Eläkettä odotellessa

(Saanen nyt esitella 2 kk vanhan poytalaatikkokirjoitukseni, jonka aikamuotoa on muutettu jälkikäteen ymmärrettävään muotoon. Koska istun nykyaan tietokoneella työkseni, ei minulla ole minkäänlaista kiinnostusta tehdä samaa enää iltaisin. Silti kirjoittaminen jatkuu suhteellisen aktiivisena osana elämääni ja tarve kirjoittaa iskee juuri silloin, kun minulla a) ei ole läppäriä käsilläni, b) en viitsi sitä avata tai c) kaikki ovat jo varattuina, joten kirjallisia tuotoksiani, joita olen raapustellut mm. veroilmoitusten ja mainosten kääntöpuolelle, tursuaa kotimme jokaisessa lovessa, koska muistikirjani on jo ajat sitten tullut täyteen enkä ole saanut aikaan ostaa uutta. Aion saada nyt edes muutaman sellaisen tuotokseni julkaistavaksi talkootyyppisesti lyhyen ajan sisällä, joiden avulla lukijani voisivat pysyä kärryillä haasteellisista tapahtumista, joita olen elämässäni viime aikoina kohdannut.)

Olen vilpittömän pahoillani, etten ehdi julkaisemaan korkealaatuisia kirjoituksiani, vaikka aivoissani laukkaa villisti ajatuksia mitä merkillisimmistä ajatuskokonaisuuksista, joiden ylöskirjaaminen ja julkituominen saisi aikaan yleista hilpeyttä. On kuitenkin todettava realistisesti, etta viime aikojen tapahtumat, huonontunut näkökyky, kuntien pakkoyhteenliittämiskaavailut ja se, että Adolf hyokkää käteni kimppuun aina kirjoittaessani, ovat verottaneet kykyäni toimia esimerkillisesti lifestyle-bloggerina

Minua ovat syvästi järkyttaneet jotkut vastoinkaymiset koettaessani hampaat irvessä integroitua yhteiskuntaan verojamaksavaksi kansalaiseksi. Koin suurta pettymystä muun muassa siitä, kun minun työpanoksestani ei verissäpäin tapeltukaan työnantajien piirissä. Olin vaipua masennuksen syövereihin lähetettyäni noin 800 hakemusta ja päästyäni peräti yhteen haastatteluun. Lisäksi tehtyäni muuttoilmoituksen minuun otettiin yhteytta Lapin maitraatista. Ajattelinkin hetken joutuneeni uuden työllistämistoimenpiteen uhriksi johtuen vakavasta pitka-aikaistyöttömyyden riskistäni ja minut lähetettävän poronhoitoharjoittelijaksi jonnekin Kevon läntiseen erämaahan. Asiaa varovasti tiedusteltuani minulle selvitettiin Lapin maistraatin vain purkavan pääkaupunkiseudun muuttoilmoitusruuhkia. Huokasin helpotuksesta, koska Pohjois-Suomen pakkaslukemat eivat ole tällä hetkellä kovin houkuttelevia.

Vaikka poronhoito olisikin kiinnostava vaihtoehto virkamiehen ammatille, totean kuitenkin jälkimmäisen soveltuvan paremmin tunnolliselle, rehdille ja suoraselkäiselle luonteelleni. Niinpä aloitinkin lyhyellä varoitusajalla työurani valtion leivissä. Asia tuli ilmi niin äkisti, etta minulle jäi vain hyvin vähän aikaa koota itselleni sopiva garderoobi uutta uraani ajatellen.

Koska sukuni äidin puolelta haluaa aina tehdä elämästäni helvetillisen monimutkaista järjestelemällä turhanpäiväisiä pikkusyitä verukkeena käyttäen kaikenlaisia kokoontumisia, päätti serkkuni tietysti urani alkua edeltävänä viikonloppuna kutsua syntymäpäivilleen puoli Etelä-Suomea jonnekin Venäjän rajalle metsän keskelle pakkaslukemien hipoessa sietokykya. Jouduin varustautumaan kyseisiin bileisiin harjoittelemalla ulkoa koko 60-luvun iskelmälaulutuotannon hopeisesta kuusta penkkiin, puuhun ja puistotiehen, joten minulle ei jäänyt tietenkään tarpeeksi aikaa miettiä ulkonäköön liittyviä yksityiskohtia, joiden avulla olisin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen uudessa työyhteisössäni.

Elamanmuutos oli vaistamaton asia. se korostui erityisesti naontarkastuksessa, jossa pelkasin minun todettavan puolisokeaksi ja ajokorttini takavarikoitavan. Minun oli kuitenkin pakko tehda tama uhraus sillakin uhalla, etta nuoruuteni viimeisetkin rippeet lensivat taivaan tuuliin. Ryhdyin siis rillipaiseksi keski-ikaiseksi konttorirotaksi ja hylkasin viimeinkin reikafarkut ja Edward Cullen t-paidan.(Toisin aion kaivaa ne esiin hyllyn takaosasta heti festarikauden alkaessa. Tasta enemmin myohemmissa kirjoituksissa.) Taman teen pelkastaan siksi, etta voisin  kohdata kirkkain silmin tyotoverini ja asiakkaani, jotka tottaviekoon ansaitsevat tulevansa nahdyksi.

