Kootut selitykset

Ette ehkä usko, mutta ansaitsisin mitalin siitä, että ylipäätään ryhdyin taas tähän helvetilliseen kirjoituspuuhaan. Se ei tottapuhuen ehkä olekaan kovin järkevää, koska olen melko vakuuttunut, että työnantajani seuraa tarkasti puuhiani myös sairaslomalla ollessani, eikä pidä kovin loogisena sitä, että en pysty kirjoittamaan työpaikalla, mutta kotonani pystyn. Toinen arveluttava asia on se, että käytän tähän harrastukseeni työnantajan konetta, joka sattui onneksi olemaan mukana sinä aamuna, kun kiirehdin työpaikalleni ja liukastuin. Suojelin työnantajani omistamaa läppäriä nopealla ranneliikkeellä kohtalokkain seurauksin ja estin näin sen rikkoontumisen maahan jysähtäessäni. Uuden läppärin hankinta olisi tosin tullut työnantajalleni halvemmaksi, jos sitä vertaa minun viimeaikaiseen tuottavuuteeni, mutta sitä en ehtinyt ilmalennon aikana arvioida kyllin tarkasti.

Olen kuitenkin aloittanut pitkän puolustuspuheen laatimisen, jonka esitän esimiehelleni ensimmäiseksi palatessani työhön parin viikon kuluttua. Tässä puheessa aion itkuvirsien jälkeen rehellisesti kertoa yrityksistäni pitää yllä kirjoitustaitoani, motoriikkaani sekä aivotoimintaa, mikä uhkaa surkastua kaiken älyllisen stimuloinnin puututtua elämästani, jollei mukaanlueta jokalauantaista Kingi-ohjelmaa. Tämän teen senkin uhalla, että kädessäni jököttävä proteesia muistuttava vehje painaa hemmetisti, hautoo kättäni ja on tiellä kaikissa toimissani, varsinkin tiskauksessa ja siivouksessa. Näin ainakin lapseni luulevat ja raatavat sekä luuttuavat koulutyönsä jälkeen hampaitaan kiristellen. Olen myös ollut kuulevinani joitakin kirosanoja. Heidän ei tarvitse tietää, että vasemmalla kädellä imurointi ei ole aivan kohtuuttoman hankalaa, kuten ei myöskään pihvien kääntely paistinlastalla. Sen sijaan kaikenmaailman silppuaminen ja jynssäys taas on. Oikeesti.

Koska kykenen jo painamaan del-nappia oikealla kädellä ja vasemmalla kädellä kirjoitus on parantunut huomattavassa määrin, uhmaan blogikirjoitusteni kanssa sairalomaani ja koko työuraani silläkin ehdolla, että minun kuvitellaan vain laiskottelevan kotonani täysin työkuntoisena. On totta etten ole joulukuusta asti ollut pelkästään vuoteenomana. Koska suussani ei ole muuta vikaa, kuin se, että olin viime viikolla kirurgisessa toimenpiteessa, kun minulta jouduttiin poistamaan itsepäinen ja koukkujuurinen hammas, josta seurasi taas lääkekuuri, ongelmia äänentuottamisessa parin päivän ajalla ja olisi seurannut muuten sairalomaakin, jollen olisi jo ollut sellaisella, olen harrastanut aktiivisesti musiikkitoimintaa ja esiintynyt arvovaltaiselle yleisölle laulamalla kaihoisia ja vedet silmiin nostattavia ballaadeja saaden osakseni nyyhkytyksiä ja raikuvia aplodeja, jotka saattoivat tosin osittain johtua sympatiaa keräävän habitukseni johdosta käteni oltua näyttävässä paketissa sen tuoden kuuntelijoiden mieleen köyhän, ramman laulajan. Mikä tottavieköön tällä hetkellä pitääkin paikkansa.

Yritin saada lääkäriäni suostumaan siihen, että saisin soittaa vähän pianoa, mikä mielestäni parantaisi motoriikkaani ja kuntouttaisi minut pikavauhdilla tuottavaksi kansalaiseksi. Kaikesta päätellen hänen musikaalisuudessan on paljonkin toivomisen varaa, koska hän kielsi ankarasti minua koskemaan mihinkaan instrumenttiin. Herra ei varmaan ole kuullutkaan musiikkiterapiasta ja sen hyväätekevästä vaikutuksesta ihmisen henkisen ja fyysisen toimintakyvyn ylläpitämiseen ja menestyksellisen kuntoutuksen edistämiseen, joten jouduin antamaan periksi ja keskittymään musiikin tuottamiseen yksipuolisesti vain laulamalla. Bändiharjoituksissa olen tosin keksinyt, että rannetukeni on mitä mainioin helistimen lyöntialusta, mutta sitä en ole kertonut kirurgilleni, koska hän todennäköisesti kieltäisi senkin.

