Taas on todistettu, etta aika paljon saa maailmassa tapahtua ennenkun meidan perhe siihen youniltaan heraa.
Katselin eilen puolenyon aikaan lasteni kanssa tv:ta. Tata ei tietysti koskaan normaaliolosuhteissa tapahdu, koska Ranskan tv:sta tulee yleensa tuohon aikaan vain sellaista torkya, jota katson ehdottomasti vain ilman lapsia. Nyt oli kuitenkin erikoistapaus, koska lapsilla on a) loma, b) ohjelma oli luokiteltavissa oman luotettavan arvioni mukaan perheohjelmaksi esiintyjien sovinnaisen pukeutumisen ja kielenkayton perusteella ja c) ei tullut taaskaan p@#$kele yhtaan mitaan muutakaan katsottavaa. Kyseessa oli talla kertaa realistinen seikkailuelokuva, jossa mies, nainen ja murrosikainen poika humpsahtivat pitkaa kuilua pitkin suoraan maapallon keskipisteeseen. Toisin kuin olen tahan asti erheellisesti luullut, siella ei ollutkaan sulaa magmaa, eli porukka ei heti kattelyssa sulanutkaan mossoksi, vaan tarina jatkui tuiki kiinnostavana. Juttu oli itseasiassa minulle hieman liian absurdi, enka aina tiennytkaan pitiko itkea vai nauraa. Siita syysta katselin leffaa vain puolihuolimattomasti toisella silmalla, yrittaen samalla toisella huolehtia pitsineuleen silmukkamaaran sailymisesta koko ajan samana. Elokuvan tehosteet olivat siina maarin nayttavat, etten aluksi kiinnittanyt mitaan huomiota siihen, etta sohva alkoi tarista. Havahduin kuitenkin siihen, etta jotain kummallista on tekeilla, kun kissat, jotka molemmat umpiunessa makasivat osittain paallani, hyppasivat lattialle ja rupesivat varovaisin ottein arvioimaan tilanteen vakavuutta. Tytar, joka makaili sangylla totesi myos, etta sanky heiluu. Ja todentotta, tarkemmin katsottuna tv-ruutukin vapisi, samoin tietokoneen naytto. Homma oli ohi aika pian, enka suoraan sanoen ihan ehtinyt mukaan ottamaan iloa irti tasta ainutlaatuisesta ekstreemikokemuksesta. Lapset tajusivat taas kerran kissojen kanssa paljon minua nopeammin, mista on kyse. Nettiuutiset vahvistivat havaintomme: noin 100 km luoteeseen oli mitattu jaristyksen keskuksessa sen suuruudeksi 4,9 astetta. Lisaksi kansalaisia varoitettiin jalkijaristyksesta. Poikani jarjestikin ulko-ovelle valmiiksi kaikkien kenkaparit, kissojen kuljetuskorin ja passit silta varalta, etta yolla tulisi lentava lahto. Mina lisasin siihen viela evaat ja nenaliinapaketin.
Aamulla totesimme, etta pojan testaustarkoituksessa pystyyn asettelemat tavarat poydalla olivat kaatuneet. Jalkijaristys oli ollut tosin vain 3,7 astetta. Eihan meita sellainen kun tuudittaa syvempaan uneen. Lapsetkaan eivat siis ole kauas puusta pudonneet.
Onhan naista kokemuksia. Kuten esimerkiksi syksylla vuonna 1995. Olimme muuttaneet kaksi viikkoa sitten Lansi-Pasilaan. Eraana kauniina aamuna miehen veli soitti innoissaan, etta ”No, kuulittekste sen!” Me ihan ymmalla etta ai minka? ”No sen pommin, joka rajahti viime yona Pasilan poliisiasemalla! Ja ala vaan sano, ettette kuulleet!?” No ei todellakaan kuultu. Veli oli kuullut, vaikka asui melkein Vantaalla, samoin melkein koko Uudenmaan laanin asukkaat. Meilta oli linnuntieta matkaa poliisiasemalle 150 metria. Naapuritalojen asukkaat olivat kuulemma kauhuissaan juosseet ulos yopuvuissaan. Meilla nukuttiin sikeasti. Koomaluonteiseen uneeni on omalla kohdallani saattanut vaikuttaa ainakin muuttamisesta johtuva vasymys, mutta myos se, etta olin neljannella kuulla raskaana. Em. syyt eivat kuitenkaan selita sita, miksi mieheni ei ollut herannyt. Han ei ainakaan ollut nauttinut mitaan miesta vakevampaa, kuten hanet tuntevat luotettavasti voivat todistaa eika han missaan tapauksessa ollut raskaana. Ehka seinilta tippuvat taulut olisivat viimeistaan herattaneet meidatkin, niinkuin naapureissa tapahtui, mutta tavoillemme uskollisina emme olleet niita viela ehtineet seinille porata. Maljakoiden ja muiden hauraiden koriste-esineiden naytollepano oli muutenkin vahan kesken. Jotain hyotya on siis siitakin, etta teemme kaiken aina myohassa tai ainakin viimetipassa.
Tanaan olen sitten vakavasti miettinyt onko tama maailmankolkka kovin turvallinen paikka ihmisen elaa. Puhumattakaan kissoista. Tsunamivaara ei ole toisaalta kovin todellinen, koska asumme merenrannan laheisyydesta huolimatta viidennessa kerroksessa. Turvallisuuden kannalta vakavastiotettavana vaihtoehtona mielissa haivahtelee paluu Dubaihin, UAE:hen, joka onkin lasteni mielesta heidan ainoa todellinen kotimaansa. Siella ei tapahdu koskaan mitaan hiekkamyrskya kummempaa. Jos ei nyt oteta lukuun odotettavissaolevia Yhdysvaltain maailmanpelastusoperaatioita Iranin puolella. Mutta onhan Iraniin kuitenkin matkaa Dubaista ainakin jotain 200 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti