Lapsuuteeni kuului Jasse-niminen kettuterrieri. Kissoihin minulla ei ollut juuri mitaan suhdetta enka niista erityisemmin valittanyt.
Urani kissojen aitina alkoi emiraattivuosina. Pihallamme kavi visiitilla kulkukissoja, joista jotkut tulivat pidemmaksi aikaa, jotkut jopa jaadakseen. Alkuajoista muistan Salvadorin, joka oli ruma, valkoinen ja laiha kisuli, joka kovasti oli kiinnostunut seurastamme, muttei koskaan antanut koskea itseaan. Ruokin sita ja sen tyttoystavaa Lumikkia. Talven ja sateiden alkaessa Salvador sairastui. Se yski kurjasti ja oli silminnahden huonossa kunnossa. Laitoin sille pahvilaatikosta ja vanhasta pyyhkeesta pesan, jonne se kiitollisena kompi. Kun se oli oikein heikkona , se ei jaksanut valittaa siita, etta ojensin sille koppaan vetta ja ruokaa ja antoi lopulta silittaa itseaan. Sen jalkeen meista tuli ystavat. Salvador toipui ja havisi jonnekin aikanaan Lumikkinsa kanssa.
Pipsa oli kauniin keltainen kevytkenkainen kissaneiti, joka tuli pihallemme ollessaan taas kerran viimeisillaan raskaana. Ajattelinkin jo joutuvani katiloksi, mutta se haipyi h-hetken koittaessa kissaklinikalle, jonka osoitetta en tiennyt. Parin viikon paasta se ilmestyi lounasaikaan parin pikkuisen karvakasan kanssa. Toinen naista pienista rupesi jonkun ajan paasta kaymaan meilla omin pain. Silloin adoptoin meille Pepin. Se osoittautui tosin myohemmin elainlaakarin tutkinnassa Pekaksi, mutta Peppi-nimi oli jo vakiintunut kaytossa. Peppi oli synnynnainen kotikissa ja vanha Sebastienkin sen hyvaksyi muitta mutkitta. Pepista tuli heti unikaverini. Se nukkui alusta asti uskollisesti tyynyllani. Vain kerran tai kaksi se pureskeli yolla hiuksiani, minka vuoksi jouduin hieman korjaamaan lookiani kampaajalla. Siita tuli oiva ateljeekissa, joka vaani touhujani pensselipurkin takaa kullanvarisilla silmillaan.
Suutuin Peppiin vain kaksi kertaa, mikali ei oteta lukuun jokailtaista yritystani neuloa sen lasnaollessa. Siita ei oikein tahtonut tulla mitaan, koska jouduin kaytannossa istumaan lankakeran paalla, jottei se olisi joutunut Pepin riepoteltavaksi. Se pyoritti kasittamattomalla nopeudella lankakeran poydanjalkojen ympari, niin, etta sen purkamiseen meni aikaa pikkutunneille asti. Ensimmaisen kerran se sai minut pois tolaltani, kun rupesin valmistelemaan lohifileita jarjestamilleni illalliskutsuille. Siihen aikaan meilla oli valiaikaissijoituksessa kolmaskin kissa, Zidane, jonka ilkea paksu kolli oli yrittanyt tappaa takapihallamme ja jonka jouduin toimittamaan henkitoreissaan elainlaakariin kursittavaksi. Se toipui meilla parisen viikkoa, jonka jalkeen se katosi. Naytelmaa seurasi ikkunalaudalla hyonteisverkon takana myos kaksossisarukset Miisa ja Adolf. Ne erotti toisistaan vain Adolfin hitler-viiksista. Kuuntelin aikani omituista aantelya, joka tuli keittion poydan alta touhutessani keskittyneesti kalojeni kanssa. Kun kurkistin, mita siella oli tekeilla, nain Pepin vartioimassa lattialla omistajan elkein kaikkein isointa lohifiletta pelottavan murinan saestyksella, kun Sebastien ja Zidane kiltisti vierekkain odottivat toiveikkaina paasevansa osille. Toinen kerta oli se, kun iltapaivalla lekottelin sangyllamme lukemassa. Sangyn alta kuului outoa matketta. Ajattelin Pepin siella viattomasti leikkivan luvanvaraisella lankakeralla, kunnes ilmassa rupesi leijumaan hairitsevasti hoyhenia. Kurkkasin sangyn alle ja totesin Pepin nylkevan avoimesta ikkunasta sisaan salakujettamaansa pulua. Siita seurasi ankara puhuttelu, kotiaresti, suursiivous ja huushollin desinfionti.