Koska maastopyörävalmentajani käy kuumana kevään edistyessä pikavauhtia käteni parantumiseen verrattuna, olen joutunut varovaisesti lupailemaan hänelle aloittavani lenkkeilyn lähipäivinä, jottei hän tekisi minua hulluksi vaatimuksineen. Tämä on tietysti hyvin ikävä myönnytys, koska olin henkisesti valmis liikunnan aloittamiseen aikaisintaan kesäkuussa, jolloin jalkakäytävät ovat yleensä sulaneet. Joudun ilmeisesti antamaan periksi ja lähtemään koejuoksulle hänen kanssaan, koska en enää kestä hänen piinaavaa painostustaan asian suhteen. Harkitsen tosin nyrjäyttäväni nilkkani, jotta saisin lisäaikaa juhannukseen. Toinen vaihtoehto on, että putoan sängystä ja murran häntäluuni. Niinkuin kerran muuten tapahtui. Siitä tosin tulee pari viikkoa sairalomaa lisää, mutta ainakin leikkauksilta vältytään. Varteenotettavana vaihtoehtona pidän myös pikkuvarpaan sijoiltaansaamista hakkaamalla sitä napakasti tuolinjalkaan. Tästäkin on kokemusta. Pelkään tosin, että valmentajani mielestä sekään ei ole hyväksyttävä este polkupyörän selässä istumiselle.

Kotkan visiittini sujui ilman susihavaintoja. Hukkaraukka ilmeisesti pelästyi mediakohua ja häipyi seudulta vähin äänin. Konsertti oli elämys, kuten viimeviikkoinen Musiikkitalon konserttikin. Klassisen musiikin kuuntelussa on kuitenkin omat haasteensa ja ennenkuin päätän ostaa kausikortin Helsingin kaupunginorkesterin konsertteihin, minun tulee ratkaista tärkeä kysymys: jätänkö kokonaan pois vai rupeanko käyttämään vedenkestävää maskaraa? On nimittäin hieman noloa tulla ulos musiikkisalista Prokofievin ohjelmiston jälkeen näyttäen pandakarhulta.
 

Pyhä yksinkertaisuus ja ulkonaliikkumiskielto

En poikkea tälläkään kertaa totutusta kaavasta, vaan aloitan kirjoitukseni selittämällä, miksi en taaskaan ole kirjoittanut pitkään aikaan. Suurin syy lienee se, että olin jo unohtanut blogger-sivuston salasanani, ja siihen on olemassa montakin hyväksyttävää syytä. Toinen, kuitenkin vähäisempi seikka on se, että en ole ollut viime viikkoina enää varma voidaanko minua luokitella kädellisiin vai ei. Jonkin kategorian mukaan kuulun lähinnä loiseläimiin sen perusteella, kuinka paljon joudun nykyään turvautumaan lähimmäisteni apuun erilaisissa haastavissa arkielämään liittyvissä tilanteissa. Kuten hammastahnan puristamisessa.

Ranteeni kiputilan stabilisoiduttua vakiintuneeksi jomotukseksi kämmenen osoittaessa tahtomattani suoraan kattoon, minut älyttiin siirtää käsikirurgin pikadiagnoosiin, jonka perusteella ranteeni viillettiin auki. Tästä en tietysti tiennyt mitään, vaan nukuin onnellisesti sikeämmin kuin koko episodin aikana. Ranteen aukiviiltämisestä seurasi irtiolevan nivelen paikalleenasennus, piuhojen kiristys, runsasta pahoinvointia sekä käsitöitä entisestään estävä epäesteettinen kipsinmöhkäle, jonka takia joudun liikkumaan yleensä yläosattomissa, koska olen heittänyt kaikki 80-luvulta peräisin olevat puserot ajattelemattomasti kierrätyskeskukseen. Tämä tapahtui noin 90-luvun puolivälissä. 80-luvullahan oltiin otettu oivallisesti huomioon vaatesuunnittelussa mm. se, että käsivarteen joudutaan joskus asentamaan kipsi, ja silloinkin ihmisen täytyy pukeutua muuhunkin kuin leikkaussalikaapuun. Tästä syystä liikun minimaalisen vähän julkisissa paikoissa varsinkin pakkaspäivinä.

Tilanteessa on havaittavaissa kaikesta huolimatta muutamia positiivisia seikkoja:
Ensinnäkin, kissojen mielestä mikään ei ole parempaa, kuin se, että mamma kaatua mätkähti ja lojuu kotona yhteensä kaksi kuukautta, voimatta tehdä juuri muutakaan kuin silittää kissoja.
Toinen seikka on se, että helvetillisen paniikkisyksyn jälkeen on ollut pakko olla paikallaan ja vaan levätä.
Kolmanneksi voisin mainita, että minulla ei ole kaikenkukkuraksi ollut onneksi kurkkutulehdusta, vaan olen voinut antaa voimakkaan panokseni kotimaiselle populäärimusiikille ja sen uskolliselle yleisölle toikkaroiden estraadilla käsi paketissa laulaen antaumuksella "hei huomenta suomi hyvin pyyhkii".

Haittapuolena näkisin tilanteen huomioon ottaen muunmuassa hienosti alkaneen kuntoiluprojektin surkean päätöksen. Tällä käsivarrella ei lääkärin mukaan nosteta minkäänlaisia painoja koko loppuvuoteen. Kävellä en uskalla ennenkuin jäät ovat varmasti sulaneet. Myös rankkasateen aiheuttama vesiliirtovaara saa minut pysymään visusti sisätiloissa.

Tästä on seurannut kiusallista painostusta henkilökohtaiselta maastopyöräilyvalmentajaltani, joka on osoittanut kadehdittavan suurta mielenkiintoa kuntoni saamiseksi kohdalleen ennen kevään tuloa. Hän on päättänyt rahdata parvekkeelleni jonkun kuntopyöränrotiskon, jolla minun pitäisi mukamas tehdä intervalliharjoituksia kolmesti päivässä. Näin keuhkoni kuulemma tottuvat uudelleen kylmään ilmanalaan ja maastoharjoitukset voidaan hänen mukaansa aloittaa heti kun kipsi on saatu pois häiritsemästä. Eli ensi viikolla.

