitä mieltä olet maailman tämän hetkisestä poliittisesta tilanteesta lehmistä?
-Lehmat ovat mita sympaattisimpia luomuksia! Jouduin heidan, hevosten ja kanojen kanssa viimeeksi lahietaisyydelle paivittain, kun asuin Bourgognessa vuosina 2003-2006. Charollilaista sukua olevat mylvijat herattivat minut joka aamu, koska ne laiduntivat takapihamme valittomassa laheisyydessa. Uskon, etta heissa asuu viisaus. Toisin kuin maailmanpolitiikan tekijoissa.

6. Luetko viihdekirjallisuutta?
-Enhan mina muotilehtien lisaksi muuta luekaan.

7. Krokotiilin-, lehmän- vai tekonahkainen?
-Jos naista on valittava, niin lehman.

8. Millä kielellä teet päässälaskuja?
-Karjalanmurteella hyvalla menestyksella.

9. Jos olisit eläin, mitä sanoisit ihmisille?
-Nizzalaisena koirana sanoisin omistajalleni "Voisitko korjata ulosteeni pois keskelta jalkakaytavaa, kiitos!" Kollektiivisesti elaimina sanoisin ihmisille : " Alkaa koskaan unohtako, etta olemme teidan armoillanne."

10. Onko avaruuden tutkiminen ja kosmologia mielestäsi tärkeää?
-On, vaikka olenkin kiinnostunut huomattavasti enemman merien tutkimuksesta ja kosmetologiasta.

11. joo antaa jo olla.
-En muuten varmasti anna. Tahan kysymykseen vastaan yhta huolellisesti kuin muihinkin, koska olen valtavan tunnollinen kaikessa mihin ryhdyn.

Mina puolestani kysyn seuraavaa:

1. Mita pelkaat?
2. Minka taidon haluaisit itsellesi?
3. Mita piirretta arvostat elamankumppanissasi eniten?
4. Mika on oma arsyttavin piirteesi?
5. Oletko tehnyt koskaan jotain radikaalia ulkonaollesi? Olitko tyytyvainen tulokseen?
6. Pidatko sirkuksesta?
7. Mika tekee sinut onnelliseksi?
8. Oletko uskonnollinen?
9. Mita tekisit, jos rikastuisit?
10. Minkalaisessa seurassa viihdyt?
11. Mita kadut?

Nama kysymykset haluan esittaa Simpukalle, Madame Kissankulmalle, Lumiruusulle seka Ninalle!
Lopuksi alkuperaiset pelisaannot:

1. The person nominated must share 11 facts about themselves.2. The person nominated must answer the questions the tagger( the person who nominated them) set for them.3. The person nominated must choose 11 people to tag (nominate)and create 11 questions for them to answer.Then they must go to their pages and let them know they were nominated!There are no tag backs!

Todiste toimintaterapiastani. Tytar toimi mallina.

Auvoisia Ajatuksia Aurinkorannalta

En ma teille turhaan haasta.
Totuuden ma tasta maasta
haluan nyt julki tuoda,
helpotusta mieleen suoda.
Tiedan kylla: hankin sen
porttikiellon ikuisen.

Ei oo Riviera rakas
paikka mulle, tanne takas'
aio en ma koskaan tulla!
Paatos jarkkymaton mulla.
En ma siksi lainkaan tajuu
turisti miks' tanne haluu?

Liikkuminen mahdotonta:
autoja on liian monta.
Bussit liitoksistaan ratkee,
matkustajan pinna katkee.
Kavelemaan innostut
-koiranpaskaan liukastut.

Hankalaa on ruoan osto.
Kaamee kassaneidin kosto.
Hidastelee tietyst' aina
eipa neitii kiire paina!
Raskas aina tama keikka,
asiakas sivuseikka.

Eipa silti, ei sielt' mitaan
ostettavaa loytyisikaan!
Hyllyt tayteen ahdetaan
camemperttii haisevaa.
Puuttuu leipa rukiinen,
saunalenkki sininen.