Kiireen keskellä

Suomalainen työelämä on imaissut minut siinä määrin mukaansa, että muut aktiviteetit ovat valitettavasti jääneet vähemmälle huomiolle. Aikeissani on kuitenkin urhoollisesti pitää yllä supersuosittua blogiani, joka onkin alkanut elämään viime viikkoina aivan omaa elämäänsä. Varsinkin mainostajat ovat olleet kiitettävän aktiivisia kommentoinneissaan, mikä suuresti sydäntäni lämmittää. Pyydän samalla vilpittömästi anteeksi bloggaajakolleegoiltani, jotka ovat jaksaneet hiljaiselostani huolimatta kommentoida ja kannustaa minua sekä aktivoida minua kiinnostavin haastein saamatta kuitenkaan minulta mitään vastinetta toimilleen. Olen pannut merkille kuitenkin kaikki lähestymisenne ja muistan teitä lämmöllä iltarukouksissani.

Haasteelliset sattumukset, joita elämä on eteeni asettanut, ovat saaneet aikaan voimakkaita muutoksia niin perhedynamiikassa kuin elämäntavoissani. Monelta osin muutokset ovat hyviä ja on myönnettävä, että joiltakin osin aluksi vastustamani rakennemuutokset ovat osoittautumassa pitkällä juoksulla arvioiden hyödyllisiksikin. 

Tämän ovat ymmärtäneet myös kissat, joita maan tavan mukaan kutsumme nykyään Sepoksi ja Aatuksi vaikeatajuisten ulkomailta perittyjen Sebastien ja Adolf -nimien sijaan. Sisarentyttäreni pyyteettömän avustuksen ansiosta kisulit ovat sopeutuneet hienosti kerrostaloelämään heille rakennettujen aktiviteettipisteiden avulla. Neitonen ahkerasti keräsi siirtolavoilta ja purkutyömailta hyödyllistä materiaalia, joka mitätöi viikkosiivoukseni hetkessä ja raahasi neljänteen kerrokseen kuutiokaupalla puutavaraa, tyhjiä kaapelikeloja, kaksi metriä kartonkiputkea, metritavarana kokolattiamattoa ja manillaköyttä sekä paloiksi revityn minkkiturkin. Sitten hän reippaasti organisoi olohuoneeseeni pienen kätevän puusepänverstaan, jossa alkoikin pian lastut lennellä ja pora laulaa. Kun saatanallinen meteli vihdoin hiljeni, seisoi nurkassa mielenkiintoisen näköinen viritelmä, joka soveltui täydellisesti kissojen vapaa-ajan keskukseksi ja kiipeilypuuksi. Kisulit ravaavat nyt puunrunkoa pitkin ylös- alas, ottavat päivätorkkuja yläosan kattoterassilla sekä teroittavat kynsiään siihen tarkoitettuun osioon.  Rakentamisvaiheen kärsimykset ovat alkaneet jo hälvetä mielestäni huomatessani hökötyksen merkittävät käytännönhyödyt. Kulmasohvani näyttää jääneen vähemmälle huomiolle kynsienteroituksen siirryttyä sille tarkoitetulle osastolle ja olenkin jo voinut ottaa sohvan suojaksi käärimäni pussilakanat niille tarkoitettuun käyttöön. Vieraille olen ajatellut selittää kyseessä olevan skandinaavisen huippumuotoilun viimeisimmän trendin mukainen tilataideteos.

Sisarentyttäreni toi myös yllättäen hippipoikaystävänsä käymään, koska hänellä oli ymmärtääkseni jotain hämäräperäisiä tapaamisia pääkaupunkiseudulla. Viime kesän jälkeen hänessä oli havaittavissa ulkoisia muutoksia, jotka saivat minut todenteolla huolestumaan. Jos en puutu tatuointeihin, lävistyksiin ja muihin kyseenalaisuuksiin, oli hänelle ilmaantunut outo risuparta, joka on mielestäni kiistaton todiste paheksuttavasta elämäntavasta. Hän oli tosin säälittävästi yrittänyt naamioida tämän raskauttavan todisteen modernilla ja siistillä hiustenleikkuulla. Minua tällainen vähäpätöinen sivuseikka ei kuitenkaan hämännyt vaan tein heti pikimmiten lisää johtopäätöksiä sisarentytärtäni ukaavista vaaroista viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulin poikaystävän antaumuksellista chiliviljelmästä, joka on kuulemma sijoitettu kirjahyllyn taakse talvehtimaan. Minulla on suuria epäilyksiä viljelmän laadun suhteen ja silmäni revähtivätkin selälleen pojan vedettyä esiin modernia injektioruiskua muistuttavan varusteen. Vaikka kävikin pian ilmi, että kyseessä oli sähkötupakka- niminen turhake, katson velvollisuudekseni mennä tekemään kotitarkastuksen tähän lemmenpesään, jotta voin olla rauhassa sisarentyttäreni tulevaisuuden suhteen.