Tästä suivaantuneena tein hätäsuunnitelman pelatakseni hieman aikaa ja pakenen ensi viikolla siskolleni Kotkaan. Enhän minä nyt herranpieksut vielä uskalla pyöräillä ainakaan ennen kesäkuuta ja usein silloinkaan kaikki lumet eivät ole sulaneet. Viime juhannuksenakin satoi vielä sakeasti räntää. Sitäpaitsi näin traumatisoituneena kaatuisin todennäköisesti vaikka kuntopyörällä.

Jokatapauksessa olen hieman huolissani viimeaikaisista uutisoinnista, jossa kerrotaan, että Kotkassa liikkuu susi. Haluan tosin selventää, että en pelkää kyseistä susihukkaa, joka käsittääkseni Suomen kansalaisena saa liikkua vapaasti schengen-maissa, vaan susihavainnon aiheuttamaa todennäköistä ja järjenvastaista ulkonaliikkumiskieltoa. Minun on nimittäin tarkoitus liikkua ulkona ainakin sen verran, että pääsen konserttiin, johon sisareni minut aikoo retuuttaa syntymäpäivieni kunniaksi.  Siihen mennessä saan kipsinkin pois, ja voin pukeutua muuhun kuin aamutakkiin.

Koska päivä on jo pitkällä, enkä ole saanut paljon mitään aikaan, jos lukuun ei oteta suihkussakäyntiä ja sängyn petausta, joihin kuluukin nykyään koko aamupäivä, päätän tyhjänpäiväisen raporttini tähän.

Pyrin kertomaan susihavainnoistani mitä pikimmiten.

Harva meistä on rautaa

Jos minulla ylipäätään joskus on ollut todellinen syy kirjoittamattomuudelleni, niin se on kuulkaa nyt. Ja silti uhmaan rohkeasti vitsausta, joka osui kohdalleni, otan itseäni niskasta kiinni ja toteutan valittamatta velvoitteeni isänmaatani kohtaan ja kirjoitan hampaat irvessä vasemmalla kädelläni niinkuin esimerkillisen bloggarin tulee. Tämä pieni vihje auttaa varmasti ymmärtämään, mitä on tapahtunut.

Joulun odotusta mieleni tulvillaan kiirehdin työpaikalleni, jotta pääsisin sieltä mahdollisimman pian kuorimaan lanttuja ja porkkanoita. Koska ymmärrettävistä syistä johtuen joulunviettoon valmistautumisessani on noin kahdenkymmenen vuoden kokoinen aukko, huomasin noin kaksi päivää ennen aattoa tehneeni mm. sen virheen, etten ollut aloittanut valmisteluja heinäkuussa, niinkuin jokainen itseäänkunnioittava perheenemäntä viisaasti tekee, vaan jättänyt kaikki valmistelut viimetippaan. Olin tosin tilannut kuusen kotiinkuljetuksen jo ennalta, mutta koristeiden hankkimista en ollut ehtinyt vielä edes ajatella. Puhumattakaan lahjoista tai muista hankinnoista. Nämä asiat mielessäni pyörien valmistauduin työpäivääni hyräillen iloisesti "arkihuolesi kaikki heitä" ja pukeuduin hillitysti harmaaseen neulepuseroon jättääkseni viimeiseen työpäivääni joulunpunaisen, jolla loihtisin työtovereiden mieliin iloista joulutunnelmaa. Olin jo todennut sään olevan haasteellisen ja lunta pyryttäneen, joten valitsin jalkaani viisaasti matalapohjaiset kengät, vaikka olisinkin halunnut esiintyä lähestyvän juhlan vuosi korkeissa koroissa. Järki vei kuitenkin voiton, sujautin korkokengät laukkuuni ja viiletin kiireesti matkaan turvallisissa nilkkureissani.

Koska seuranneet tapahtumat sisältävät yksityiskohtia, joita en halua muistella, en solvata kitkerästi lähimmäisiäni, jotka eivät halunneet pysähtyä auttamaan enkä myöskään arvostella nokkavasti kiinteistönhuollon työmoraalia, totean vain, että liukastuin turvakengistäni huolimatta näyttävästi jalkakäytävällä muljauttaen kyynärpääni väärään suuntaan, mutta mainittakoon vielä, että asensin sen näppärästi aivan itse myös takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Koko hommaan ei kauan kulunut. Sen sijaan terveysasemalle pääsyyn kului loputtoman pitkältätuntuva ajanjakso ja kaikenpäätteeksi kävelin sinne omin jaloin, joihin muuten ei tullut onneksi minkäänlaista vammaa. Tässä minua avusti eräs nuori herra, ainoa, joka älysi kysyä maassa makaavalta ja kivusta huutavalta naiselta, onko jotain mahdollisesti sattunut. Tämä äärimmäisen älykäs ja kohtelias herrasmies saattoi minut lääkäriin kantaen urhoollisesti laukkuani ja käyttäytyi niinkuin hänellä ei olisi sillä hetkellä mitään muuta tärkeämpää tehtävää elämässään. Mikäli naimapuuhat olisivat juolahtaneet mieleeni edes hetkiseksi ja mikäli ikäeromme ei olisi ollut niin huomattava, olisin taatusti pyytänyt hänen kättään.