Ei voi edes nukkuu taalla!
Meteli on aina paalla.
Yolla jatkuu meno villi:
huutaa paloauton pilli,
sitten ambulanssin vuoro,
rannal' laulaa gospel-kuoro!

Kyl' on mulla vahis' vitsit!
Nakisitte nekin pitsit,
joihin sonnustautuu naiset
vanhukset ja nuorukaiset.
Eihan ne ees peita kunnol'!
Minihame paalla mummol"!

Seksikas ain olla pitaa!
Katso se ei koskaan ikaa.
Uimarannal' naky tuttu:
bikinit on vanha juttu.
Tissiliivit pois jo heita,
eivat stringit mitaan peita.

Naky taa on painajainen:
ei oo mikaan kaunokainen
tuokaan rouva. Ei voi kiistaa:
tissit melkein maata viistaa.
Voinpa tasta vitsin heittaa:
alapaan ne edes peittaa!

En ma mummoo haluu rienaa.
Liian vahan kansa tienaa.
Eroon paaset pian tosta
kasilaukust', lompakosta.
Paikka taa on aivan paras,
jos ammatti on taskuvaras.

`A table!

Ranskalaisten yliarvostettu maailmanmaine perustuu jostain kummallisesta syysta heidan ylistettyyn keittioonsa. Paikan paalla asuneena olen kuitenkin katsonut parhaaksi olla hyvin varovainen,  jotta saisin mahdollisimman rajoitetusti henkilokohtaisia kokemuksia omituisuuksista, jotka liittyvat  heidan kuuluisaan ruokakulttuuriinsa. Tyttareni kauhukokemusten kautta olen valitettavasti kuitenkin joutunut kosketuksiin heidan kummallisten tapojensa kanssa ja kiitan luojaani, ettei minun ole tarvinnut olla kyseisissa tilanteissa henkilokohtaisesti lasna. En olisi ikina pystynyt peittelemaan jarkytystani tai syvaa paheksuntaani. Koska haluan olla kohtelias ja tuottaa aina lahimmaisilleni vain iloa, olen paattanyt pysya kaukana ranskalaisten ruokapoydasta.

Olenkin jo aiemmin kuvaillut tarkeimpia takalaisen ruokailukulttuurin kasittamattomyyksia, kuten myrkkyjuustojen suurkulutusta ja yleista taipuvaisuutta alkoholismiin. Asia, johon en ole varsinaisesti viela puuttunut, ovat poytatavat. Korjaan siksi taman harmillisen puutteen valittomasti muuten niin monipuolisessa ruokakulttuurianalyysissani.

Ruokailuajat ovat pyhitetyt. Koko yhteiskunta pysahtyy iltapaivalla 13-15 valisena aikana, koska silloin Ranskassa on pakko syoda lounasta. Turistiraukkojenkin on noudatettava orjallisesti tata aikataulua, koska ravintoloista ei saa ruokaa klo 15 jalkeen ennen kuin illallisaikaan. Kotioloissakin pakonomaista syomisaikataulua noudatetaan hartaasti. Iltapaivakahveiltakaan ei saa myohastya, muuten ne on pakko jattaa valiin. Se nyt ei jarin suuri menetys ole, koska entisissa siirtomaissa tuotetun pahanmakuisen kahvin kanssa tarjoillaan yleensa kuivia kekseja, jotka eivat ole kelvanneet perheen lemmikkikoiralle.

Tyttareni on taas visiteerannut nain loma-aikana ahkerasti paikallisilla ystavillaan. Kasitykseni ranskalaisten omalaatuisista elintavoista on siksi entisestaan vahvistunut eika sita edes poikkeustapaukset voi enaa heikentaa. Kuluneen vuoden aikana olen tullut taysin vakuuttuneeksi siita, etta patonginpurijoiden keskeisin ja tavoiteltavin henkinen ominaisuus on itsensakorostaminen. Mutta tamankin jalon luonteenpiirteen on vaistyttava perinteisten ja arvokkaiden poytatapojen tielta, joihin kuuluu mm. kankaiset lautasliinat ja joitakin muita yhta turhanpaivaisia yksityiskohtia,  joihin suhtaudutaan edelleen kuolemanvakavuudella. Valaisen asiaa oivallisella ja tuoreella esimerkilla:

Tyttareni kylaili jalleen eraalla ystavallaan, jonka tapana on esiintya kotonaan rennossa oloasussa eli pelkissa alusvaatteissa. Siveana ja muutenkin kunnon ihmisena tyttareni ajattelee sen olevan vahintaankin hieman erikoista, mutta ranskalaisille moinen kaytos on aivan normaalia. Tama puolestaan johtuu siita, etta heilla on perustuslaissa maaratty oikeus tuntea itsensa vapaiksi ja toteuttaa itseaan tilanteessa kuin tilanteessa muista kansalaisista tippaakaan valittamatta. Vaikka edellamainittu kaytos vaikuttaisikin monen normaalin ihmisen, kuten tyttarestani, mielesta lahinna itsensapaljastelulta, ei tallaiseen esitykseen tule koskaan suhtautua negatiivisesti, koska kyseessa on pyha toimitus. Fransmanni voi aina halutessaan ilmaista itseaan vapaasti ja sita han toki tekeekin aina kun voi ja viela mahdollisimman huomiotaherattavasti. Lounasaikaa lahestyttaessa aiti kutsuu tytot syomaan ravitsevaa pasta-annosta, koska sen valmistamiseen ei kulu aikaa juuri ollenkaan ja sita jaa nain mahdollisimman paljon itsensatoteuttamiseen. Aiti ehdottaa pastan kyytipojaksi juustoja, koska kastikkeen tekemiseen tuhraantuisi liikaa aikaa ja silloin itsensatoteuttaminen jaisi puolestaan vahemmalle. Han resitoi kuuluvalla aanella tusinan verran outoja juustolajeja, joista tyttareni ei ole koskaan kuullutkaan ja han paattaa hadissaan valita ensimmaiseksi mainitun. Tama sattuu tietysti tyttoparkani huonoksi onneksi olemaan kaikkein navetanhajuisinta kutunjuustoa mita markkinoilta loytyy. Pyyhkiessaan sievasti kankaisella ruokaliinallaan hikea otsaltaan ja kyyneleita silmakulmistaan, jotka heruvat osin silkasta raivosta, mutta myos vakevien aromien ansiosta, joita syntyy, kun kammottavanhajuinen juusto sulaa kuumaan pastaan, varoen samalla keskittyneesti, ettei nenan niistamisesta aiheudu ikavia sivuaania, lapseni ryhtyy urheasti selka suorana maistelemaan epamaaraisen nakoista annostaan.

Tassa vaiheessa nayttavan entreen tekee peilin edessa itseaantoteuttamisrituaalipuuhissa ollut vartaloonsa rakastunut ystavansa pitsisissa lapikuultavissa aluspoksyissaan ja rintaliiveissaan ja tupsahtaa ruokapoytaan aidin silmankaan varahtamatta. Han latoo tottuneesti tyttarensa lautaselle kasan pastaa ja viela isomman kasan loyhkaavaa juustoa, joka puolestaan on variltaan kuvottavan vihreaa. Hyvinkasvatettu ja aina toiset huomioonottava neitokaiseni odottaa kiinnostuneena, koska aiti ilmaisee tyttarelleen syvan paheksuntansa hanen lounaspoytaan sopimatonta asuvalintaa kohtaan. Han avaakin jo lupaavasti suunsa, mutta vain sanoakseen:  ” Chloe, oletko niin ystavallinen ja otat kyynarpaasi pois poydalta, tai jaat ilman jalkiruokaa.”

Jalkiruoatta jattamisella uhkailu tuntuu muuten olevan taallapain tehokas kasvatuksen apuvaline. Kova-aanisesti itseaantoteuttavat ja julkisilla paikoilla ihmisia rienaavat vekarat hiljenevat tehokkaasti, kun viisas kasvattaja hoksaa muistuttaa heita siita, etta mikali remuaminen jatkuu tuohon malliin, homeisten juustojen jalkeen ei seuraisikaan suussasulavaa suklaamoussea.

Kuinkahan tata metodia voisi soveltaa Suomen olosuhteissa?