Myönnän aina kernaasti virheeni ja olenkin valmis rakkaudellisesti unohtamaan viljelmäepäilykseni, mutta vain siinä tapauksessa, että tarjotaan vierailuni aikana illalliseksi korkeatasoinen chili con carne.

Korvia, tassuja, pulleita massuja

Joulun valmisteluun, uudenvuoden karkelointiin ja niiden suunnitteluun kulunut energiamaara yllatti minut taysin. Olenkin joutunut nyt totuttelemaan ajatukseen siita, etta joudun selviamaan tasta koettelemuksesta vuosittain. Ei riita, etta valmisteluihin kuuluu jarjetonta kokkaamista ja siivoamista, vaan siihen lisataan viela kodinsisustuksen uusiminen ja yleton voyhkaaminen kauppakeskuksissa lahjojen perassa. Jos saisi sitten edes vastapainoksi vahan levata. Mutta ei. Yot kuluvat silmat ymmyrkaisina uunia vahtiessa, jossa tirisee ensin kinkku ja sitten kalkkuna. Uuden vuoden viettoon liittyvat valmistelutoimenpiteet ovatkin sitten oma lukunsa. Jouluna sentaan tiedetaan missa se vietetaan. Kotona. Uudenvuodenaaton lokaation miettiminen saa aikaan harmaita hiuksia. Nimittain kun omistaa teini-ikaisia nuoria. Yksi on menossa itaan, toinen lanteen ja viime tipassa jonkun isa peruu koko hipat ja suunnitelma menee lyttyyn. Sitten mietitaan mita hemmettia nyt tehdaan. Lopputuloksena toinen menee johonkin helkkarin poreallasbileisiin ja toinen tulee kiltisti vanhempiensa kanssa aikuisten pippaloihin, joissa on kuulemma ihan tylsaa, ainakin siihen asti, kun aiti ottaa mikrofoonin kateensa ja alkaa leikkimaan rokkitahtea, niinkuin yleensa tapahtuu aina kun housebandi on paikalla ja soittokunnossa. Ilotulitusraketteja lahetellaan, tosin verkkaiseen tahtiin, kun myrskytuulen vuoksi yhden raketin sytyttamiseen kuluu keskinmaarin puoli tuntia. Pikkutunneille paastaessa raketit on kuitenkin onnellisesti raiskitty naapurin puutarhaan ja iloiset soittosessiot voivat jatkua aamun sarastukseen asti. Tama kaikki on tietysti vaativaa ja siita seuraa paha jetlag. Mutta kaikkein haastavinta on ollut kuitenkin joulukuusen koristeleminen. Viiden kissan kanssa.

Aattopaivana kannoimme kuusen sisaan ja otimme koristeet esiin. Mainittakoon tassa vaiheessa, etta kyseinen operaatio tapahtui serkkuni tarkkojen ohjeitten mukaan hanen kodissaan, jossa vietimme perheeni kanssa juhlapyhia talonmiehen ja kissanhoitajan yhdistetyssa ominaisuudessa talonvaen ollessa onnellisen tietamattomia piinastamme jossainpain kaukoitaa. Nostimme juhlallisesti kuusen pystyyn jalkaansa, jota olin etsinyt varastosta talon rouvan ohjeita noudattaen. Han nimittain opasti minua etsinnoissa whatsupin kautta, jotta helpottaisi tyotani kertoen avuliaasti, etta kuusenjalka on vihrea, metallinen, todennakoisesti lattialla ovesta katsoen oikealla eika ainakaan laatikossa. Tuntien uurastuksen jalkeen, johon liittyi koko varaston tyhjennys teraassille, tien raivaaminen remontista jaaneiden puutavaran ja maaliponttojen ohi takaseinalla olevalle kaapille, loytyi viimein jalka alahyllylta laatikosta, jossa luki "joulukuusen jalka".

Kissat herasivat siina vaiheessa ja kokoontuivat kiltisti kuusen ymparille seuraamaan toimistusta. Koska koko pesue, mukaanlukien Adolf, ovat viimeisinta vuosimallia, heilla ei ollut viela kertynyt kokemusta joulunviettoon liittyvasta rekvisiitasta ja olivat siksi hyvin innokkaita ottamaan selvaa, mista tassa touhussa oikein oli kysymys. Ensimmaiset neulaset irtosivat jo alkulammittelyssa, kun kaikki kissat nujusivat kuusen alla haistelemassa ja painiessa. Emme arvanneet, minkalainen spektaakkeli meita odotti, koska aloitimme koristelun ylaoksilta ja etenimme hartaasti alaspain. Kiiltavat pallot ja vipattavat olkikoristeet olivat kissojen mielesta vastustamattoman ihastuttavia ja ne alkoivatkin pian metsastamaan keikkuvia leluja, jotka he tulkitsivat olevan heita varten oksille ripoteltu ja kuusenkoristelun olevan kokonaisuudessaan vain kissoille tarkoitettu juhlapyha-aktiviteetti. Palloja ja muita koristeita oli melko hankalaa asetella ensisijaisesti esteettisin perustein ja totesimmekin pian, etta alaoksat oli syyta jattaa paljaaksi, jos halusimme kuusen ylipaataan pysyvan pystyssa. Lopuksi pyoritimme kuusen oksille hapsuista koristenauhaa, niinkuin tapana on, mika oli jalkeenpain ajatellen suuri virhe, koska kissat yrittivat kaariytya niihin salamannopeasti ja onnistuivatkin kiitettavasti. Kynttiloiden johtojen selvittaminen viiden riehuvan kissan kanssa oli varsin haasteellista, mutta lopulta saimme kuitenkin pyoritettya kynttilat kuusen oksille. Missio osoittautui hyvin vaaralliseksi touhuksi, kissojen jarsiessa johtoja heti kun silma valtti. Lisaksi kynttilat piti sijoittaa mahdollisimman lahelle runkoa, jotta kisujen hyokkaykset eivat olisi katkoneet oksia, joten tavoittelemassamme harmoonisessa lopputuloksessa oli hieman toivomisen varaa. Annoimme viimein periksi, huokasimme ja hoipuimme naantyneina kohti ruokapoytaa ja lanttulaatikkoa. Kun noin tunnin kuluttua menimme ihailemaan kattemme toita, juoksi vastaan ensimmainen mirri kultalameeseen kaariytyneena. Hanta seurasi kaksi muuta, jotka olivat yltapaalta havunneulasissa. Loput pelasivat keskittyneena jaakiekkoa koristepalloilla. Joulukuusi seisoi surkean nakoisena oksat katkeilleena ja naytti silta, kuin sen yli olisi ajanut taysperavaunullinen rekka-auto. Paatimme edes sammuttaa siita valot ennenkuin kissat saisivat aikaan oikosulun.

Jos ei oteta lukuun lievaa ylensyontia ja riekkumista, oli loppuvuoden juhlinta kotimaassa kaikesta huolimatta meille varsin odotettu ja mieluinen kokemus reilun kymmenen vuoden tauon jalkeen. Tarkeinta oli kuitenkin se, ettei viela silloin ollut kylmat paukkuvat pakkaset eivatka varsinkaan hanget korkeat nietokset.

Ja kissoista viela sen verran, etta niista ei nyt yleensa ole paljon vaivaa. Eivat ne ole pissanneet kenkiini kuin kaksi kertaa.

Arkihuolesi kaikki heita

Pikkujouluvalmistelut ovat minulle vieras käsite. Siksi tunsin kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassani, kun serkkuni kanssa päätimme järjestää suvulle yhteiset pikkujoulut ruokineen, piirileikkeineen ja yhteislauluineen.

Edellisen päivän aamuna alkoikin tapahtua jo kukonlaulun aikaan, kun yritimme juoda aamukahveja rauhassa työntäen lapsia yksi kerrallaan ovesta koulumatkalle samalla vahtien etteivät talon 5 kissaa karkaa ja miettien päivälle kuumeisesti minuuttiaikataulua. Siivoojien rynnistäessä sisään olimme jo edenneet raivauksessa siihen pisteeseen, että vanhat lehtikasat oli lajiteltu ja pelastettu muutama tärkeä sopimuspaperi, vähemmän tärkeä lasku ja työtodistus joutumasta kierrätykseen, tungettu roskapusseihin kissanpissanhajuisia styroksipaloja, jotka olivat olleet säkkituolin, jota kissaneiti oli joutunut hätätilassa käyttämään pisuaarinaan, täytteenä sekä kerätty lattioilta matot pesulaa varten, jotka kissat olivatkin jo avuliaasti juosseet kasaan. Päivän ohjelmassa oli tämän lisäksi oleva serkkuni pikainen työreissu Hanko-nimiseen kesäkaupunkiin, täysimittaisen jouluaterian valmistaminen illansuussa laatikoineen, kinkkuineen ja kalkkunoineen sekä serkkuni ystävän tyttären ylioppilasjuhlat. Kylmanhikeä otsaltani pyyhkiessä aioin huomauttaa, että tehtävämäärään nähden siihen käytettävissä oleva aika tuntui mielestäni ehkä hieman liian vaatimattomalta, mutta serkkutytto oli tomerasti sitä mieltä, että homma hoidetaan helposti ja huomenna koko suku karkeloi yhdessä vatsat pullollaan sulatellen tarjoilemaamme herkullista joululounasta. Suostuin suunnitelmaan, koska minun  vastuualueeseeni kuului oikeastaan vain jälkiruoan ja kakkujen valmistamisen lisäksi yhteislaulujen säestämistä ja valovoimaisena säteilemistä. Jouduin siis kiireen keskellä Hankoon, jossa ihmettelin Regatta-kaupungin hiljaiseloa ja yritin kuvitella mielessani kesäaikana tunkeilevaa ihmispaljoutta. Kävelykadulla oli lisäkseni yksi henkilö. Sain kuitenkin tapani mukaan torikokouksen aikaan, kun eksyin käsityöliikkeeseen, jäin suustani kiinni samanhenkisen taiturin kanssa ja totesin, etta Hangon aurinko ilmeisesti tarttuu paikalliseen väestöön siinä määrin, että he jaksavat viela joulukuussakin olla hyvälla tuulella ja hymyillä. En voinut vastustaa kaunista käsintehtyä kaulakorua ja shamppanjapullonkorkista valmistettua hauskaa avaimenperää ja laahustelin pitkin Hangon tuulisia katuja iloisena uusista hankinnoistani.