Koska hoitava henkilökunta oli vakuuttunut, että käteni on murtunut ainakin kahdesta kohtaa, esitin äänekkäitä ikuvirsiä syystä, että neulepuseroni leikeltiin suikaleiksi, koska turpoamisen takia pusero ei lähtenyt päältäni ja siksi, että joutuisin olemaan varovaisesti arvioiden ainakin viisi viikkoa ilman käsitöitä ja kitaraa. Maastopyöräilykään ei oikein näyttänyt lupaavalta yhden käden varassa. Olin siksi äärettömän huojentunut, kun kaksi lääkäriä totesi yksimielisesti röntgenkuvia tutkittuaan, että murtumaa ei kaikesta huolimatta ollut havaittavissa. Hihittelin kipulääkkeitten vaikutuksen sumentamana iloisesti kuvittellessani pääseväni virkkauspuuhiin jo parin viikon päästä. Lisäksi ajattelin olevani siinä kunnossa, että voisin soittaa koskettimia kolmen viikon päästä keikalla, johon olin jo lupautunut.

Raahauduin kotiin ja ilmoitin ilouutisen kolleegoilleni, jotka saivat "kiireelliset, piti tehdä viime viikolla" kansioni selvitettäväkseen, mikä epäilemättä karkoitti tehokkaasti heidän joulumielensä. Sitten alkoi jouluruokien valmistuksen suunnittelu. Tällä kertaa ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin se, että lapset tekivät kaiken ja minä huusin sohvalta ohjeita. Onneksi sain apua serkkutytöltä kaupassakäynnin suhteen, Turvauduin häpeäkseni joihinkin valmistuotteisiin, koska koska totesin sen olevan ainoa keino saadakseni lapseni myös tiskaamaan aterian päätteeksi.

Loppujenlopuksi joulu meni aika hyvin, vaikka jouduin turvautumaan opiaatteihin pystyäkseni nukkumaan. Pientä hienosäätöä olisi tarvittu raivauksessa ja siivouksessa, mutta mielestäni lapset saivat hyvän opetuksen siitä, mikä virka äidillä kodissa on. Kun kaksi viikkoa on kulunut, turvotus laskenut lähes kokonaan, mustelmat valuneet kuin akvarelli, opiaateista vieroitus ohi eikä oikea käsi silti läheskään kunnossa, huomaan, että vasen käsi on aivan aliarvostettu. Vasen käsihän toimii siinä, missä oikeakin pienen harjoittelun jälkeen. Sen sijaan yksikätisyys on edelleen minulle edelleen haaste. En ole vielä keksinyt, kuinka kitaraa soitetaan yhdellä kädellä, kuinka takki pannaan henkariin, kuinka keitetty pasta kaadetaan lävikköön ja kunka bideetä käytetään kastelematta wc:n mattoa.

Uusi vuosi on siis alkanut terveydellisten seikkojen ollessa tapetilla. Käsivaivan lisäksi samanaikaisesti käynnissä on vielä juurihoito sekä eräs toinen pikku operaatio. Luultavasti noin kuukauden kuluttua olen elämäni kunnossa ja jatkan urheilullista elämäntapaani rymyten metsissä pyörä selässäni iloisesti laulelen ja leirinuotiolla sukkaa kutoen.

Aiheeton kirjoitus

Elämäni ollessa siinä määrin haasteellista, että kaikki hauskan pito ja muu ylimääräinen kiva, kuten virkistävä luppoaika on kortilla, totean, että piintyneet tapani eivät irroita minusta otettaan, vaikka kuinka olisi kiire. Joitakin tälläisiä tapoja, joita tässä yhteydessä tarkoitan, on loppumaton tarpeeni pyöritellä mielessäni turhanpäiväisia asioita, analysoida niitä päämäärättä aikani kuluksi, sekä ilahduttaa myös lähipiiriäni loppumattomilla yksinpuheluilla, joiden lomassa heillä ei ole mahdollisuutta sanoa mitään väliin. Tätä harrastan erityisesti, kuten olette mahdollisesti panneetkin jo merkillle, blogikirjoituksissani.

Näin rauhallisena sunnuntaiaamuna, kun lapsoseni eivät vielä ole heränneet, johtuen ehkä siitä, että täysi-ikäisempi heistä kahdesta saapui kotiin joskus aamuyöstä, saan nauttia laatuajasta kissojeni kanssa, jotka ovat jostain syystä päättäneet tehdä selvää kitarankuljetuslaukustani. Tämä suunnaton viha kitaraani kohtaan voi johtua siitä, että aika ajoin lähtiessäni ulos kitaralaukku kainalossani, en välttämättä tule yöksi kotiin. Tästä ei tule suinkaan vetää johtopäätöksiä, että viettäisin millään mitta-asteikolla mitattuna hiukkaakaan epäilyttävää elämää, vaan yksinkertaisesti siitä, että olen todennut mielenterveydelleni erittäin hyödylliseksi aika ajoin osallistua tuttujen muusikkoystävien milloin milläkin tekosyyllä järjestämiin luovan musiikin sessioihin, joilla on yleensä tapana venyä aamuyöhön. Pikkujouaika antaa luonnollisesti tällaiselle toiminnalle erittäin helposti käyttöönottovalmiita mahdollisuuksia, joita olen viimeaikoina valikoiden käyttänyt hyväksi. Toiminnasta saattaa tietysti seurata pahanlaatuinen jetlagia muistuttava tila, jota joutuu parantelemaan koko seuraavan viikon, ja jolla ei ole mitään tekemistä päihdyttävien aineiden nauttimisen kanssa, vaan joka yksinkertaisesti aiheutuu runsaasta univelasta. Olenkin joutunut myöntämään sen ikävän tosiasian, että näillä ikävuosilla ei enää ole kovinkaan paljon järkeä soittaa Nirvanaa enää aamuviideltä. Ajattelinkin ruveta vetämään rajaa noin kello kolmeen..

