Sisarkateutta

Olen pikkuhiljaa oppinut hyvaksymaan, etta lahipiirissani ja ylipaataan maailmassa on paljon ihmisia, jotka ovat monissa asioissa paljon minua lahjakkaampia. Tama on ottanut aika ajoin koville. Elin suurimman osan lapsuuttani siina ruusunpunaisessa kuvitelmassa, etta olin synnynnainen maailmankuulu konserttipianisti tai vahintaankin olympiatason huippu-urheilija.  Tama harhaluulo saattoi syntya siita, etta erityisesti isani antoi niin ymmartaa kannustamalla ja ylistamalla minua lievasti ylakanttiin musiikillisissa ja urheilullisissa suorituksissani. Ehka on merkitysta myos luontaisella taipumuksellani luulla itsestani liikoja. Kiitan kuitenkin mielessani vanhempiani siita, etta sain mahdollisuuden harrastaa asioita, jotka olivat minulle tarkeita ja sujuivat luontevasti. Kun sitten 16-vuotiaana sain ensimmaisen pianonsoiton opettajan, joka pyrki oikeasti viemaan kykyjani eteenpain eika vain tyytynyt kehumaan, olinkin taydellisessa pulassa. Herasin katkerasti siihen todellisuuteen, etta pelkalla lahjakkuudella ei kovin pitkalle potkita. Muusikonurani kaatui osittain juuri tasta syysta. Nyt olisi tarvittu ankaraa tyota ja maaratietoisuutta, joita minulta ei vaikeassa elamantilanteessa irronnut. En saanut enaa tassa mielessa itseani koskaan kasaan. En kai ole koskaan ollut tarpeeksi kunnianhimoinen. Nykyaan teen muusikkoserkkujeni kanssa kesalomilla vekkuleita lurituksia. Onhan sekin jotain.

Kateellisuus on mielestani turhaan parjattu ominaisuus. Se saa usein paljon hyvaa aikaan. Olen isani puolelta savolainen joten tama jalo piirre esiintyy minulla aivan luonnostaan. Onhan taysin kohtuutonta, etta sisareni on maailman paras kaikessa mihin ryhtyy! En tunne pelkastaan kateutta, kaytan hanta myos hyvakseni. Imen hanesta inspiraatiota kuin iilimato. Tama liittyy erityisesti kasitoihin. On hyvin pitkalle hanen ansiotaan, etta koskaan rupesin virkkaamaan. Lasteni ollessa imevaisiassa en ollut viela koskaan uskaltanut  virkannut mitaan, koska ajattelin sen olevan minulle ylivoimaisen monimutkaista. Himoitsin aina siskoni ihania virkkaustoita: hartiahuiveja, jakkuja, puseroita, puhumattakaan  verhokapoista, tyynynpaallisista ja pyyhkeiden reunapitseista. Han hallitsee suvereenisti kaikki tuntemani kasityotekniikat ja niihin kyllastyttyaan kehittelee itse uusia. Hanen kotinsa on nahtavyys. Se on taynna omatekemia tilkkutoita, neuleita ja kodintekstiileja.  Ohimennen han harrastaa kovatasoista  taidemaalausta, tekee kuvitustoita ja pitaa joskus myos nayttelyita. Han on luonnollisesti myos erinomainen kirjoittaja. Jos hanen huushollistaan joku bongaa yhdenkin taulun tai tekstiilin, mika ei ole itsetehty tai jotenkin kasin retusoitu, lupaan opetella kaikki synnyinmaani maakuntavaakunoissa esiintyvat lintuparat suomeksi ja latinaksi! Tama ei nimittain ole vahvimpia puoliani. Se on kaynyt esille jokavuotisissa trivial pursuit-otteluissa, joita kaydaan verissapain kesailtaisin sisareni hyvinhoidetun puutarhanpuoleisella katetulla kuistilla. Voittaisin tietysti muut osallistujat mennentullen, mutta joudun vastaamaan kohtuuttoman usein lintuaiheisiin kysymyksiin. Ne saavat minut haukkomaan henkeani enemman kuin hyttyssavut, jotka kiemurtelevat tiiviisti ymparillamme. Minua kohtaan on taysin epaoikeudenmukaista, etten saa lohdutuspisteita, koska tunnen tasan kaksi lintulajia: punatulkun, johon olen tutustunut lapsuuteni jouluaiheisista satukirjoista ja lokin siita, kun se yrittaa joka kesa varastaa jaateloni Esplanadilla.

Sisareni tietaa kaiken niin maantiedosta kuin luonnontieteestakin. Han on verraton ornitologi, joka tuntee henkilokohtaisesti nimelta seka kaikki suomen linnut etta myos niiden ulkomailla asuvat sukulaiset. Sen lisaksi han on maailman paras hortonoomi. Jo etukateen han esittelee jokaisen verson sukujuurineen, ennenkuin Aiti Maa ehtii niita puskea mullastaan esiin. Mina tunnen hanen puutarhastaan omenapuun. Ja senkin vasta sitten, kun siihen tulee raakileita. Toinen varma nakki on puhelinpylvas. Ja niinkun tassa ei olisi tarpeeksi. Han tekee maailman parasta ruokaa. Kaikki, mita han puuhellallaan hammentaa maistuu taivaalliselta. Eika ehka vahiten siksi, etta kaikki mita han keitoksiinsa ohimennen heittelee, on omasta puutarhasta peraisin. Han sanoo aina ettei huonoa ruokaa kannata laittaa, vaikka homma nayttaakin niin helpolta, kuin se tapahtuisi vahingossa. Jos tama olisikin tassa, mutta ei. Kaiken lisaksi taman ”heikomman astian” kasista syntyy monenlaista, mita miehet yleensa tekevat jos osaavat, kuten maalausta, remonttia, huonekalujen entisointia, lammityspuiden hakkuuta  ja vesakon raivausta moottorisahalla  vain joitakin vahaisimpia mainitakseni. Arvatkaa onko tassa kaikki? Ei toki. Kaikesta tasta huolimatta han tekee vaativaa kokopaivatyota, johon han paivittain sulaan aikaan ajaa polkupyoralla. Meno-paluu reilut 50 km. Kotimatkalla han kay kokemassa katiskat. Lapissa han ravaa alvariinsa ahkionsa kanssa karhujen kanssa melskaamassa. Kyseessa ei ole nuorempi siskoni, niinkun tyhmempi luulisi. Han jaa pian elakkeelle.

Revi tasta nyt huumoria. Minun onneton kasityoalbumini kaikkine naurettavine piperryksineen on surkea esitys kaiken sen rinnalla mita elamansa aikana sisareni kasista on lahtenyt.  Tassa on vahan nuorelle polvellekin ajateltavaa.

 Rakastan ja ihailen sinua siskoni.