Tässä välissä sain yllättaen puhelun sisareni tyttäreltä, joka on hoitanut Sebastienia kesälomasta asti, koska pidin todennaköisenä, että palaisimme syksyn aikana Suomeen ja totesimme silloin yhdessä kissalle olevan parasta pysyä suuresti palvomallaan hoitajalla, joka on käytännässä omistanut elämänsä kissani onnellisena pitämiseen kaikine yksityiskohtineen. Tunnen asiasta huonoa omaatuntoa ja olen vakuuttunut siitä, että Sebastien on loukkaantunut minulle ikihyviksi. Mutta enemmin olen tottapuhuen huolissani sisarentyttärestäni, koska hän ei nykyään ehdi tekemään muuta, kuin hoitamaan ja valokuvaamaan kissaani. Hän on mm. laihtunut huomattavasti syksyn aikana, koska ei ehdi syömään ja näyttää nykyään todella riutuneelta, koska hän ei myöskään pysty nukkumaan yöllä Sebastienin vallattua hänen tyynynsä. Lisäksi hänen entisestäänkin hennot hiuksensa ovat harventuneet huolestuttavasti, kun Seppo yöllä herää ihan vaan onnellisuuttaan tamputtamaan tassuillaan tytön kutreja. Epäilen myös hänen parisuhteensa pahasti rakoilevan, koska Sebastien kuulemma makaa alkuillasta heidän parisänkynsä keskellä poikittain ja pitää näin pariskunnan tehokkaasti irti toisistaan. Sebastienin korvasta loytyi aiemmin syksyllä solumuutoksia, joita epäiltiin kasvaimeksi. Nyt sisaren tytär onneksi kertoi, että näytepalan perusteella tehdyt tutkimukset osoittivat, että kyseessä olikin vaaraton talirauhasten tukkeutuma. Tieto siitä, että kissani korvasta löytyi finni, sai minut hyppimään ilosta ja saivat loppupäivän aamuyölle venyneet kokkaussessiot sujumaan ratiritirallan tahdissa hyppien, pomppien ja pyörien.

Kotiin palattuamme osa ajasta tosin kului Adolfia etsiessa, kun se oli peloissaan piiloutunut siivoojien iskujoukolta kulmasohvan alle. Se kipusi kuitenkin joutuisasti esiin, kun joulukinkkua soviteltiin paistoastiaan ja yritti kielloista huolimatta nuolla sen pintaa aina, kun silmä vältti. Hän on siis nopeasti sisäistänyt meille kaikille tärkeimmän joulun sanoman: "Nyt sitä saa, nyt sitä saa."

Elamaa napajaatikolla

On tässä kuulkaa taas opettelemista. Seuraaviin kysymyksiin haen kuumeisesti vastauksia:

-Kuinka matkakorttia käytetään?
-Miten kampaus pysyy kuohkeana kaatosateessa?
-Millaista päähinettä käytetään pakkasella kun on Pikku-Myy-nuttura? Nuuskamuikkusen suippohattuako?
-Miten olla ostamatta lankoja kun niitä myydään ruokakaupassakin?
-Miten välttää vatsapöhö, kun on pakko syödä pussikaupalla Reissumiestä ja Oltermannia?
-Saako lähijunassa matkustaa, jos ei lue kirjaa?

Ei ole helppoa olla paluumuuttaja.

Toisaalta on totuuden nimissä todettava, että en ole koskaan hoitanut kaikkia virastoasioita niin vauhdilla, kuin Helsingin pirtsakassa syysilmassa. Koko systeemiin meni pari tuntia, joka kului raikkaassa auringonpaisteisessa ilmassa ripein askelin. Parin tunnin päästä kyynelsilmin taputtelin kiitollisena yhteen kohmeisia pikkukätösiäni ja menin kotiin odottamaan glögilasi kourassa, etta Kela-kortti tipahtaa postilaatikkoon.