Koska eksyin taas aiheesta, palaan vielä sunnuntaiaamuun ja haluan kertoa, että koen tällä hetkellä suurta ahdistusta, koska joudun olemaan hiljaa, jotten saisi vilpittömän vihaisia ja yllättävän kovaäänisiä teinisolvauksia jälkikasvultani heidän herättyään kesken hyvin ansaitulta levolta, heidän kerätessään voimia uuden kouluviikon alkuun saattaakseen opintonsa päätökseen toiveeni mukaan mahdollisimman nopeasti ja varmasti voidakseen ruveta sitten rivakasti keräilemään tavaroitaan ja antaakseen lähikasvattajalleen vihdoin ja viimein hänen ansaitsemansa vapauden toteuttaa haaveensa loppuelämänsä suhteen, mitä se sitten lieneekin. Veikkaan, että aiheeseen sisältyy vielä muutama yllätysmomentti, mutta sen lisäksi joitakin ennalta arvattavia itsestäänselvyyksiä, kuten neulomista kahden kissan kanssa, nirvanaa aamukolmelta sekä mahdollisesti maastopyöräilyä.

Aiheeseenpääsy tuntuu nyt tänäaamuna erityisen haasteelliselta, joten palaan hetkeksi aikaa vielä viimeeksimainittuun liikuntateemaan. On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka pääkaupunkiseudulla on kaikki mahdollista. Tämän takia ei siis tarvitse lähteä Ameriikkaan. Kivenheiton päässä löytyy jos jonkinlaista pusikkoa, joissa voi vaivatta törmäillä kiviin ja kantoihin maastopyöräilyn merkeissä. Olen karvaasti oppinut tämän riuskalta ja määrätietoiselta valmentajaltani, joka mielipuolinen kiilto silmissään järjestää minulle viikottaisia seikkailuretkiä luonnonhelmaan teemalla "lähimetsät tutuiksi". Kuten olen jo maininnut, hänellä on aiheesta varovaisen arvioini mukaan kymmenien vuosien kokemus, joten hän tuntee Uudenmaan metsiköt kuin omat taskunsa ja homma näyttää olevan hänelle sen vuoksi suhteellisen vaivatonta. Minulle tuottaa edelleen jonkinverran päänvaivaa pystyssäpysyminen liukkailla juurakoiden peittämillä poluilla, sekä -kantokykyni ollessa verraten heikko- perässä/hengissäpysyminen, kun ylittää upottavaa suota muistuttavaa metsäaukeaa maastopyörän keikkuessa iloisesti selässä. Jokatapauksessa laji on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vaikka en aiemmin tiennytkään minulla olevan piirunvertaakaan masokistisia piirteitä.

Lähtemätöntä vaikutusta en ilmeisesti ollut tehnyt exääni nuoruuteni ajoilta, johon satuin vahingossa törmäämään keskellä kirkasta päivää. Täytyy myöntää, että olin jossain määrin saattanut itsekin jo unohtaa kyseisen herran eksistenssin, mutta välittömästi hänet bongattuani kuitenkin terävästi muistin kenestä on kysymys. Näin ei kuitenkaan ollut hänen kohdallaan, mutta en koskaan häntä erityisen terävänä pitänytkään. Olen tähän asti ollut vakuuttunut siitä, että kerran minuun tutustuttuaan, ei koskaan voi unohtaa mieleenpainuvaa, valloittavaa ja kiinnostavaa peroonaani. Jouduin vetämään asiassa täydellisen vesiperän, kun jouduin noin varttitunnin ajan verestämään seikkaperäisesti herran muistia, jotta hänellä rupeaisi kellot soimaan. Lopulta saatuaan vaivalloisesti kiinni muistijäljistä, jotka olin jättänyt hänen surkeaan aivokapasiteettiinsa, esitti hän pahoittelunsa vedoten huonoihin silmalaseihinsa. Minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että herra on auttamattomasti sairastunut alzheimeriin.

Koska jälkikasvu rupeaa heräilemään, kissat vaativat viihdytystä ja tilausneule odottaa viimeistelyä sen lisäksi, että olen päättänyt lähteä salaa lenkkeilemään, jotta pysyisin valmentajani perässä seuraavalla maastoretkellä, joka tapahtuu teemalla "Lumikenttien kutsu", on minun nyt annettava periksi ja päätettävä kirjoitukseni ennenkuin koskaan pääsin edes varsinaiseen aiheeseeni.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että sellaista ei ehkä koskaan ollutkaan. Kuten tavallista.
 