Sitten alkoi talvivarusteiden hankinta. Tämä aktiviteetti on minulle jo vuosia sitten jäänyt unholaan. Pääsin vauhtiin tosin jo lähtöpäivämme iltana pari tuntia ennen lentokoneen starttausta, kun bongasin unelmieni saapikkaat kaupasta lähellä kotiamme. Vannoin sullovani ne johonkin, vaikka tilaa ei enää ollut ja ylipaino-ongelma uhkasi matkalaukkujani. Sain kun sainkin ängettyä yhden buutsin matkalaukun sivulokeroon ja toisen käsilaukkuuni. Kerrankin heräteostokseni meni nappiin, koska ilman niitä olisin sairastunut jo ajat sitten räkätautiin.

Tytto aloitti niiskutuksen jo lähtiessä lentoasemalla, joka johtui enimmäkseen liikutuksesta, mutta Helsinkiin saapuessa diagnoosi oli vaihtunut nuhakuumeeksi. Onneksi hätämajoituspaikkamme emäntä on ammattinsa puolesta hyvinvarusteltu mita lääkkeisiin tulee, joten lapseni sai pikaista helpotusta oloonsa ja koulunkäynnin aloittaminen ei suuremmin häiriintynyt.

Olen todennut, etta talvivarustelu tulee ottaa kuolemanvakavasti. Ulkona liikkuminen on nimittain vaarallista, kun farkkujen alla ei ole 50 denierin sukkahousuja, päässä myssyä tai ainakin korvia lämmittavää pantaa, jonka ensimmäisenä iltana hätäpäissani neuloin todettuani pääni olevan puuttellisesti suojattu mitä tulee lämpöasteisiin ja kaatuiluun liittyviin iskuihin. Poikani, jolle ulkonäkö on tärkeintä elamässä, ei ole vielakään ruvennut käyttämään sormikkaita, jotka hänelle ostin, koska ne eivät täytä hänen mielestään rennon tyylikkään ulkonaon kriteerejä. Tyttäreni puolestaan vetää karvasaappaita jalkaansa mielellään saatuaan esimakua vilustumisesta heti kättelyssä.

Oma sopeutumiseni on vielä hieman kesken. Olen lähinnä silmät ymmyrkäisenä ihmetellyt ilmiöitä, jotka olen tyystin unohtanut. Eksoottisinta on mielestäni se, että ihmisten takapihoilla kirmaavat kaikki metsäneläimet jäniksistä ja peuroista lähtien. On siinä kissoillakin ohjelmaa, kun supikoirat tutkivat iltahämärissa puutarhaa. Välimatkat ovat uskomattoman lyhyitä. Kaupungissa paikasta toiseen voi siirtyä viidessä minuutissa ilman mitään kulkuneuvoa. Milloinkaan ei ole ruuhkaa.

No, onhan tämä pimeys nyt aika uskomatonta. Ja kylmyys. Ja liukastuminen. Joka tapahtui toissapäivänä kuin huomaamatta. Luita ei särkynyt, mutta mieleni järkkyi. Siinä minä yhtäkkia makasin uusissa saappaissani ja iskunvaimennuspannassani pitkin pituuttani, kun yritin kepeästi hypahtää jalkakäytävältä ajotielle sitä ylittäessäni. Tavoilleni uskollisena tein kaiken viimeisen päälle tyylillä, mutta kukaan ei valitettavasti nähnyt koko tapausta. Seuraavaksi kun rojahdan mahalleni, on ympärillä varmasti valokuvaajatkin.

Jouluvalmisteluni ovat jo täydessä vauhdissa ainakin herkkujen ahmimiseen liittyen. Siksi on syytä olettaa, että tammikuun pakollinen kilojenpudotus tulee jatkumaan vähintään maaliskuulle.

Paljon melua tyhjasta

Taas on todistettu, etta historia toistaa itseaan. Pyydan anteeksi, lukijani, koska tiedan, etta olette vaarassa kyllastya kuoliaaksi, koska kissojeni matkakertomukset toistavat alati itseaan. Jokaiseen kokemaani kissamatkailuun on aina liittynyt seuraavat kolme yllatyksetonta paakohtaa: 1) viranomaiset, jotka eivat tieda mita tekevat, 2) mina, joka saan siksi julkisen hermoromahduksen, nolaan itseni ja koko sukuni seka 3) kissat, jotka kayttaytyvat aina kauniisti ja ihmettelevat ymparilla olevaa sirkusnaytelmaa. Niinkuin tallakin kertaa.

Itku oli muutenkin herkassa, kun iltamyohalla sanoimme jaahyvaiset miehelleni, kodillemme, ystavillemme , naapurillemme (paitsi sille kissavihaajalle, joka asui seinan takana) seka Adolfin sisarille. Lentokentalle paastyamme alkoi kuitenkin heti tapahtua. Minulta tivattiin yllattaen kissan lahtolupakirjaa, joka olisi kuulemma pitanyt olla hankittuna EU:n saannosten mukaisten elainlaakaritodistuksen ja kissan passin lisaksi. Sellaista minulta ei loytynyt, koska olin viemassa kissaa maasta pois pysyvasti. Minulle ei tullut mieleen, etta kissan poisviennille taytyy hakea viranomaisen lupa, vaikka toki ymmarran, etta tuodessa kissaa maahan sellainen lupa tulee olla. Minulla oli siis lupa vain Suomea varten. Siina siis seisoin itku kurkussa lasteni, matkalaukkujeni ja kissani kanssa, kun minulle selitettiin napakasti, etta kissalla ei ole mitaan asiaa samalle lennolle ilman kyseista lupakirjaa, jonka tosin voisi hankkia helposti seuraavana aamuna. Koska ymmarsin, etta siina vaiheessa olisimme jo reippaasti myohastyneet lennoltamme, rupesi apinanraivo kohoamaan sisallani ja itkuraivari teki voimakkaasti tuloaan. Itkuraivari on elamassani asia, jonka hallitseminen ei ole taysin kasissani varsinkaan nain merkittavan asian ollessa kyseessa. Aiheutin siis odottamatonta lisakaaosta, kun sadat kanssamatkustajat joutuivat todistamaan lapsilleni jo tutuksi tullutta primitiivireaktiotani. Kun olin vollottanut suureen aaneen vuolaasti, takertunut pylvaaseen ja huutanut, etta en lahde taalta minnekaan ilman kissaani, aloitin kenttahenkilokunnan ja viranomaisten raivokkaan ja systemaattisen haukkumisen seka soitin mieheni paikalle. Han oli valitettavasti ehtinyt meidat hyvastella ja lahtea kotiinpain, eika siis ollut todistamassa vaimonsa urheaa taistelua kissansa puolesta. Kuulin jo kaukaa, kun han teki renkaat ulvoen lainvastaisen u-kaannoksen. Myhailin mielessani, koska jos haneen ylipaansa jossain asiassa voi taydellisesti luottaa, niin ainakin siina, etta han saa aikaan helposti tilanteen, jossa tarvitaan kaksitoista mellakkapoliisia. Takerruin tahan viimeiseen oljenkorteen, koska ajattelin talla tavoin ohjaavani naiden itsepaisten tarkeilijoiden huomion jonnekin muualle, samalla kun veisin kissani salaa lentokoneeseen. Mieheni, sankarini, saapuikin hihojaan kaarien paikalle uskomattomalla nopeudella. Oli onni, etta juuri ranskaksi kanssani riiteleva virkamies sattui olemaan mieheni maanmies, koska siita seurasi pian ehdotus, etta meidat paastetaisiin kissan kanssa seuraavaan kontrollipisteeseen, mutta mikali turvamiehet tullissa puuttuisivat lupakirja-asiaan, olisi juttu omalla vastuullani ja kissa jouduttaisi lahettamaan perassa sitten kun lupakirja olisi hankittu. Ilmeeni kirkastui nanosekunnissa ja suostuin nopeasti ehdotukseen, koska tiesin mahdollisuutemme olevan kohtalaisen hyvat saada Adolf tullin lapi vaikka viime viikon kauppalistan kanssa, joka sattui kaikenlisaksi olemaan edelleen kassissani. Olen pannut nimittain merkille, etta vain harvat virkailijat ovat ajan tasalla elaintenkuljetukseen liittyvista asiakirjoista. Passintarkastus meni hyvin, mutta turvatarkastuksessa virkailija pyysi minut sivuun. Kuiskasin lapsille, etta nyt otti ohraleipa. Ojensin virkailijalle paperinipun niin itsevarman nakoisena kuin osasin polvieni vatkatessa voimakkaasti. Hanella ei -arvaukseni osuessa oikeaan- tuntunut olevan minkaan valtakunnan kasitysta siita, mita papereita hanen tulisi tarkastaa. Jos tama vientilupakirja, josta naama punaisena riitelin aikaisempien virkailijoiden kanssa on sitten niin hemmetin tarkea arvopaperi, tulisi mielestani virkailijan ensimmainen ja ainoa kysymys olla: "Lahtolupakirja, kiitos." Nain ei kuitenkaan ollut, vaan herra rupesi tarkean nakoisena selaamaan Adolfin passia ja tuntui olevan kiinnostunut sille annetusta matokuurista. Sen lisaksi han tutki kiinnostuneena passissa olevaa mikrosirun numerosarjaa. Todettuaan sen olevan aika pitka, ja erityisesti nahtyaan kuitin, joka todisti, etta olin jo maksanut kissankuljetuksesta kiskurihinnan, han antoi tarkeana paperini takaisin ja paasimme lapi kuin koira verajasta.