Maastossa

En missään tapauksessa aio enää sortua miljoonatta kertaa puolustuspuheisiin tai säälittäviin myötätunnon kerjäämiseen tähtääviin jorinoihin, joita olen täällä aiemmin esittänyt selitelläkseni syitä sille, miksi otteeni varteenotettavana blogikirjoittajana on huolestuttavassa määrin hiipunut. Tähän on tosiasiassa lukuisia päteviä syitä, joita en siis lähde erittelemään. Totean vain, että jos olen viime aikoina jotain elämässäni oppinut, niin sen, että ihminen joutuu yllättävän monesti elonsa aikana rikkomaan pyhästi antamiaan lupauksia, mikä liittyy esimerkiksi blogin tunnolliseen päivittämiseen, säännöllisen liikuntaharrastuksen aloittamiseen tai rakastamiseen niin myötä kuin vastoinkäymisessä.

On kuitenkin todettava, että olen jossain määrin yrittänyt korjata edellä mainittuja puutteitani ja suunnitellut jo pitkään uuden liikunnallisen lajin opettelemista. Koska olen urheiluhistoriani aikana kuitenkin ehtinyt työntää lusikkani jo aikamoneen soppaan mitä tulee liikuntalajien läpikäymistä vaihtelevin tuloksin, en voinut vastustaa tarjousta, jonka eräs kohtalaisen hyvin tuntemani maastopyöräilyn aktiiviharrastaja esitti, kun tarjoutui ystävällisesti oppaakseni tutustuttaakseni minut tämän minulle tuntemattoman lajin saloihin kauniissa syyssäässä. Hän markkinoi minulle aluetta, jossa lajiin tutustuminen tapahtuisi kertomalla kauniista merenrannoista sekä helpohkosta ja tasaisesta maastosta. Koska olen kuitenkin ajanut elämässäni monta kertaa polkupyörällä, innostuin todella ajatuksesta ajatellen selviäväni hommasta suhteellisen helpolla ja saaden näin kiinnitettyä uuden välineurheilun hallinnan sulan hattuuni. Lisäksi saisin itsestäni hienoja selfieitä ja upeita päivityksiä facebookiin maineeni noustessa ihailtavana uranaisena, joka vapaa-aikanaankin pitää huolta kunnostaan, tarttuu rohkeasti maskuliinisiinkin lajeihin, eikä suinkaan nyhjäisi sohvannurkassa sukkaa kutoen.

Sain pikakurssin vaihteiden ja jarrujen käytöstä ja pian uskallauduinkin pyörän selkään. Matkamme alkoi reippaalla ylämäellä, josta sain sopivasti hien pintaan ja verenmaun suuhuni. Yritin kuitenkin hymyillä viehättävästi, jotta en jo alkumatkasta menettäisi kasvojani, koska olin asennoitunut siihen, että ylämäkiä ei juurikaan olisi ja olin saattanut antaa oppaalleni etukäteen hieman liian positiivisen kuvan tämänhetkistä fyysisestä kunnostani. Totesin kuitenkin varsin pian, että tiukissa ylämäissä on hyvä huomata jotain mielenkiintoista luonnossa, jota on pakko pysähtyä valokuvaamaan, muistaa tarkistaa repusta jotain tärkeää tai teeskennellä, että puhelin soi ja sanoa, että on pakko vastata, jos puhelu tulee vaikka lapsilta. Näin saa helposti hengityksen tasaantumaan, ja loppuylämäessä voikin sitten rauhallisesti taluttaa pyörää teeskennellen puhuvansa puhelimeen.

Suurin huolenaiheeni oli tietenkin se, kuinka maskara ei tuhriintuisi, kun kylmä tuuli tuiversi ja aikaansai silmien vuotamista. Lisäksi puuskuttaminen ja hikoilu aiheutti lähes sataprosenttisesti nenän kiiltämista, mikä taas on ikävä seikka valokuvissa, joten liikutuin ilosta, kun bongasin metsän siimeksestä pikkukahvilan, jossa arvasin minulla olevan mahdollisuuden käväistä naistenhuoneessa tarkastelemassa vaurioita. Löysin nenäni puuteroitua oppaani hermostuneena odottelemassa matkan jatkumista. Hän ei selvästikään ollut tottunut pysähdyksiin erilaisiin syihin vedoten joka puolen kilometrin kohdalla.

Luultavasti näistä syistä suivaantuneena hän ohjasi minut johonkin hemmetinmoiseen ryteikköön, jossa sain henkeni kaupalla väistellä piiskaavia oksia, kaatuneita puita ja ajella kieli keskellä suuta pitkin pitkospuita. Selvisin hengissä nipinnapin ja vaadin suureen ääneen kahvitaukoa. Tällainen järjestyikin varsin nopeasti ja luulen, että se johtui pelkästään siitä, että oppaani ei jaksanut kuunnella enää minuuttiakaan kovaäänistä jurputustani nestetankkauksen tärkeydestä urheilusuorituksen aikana. Sitäpaitsi hän selvästikin paheksui sitä, että hukkasin metsään häneltä lainaamani kalliit ajolasit, mikä taas yksinkertaisesti johtui siitä, että pysähdyin ylämäessä silittämään vastaantulevan koiranulkoiluttajan puudelia ja katsoin parhaaksi ottaa lasit siksi aikaa pois, jotta koira ei säikähtäisi minua. Onhan hyvien tapojenkin mukaista luoda tervehtiessä katsekontakti ja tässä yhteydessä asetin lasit viereiselle kivelle, johon ne sitten valitettavasti unohtuivat.


Kahvitauko oli todella tervetullut, koska minulle oli jo muodostumassa rasitusvammoja siinä määrin, että pelkäsin joutuvani hinaukseen paluumatkan ajaksi. Reiteni tuntuivat melko huterilta yrittäessäni jo pelkästään seisoa, joten istuuduin kiireesti kallionreunalle, ryystin kahvini ja söin voileipäni, jonka jälkeen ehdotin pieniä päivätorkkuja auringon lämmittäessä suloisesti. Oppaani, tuo varsinainen orjapiiskuri ei tietenkään halunnut kuulla puhuttavankaan mistään päivälevosta vaan patisteli minua välittömästi pyörän selkään ennenkuin ehdin edes pyyhkiä muruja suunpielistäni. Hänellä tuntui olevan huoli siitä, että auringon laskettua meille saattaisi tulla kylmä. Minusta se oli kohtalaisen tyhmästi päätelty, koska maasto ei todellakaan ollut sellaista, jona hän sitä oli minulle muutama päivä sitten markkinoinnut: tasaista ja helppoa. Hänellä tuntui olevan joku sairaalloinen tarve mennä aina umpimetsään törmäilemään pudonneiden lehtien piilottamiin lahoihin puunrunkoihin, kiviin ja kuoppiin, sillä seurauksella, että minulle tuli ankara hiki ja olin jatkuvasti turvallani mustikkamättäällä. Lisäksi satulaan tottumattomuuteni yhdistettynä kuoppaiseen menoon sai aikaan sen, että en taatusti kykene istumaan työssä koko ensi viikkoon. Onneksi työasennoksi suositellaan nykyään seisomista, joten ajattelin säätää työpöytäni niin, että pystyn tekemään työtäni seisoen ollen näin trendikäs ja esimerkillinen työntekijä kenenkään tarvitsematta tietää uuden työasentoni todellista syytä.

Saavuimme viimein autolle hieman eri aikoihin. Oppaani oli jo ehtinyt pakata pyöränsä ja varusteensa autoon ja hyppeli lämpimikseen, kun puuskutin naama tulipunaisena taluttaen pyörääni jalkojeni vatkatessa voimakkaasti. Tässä vaiheessa olin jo luovuttanut maskarasta ja puuteroinnista huolehtimisen tyystin. Myös hiukseni olivat sekaisin. Minun oli kaikenkukkuraksi nöyränä myönnettävä, että olin saattanut lievästi arvioida alakanttiin lajin haastavuuden. Ei siis riitä, että olen ajanut lapsena kolmipyörällä. Totesin, että minun tulisi ehkä harjoitella muutaman kerran lisää voidakseni kutsua itseäni edes jossain määrin maastopyöräilyn harrastajaksi.

 Enkä missään tapauksessa aio katsella reissun aikana minusta otettuja valokuvia.

Aneeminen tarina

Päätin kesän kuluessa, että ryhdistäydyn bloggaajana viimeistään loppukesästä. Oletan, että aika on tullut, koska osa kouluista on jo alkanut ja suurin osa ihmisistä on palannut jo kesälomilta. On tietysti vaikea havaita, onko kesä vai syksy, koska kesäsäät jatkuvat helteisinä. Itse olen ollut kesälomalla ainoastaan yhden viikon. Tietysti sen juhannusta edeltävän, jolloin satoi räntää ja rakeita. Juhannuksen vietosta en viitsi mainita sanaakaan, vaikka tarkoitukseni olikin loihtia kyseiseen juhlaan sopiva runo. Tavoistani poiketen tein muutaman harkitsemattoman ylilyönnin enkä halunnut erityisesti muistella juhlaa seuraavan aamun tapahtumia, joten juhannusaiheisen runon puutteessa elävät voivat ystävällisesti palata viime kesäisiin rienausteksteihini ja erityisesti "Jo joutui armas aika" -nimiseen tuotokseen.

Vaikka työnantajani ystävällisesti lahjoitti minulle läppärin, jonka vuoksi minulla ei enää ole yhtään syytä vitkutella blogiharrastuksen uudelleenkäynnistämisessä, tuntui silti kirjoittaminen aluksi haasteelliselta. Olin melko vakuuttunut siitä, etten enää osaa edes aakkosia. Vitkuttelu on ollut viime kuukausina erityisen helppoa, koska mittavista muutoksista suoriutuminen on vienyt kaiken valveillaoloaikani ja olen joutunut järjestämään päivän toiminnoille lisä-aikaa yöunistani. Seuraukset ovat vaihdelleet ylivireystilasta totaalikoomaan. Lisäksi kaiken kouhottamisen ohella minulle on kehkeytynyt salakavalasti anemia, joka on asettanut joitakin rajoituksia suorituskyvylleni. Kaikenlisäksi minua pisti ampiainen ja käteni on turvoksissa.

Kokonaisen kesän viettäminen Suomessa on ollut tietysti oma lukunsa. Menneinä kesinä aikarajoitukset ovat värittäneet kesälomaani. Iloisia jälleennäkemisiä on seurannut pikainen hyvästely ja kokemuksia on varjostanut ainainen luopumisesta johtuva melankolia. Tänä kesänä olen yrittänyt nauttia siitä tunteestä, että enää eivät deadline´t pauku. Tämä kesä jäi kuitenkin silti jollakin tapaa "väliin", koska alkukesään sijoittunut muutto, joka oli muuten kolmas puolen vuoden sisällä, aiheutti arkeen runsaasti ylimääräistä touhua kodin varusteluun ja huoltomiesten metsästämineen liittyen. Mainittakoon tässä yhteydessä sekin, että perhedynamiikkamme on radikaalisti muuttunut sen virallisen kokoonpanon pienennyttyä yhdellä ja olen siksi joutunut urheasti ottamaan perheenpään roolin haltuuni ainakin siihen asti, kun seuraava pätevä, ansioitunut ja äärettömän komea kokelas ilmaantuu. Siihen voi mennä helposti vuosisata. Pojastani ei ole toistaiseksi kyseiseen rooliin vaikka onkin jo täysi-ikäinen. Hän käy nimittäin nykyään kotonaan lähinnä silloin, kun haluaa lämmintä ruokaa ja vaihtaa puhtaat sukat. Toisaalta, näinhän perheenpäät usein tehtäviään hoitavat.