Tiesin, etta ensimmaisella Eurooopan kentalla paperit tarkastettaisiin uudestaan. Vaikka Eu:n vaatimat kaavakkeeni olivat taysin kunnossa, kyseinen episodi sai minut paranoidiseksi ja rupesin pelkaamaan, etta tapahtuu varmasti viela jotain kamalaa. Lentomatka sujui siis stressissa kun odotin, etta eurooppalainen lainsaadanto on muuttunut juuri taman yon aikana ja minulta puuttuukin paperi, jonka vuoksi Adolf huostaanotetaan ja lopetetaan. Pariisiin saavuttuamme, olin kaantya takaisin paluulennolle, koska totesin lampotilan olevan vain 4 astetta, mutta paatin jatkaa urheasti eteenpain, koska ajattelin, etta minut on tallennettu valvontakameroihin eika todennakoisesti enaa ikina paastettaisi Dubaihin eilisiltaisen solvausepisodin jalkeen. Koin toisenkin yllatyksen: kukaan ei tarkastanut mitaan kissan papereita. Siis Ranska, joka ottaa vastaan elaimen EU:n ulkopuolelta, ei kotrolloi asiakirjoja millaan tavalla?! Ketaan ei siis kiinnostanut, onko rabiesrokotus voimassa, onko mikrosirua, tai ylipaataan kiinnostunut ollenkaan vaikka korissani olisi ollut porsas. En tieda mita pitaisi ajatella koko systeemista? Tilanne oli aivan absurdi: Dubai ei meinannut paastaa millaan ilveella kissaa ulos maasta, koska siihen puuttui "lupa", jonka saa kun virkaelainlaakari tarkastaa, etta elaimella on vaadittavat rokotukset ja mikrosiru. Nama samat asiat kayvat kuitenkin ilmi EU:n vaatimassa todistuksessa, joka minulla puolestaan oli. Kun saavuimme EU:n rajalle, kukaan ei tarkastanut todistuksia, joita he vaativat, ja jotka olin hankkinut. Luodussa systeemissa on vikaa, viranomaisten kouluttamisessa on puutteita ja koko homma on taynna porsaanreikia.

Minun pikku-Adolfini matkusti kiltisti kanssamme koko matkan matkustamossa eika inahtanutkaan. Pariisi-Helsinki lennon alussa silta paasi pisu, josta han minulle hapeillen ilmoitti. Olin varautunut tilanteeseen ensiapusetilla, johon kuuluivat kertakayttoiset suojahanskat, vanha froteepyyhe, kosteita puhdistusliinoja seka puhdas alusta. Puhdistustoimenpide kesti noin 3 minuuttia ja matkaa jatkettiin rauhallisesti.

Olen paattanyt integroitua ja olla matkustelematta vahaan aikaan. Perasta kuuluu.

Paluumuuttajan vuodatus

Ei oo juttu tämä huuhaa!
Taas on mulla eessä puuhaa.
Totta onkin joka sana!
Julistan siis vakavana:
Pian aion tästä lähtee
katselemaan Pohjan tähtee!

Antakaa mun vielä kerran
Valost' nauttii hetken verran!
Saapuessain keskel' päivää
havaitse en valon häivää!
Sumuvalot päälle laitan,
aurinkolasit taskuun taitan.

Pakkanen kai Suomes' paukkuu!
Tuijotan mä matkalaukkuu.
Mitä sinne pitäis laittaa?
Halua en jalkaa taittaa
korkokengäs! Sen mä takaan,
klinikalla kohta makaan!

Komerosta koetan urkkii
kumisaapast', talviturkkii.
Hiki päässä, märkä tukka.
Löydy vaan ei villasukka.
Remmikengät hankeen juuttuu!
Huopatossut multa puuttuu.

Taas mä joudun nähdä vaivaa;
naftaliinist sukset kaivaa.
Luistinta pian jalkaan koitan.
Kylmänkammon tällä voitan:
turha tätä kauan puimaan,
avannossa joudun uimaan!

Huomiota tietyst' kerään.
Katsoo kansa minun perään. 

Ilmaa huidon, liukastelen,
ärräpäitä luettelen.
Ulkonäkö -sivuseikka-
Esplanaadil' kuperkeikka!

Mitä kaikkee seuraa tästä
ilmastosta äärimmästä?
Keuhkotauti, niin mä luulen!
Korvissain jo naurun kuulen.
Hosun kanssa suksisauvan,
pystyssä en kestä kauan.

Vuotta monta monituista
vierähtänyt. En mä muista
milloin lienee juhlat Linnan!
Unohdin jo bensan hinnan.
Kuka onkaan Suomen Ääni?
Missä päin on Lapin lääni?

Hermoja tää kyllä kysyy.
Tahdon ajanvirras pysyy.
Tunnen toki Hattivatin,
Sillanpään ja Nykäs' Matin.
Kauhistelen ajankohtaa:
tiedä en ken maata johtaa!

Häiritse ei loska, kura!
Uusi mulla alkaa ura!
Kirjan kirjoitan, tai kaksi!
Siitä tulen kuuluisaksi!
Jos en - ei se mitään haittaa!
Ilelle voin viestin laittaa!