Olen suuresti nauttinut viime kuukausina itsenäisesti ja omaehtoisesti uuden ystäväpiirin kokoamisesta. Tämä varsin neitseellinen osa-alue elämässäni on osoittautunut suureksi menestykseksi. Sen lisäksi, että olen saanut ihania, läheisiä, merkityksellisiä, kiinnostavia ja lahjakkaita ihmisiä elämääni, on heistä myös suuresti apua monellakin tapaa. Niinkuin yleensäkin, vaikeuksien keskellä ihmiselle tulee kyky erotella jyvät akanoista. Oleellinen jää jäljelle. Olenkin tullut johtopäätökseen, että selvitäkseen elämän haasteista, saadakseen varteenotettavaa konsultaatiota ja kantoapua kaveripiirin tulisi sisältää ainakin:

-puhelinsoiton päässä oleva mikrotukeen- ja tv:n viritykseen erikoistunut etäapuhenkilö
-pari hartiakasta urosta
-apteekkari
-muutama hillitön bilettäjä
-vertaistukihenkilö
-luottorumpali
-gynekologi tai sen kaveri
-vetokoukullisen auton omistaja

Kaikista harvinaisinta on nykyään muuten viimeeksimainittu. Näillä pötkitäänkin sitten jo aika pitkälle. Lisäksi ei ollenkaan haittaa, jos yksi henkilö omaa useita edellämainittuja ominaisuuksia, kuten todellisuudessa asia onkin.

Uusi elämäntilanne johtaa automaattisesti syvällisiin pohdiskeluihin omista totutuista rooleista, niiden rikkomisesta sekä tilanteen tuomista uusista, kiehtovista mahdollisuuksista. Kokeilunhalu, luomispakkomielle sekä rahapula ovatkin olleet katalysaattorina siihen, että olen ansioitunut jo kokopäivätyöni lisäksi mallineuleiden tekijänä, mainosmallina sekä punklaulajana.

Keskikaupungilla asuminen asettaa erinomaiset mahdollisuudet liikkumiselle, tutkailulle ja haahuilulle, mutta samalla suuria haasteita talouden kanssa tasapainottelulle ja kissojen viidyttämiselle. Jokatapauksessa lupaan pyhästi, että seuraavaan vuosikymmeneen en aio muuttaa kertaakaan. En myöskään aio matkustaa. Aion pysyä kotonani lasteni ja kissojeni kanssa niin paljon kuin mahdollista. Saatan joskus hieman riekkua viikonloppuisin mikrofoni kourassa, mutta pääasiassa aion keskittyä ikäiselleni sopivaan hillittyyn ja sovinnaiseen elämäntapaan, johon kuuluvat läheisesti sukkapuikot, lenkkeily ja rautatabletit.

Harkitsen vakavasti myös parcour-harrastuksen aloittamista.


 

Vappuruno

Onneks Luoja mua kuuli.

Muuttui hyiseks kevättuuli.

Kätki piiloon päiväsäteen.

Pelotti mua etukäteen

yhdistelmä huono tää:

vappu seka hellesää.

Kansa bailaamaan kun säntää

parempi jos tulee räntää!

Haittaa ei jos kadul' roskaa

päälle sataa kerros loskaa.

Juhla-asu: villasukka!

Ylläta ei nestehukka.

Tärkeä on tämä seikka:

Poliisilla helppo keikka!

Sammuneit' ei tarvi kantaa.

Säälikää myos vahan Mantaa!

Riitä häl' ei valkolakki.

Päälle pankaa anorakki.

Missään näe en mä toraa!

Hillitysti kansa joraa.

Seassa mä puikkelehdin 

työteliään kansan rehdin.

Rahat kuluu ilmapalloon.

Vappuviuhka osuu kalloon.

Vappuaamun suuri haaste:

katkarapu, juustoraaste

eväskoriin täytyy pakkaa.

Ohimossa joku hakkaa.

Kuinka lakin päähän pistää

kun ei sitä loydy mistään?

Koko suku nurmel' änkee.

Lieju peittää ruohonsänkee.

Kohmeinen on juhlakansa

skumppapullo kourassansa.

Kauan en mä jaksa jatkaa!

Polvet yhteen kovaa vatkaa.

Nouskaa ylös sorron yöstä!

Juhliminen käy jo työstä.

Meno tää on aika villi.

Tippaleipä, nakki , silli

pilal' menee sadesäässä.

Varpaatkin jo umpijäässä.

Vappupäivä yöksi vaihtuu.

Promilletkin alkaa haihtuu.

Sankarit taas työhön herää.

Joku tyhjät pullot kerää.

Vaikka vähän tukkaan sattuu

seuraavaa taas ootan vappuu!