Pepin kohtaloksi koitui yleisin kissojen kuolemaan johtava syy Arabiemiraateissa: autokolari. Itkimme kaikki katkerasti kultakissaamme. Ajattelin, etten enaa koskaan kykene ottamaan uutta kissaa.
Kunnes noin viiden kuukauden paasta soitto-oppilaani aiti kertoi kulkukissan synnyttaneen pesueensa heidan autokatokseensa. Han ruokki kissaperhetta ja rupesi etsimaan halukkaita sijoituskoteja. Pikkukissoja oli viisi ja kiinnyin viikottaisilla kaynneillani yhteen niista, kaikkein hurjimpaan, jonka lupasin ottaa omakseni. Perhepoliittisista syista en uskaltanut kertoa aluksi adoptioaikeistani miehelleni. Ajattelin olevan viisaampaa puhua ensin lasten kanssa, koska kolme yhta vastaan on osoittautunut tehokkaaksi aseeksi oman tahdon lapiviemisessa. Niin saimme omaksemme valkoisen Leopoldin, joka ensimmaista yota lukuunottamatta, jonka se vietti itkemalla surkealla aanella alakerran wc:ssa, lunasti heti Pepin paikan vieressani unikaverina. Melko pian osoittautui, etta myos epailevainen mieheni rakastui tahan olentoon korviaan myoten.
Jos joku elain ylipaataan voi olla niin inhimillinen ja rakas, niin se on Leopold. Viime kesan lomamatka sai dramaattisia piirteita, kun otimme ensimmaista kertaa kissat mukaan Suomeen. Niilla on ollut aina hoitaja matkustelujemme aikana. Koska olimme nyt jaamassa Euroopan puolelle kesan paatteksi, oli kissat otettava mukaan. Jostain syysta, jota meille ei koskaan kerrottu, Leo paasi hakistaan ulos ja karkasi paniikissa Dubain lentokentalla matkatavarahallissa, josta kissat oli tarkoitus siirtaa koneeseen kissojen osastolle. Kuulin tasta valilaskun aikana Berliinissa. Elamani pysahtyi. Todennakoisesti aika monen matkustajan askeleetkin pysahtyivat kohdalleni, kun seurasivat nayttavaa reagointiani. En tosin kyennyt kiinnittamaan heihin mitaan huomiota. En ikina uskonut, etta pikkukissa koskaan loytyisi kaupunginkokoiselta kansainvaliselta lentokentalta ainakaan elavana. Loma oli tietysti pilalla, vaikka yritimmekin olla positiivisia ja toivoa, etta Leo viela loytyisi. Kun lentokenttahenkilokuntaa oli oikeudenkaynnilla uhattu ja kaikki muutkin voimakeinot kaytetty, toivo jo ajat sitten haudattu ja nelja viikkoa kulunut, eraana kauniina paivana Dubaista lentokentalta ilmoitettiin, etta Leo on loytynyt. Se lahetettiin meille erinomaisessa kunnossa muutaman paivan elainlaakarin seurannan ja tarkastuksen jalkeen.
Sebastien tuli meille aikanaan myos vahingossa. Se suorastaan ankesi seuraamme, kun hain kerran lapsia koulusta. Tyttareni otti kissan syliinsa koulun portilla, jossa se pyori aivan kuin hukassa. En hennonnut jattaa tuota hienoa elainta yksin pyorimaan hiekkakentalle, jossa ei ollut asumusta kovin lahella. Ilmoittelin kissasta, ettei minua syytettaisi lapsikaappauksesta, mutta kukaan ei tuntunut sita kaipaavan. Niin siita tuli meidan ensimmainen kissamme. Sebastienin tuntevat ovat kaikki samaa mielta: niin kilttia, sopeutuvaista ja harmitonta elainta ei ole olemassakaan. Se sai jopa lentoemantien esimiehen erityisluvalla tulla hakistaan ulos Helsinki-Nizza lennon aikana.
Sitten tuli 15. paiva tammikuuta viime kuussa. Kavaisin kaupassa tyton kanssa ja poikani jai hetkisen kotiin yksin kissojen kanssa. Parvekkeen oven ollessa auki. Viidennesta kerroksesta putoaminen ei aiheuttanut nakyvia vammoja, jos ei oteta lukuun pienta nenaverenvuotoa. Elainlaakarikin totesi pian saman asian klinikkakaynnin yhteydessa, mutta varmuuden vuoksi otti kisun seurantaan. Parin paivan paasta Sebastien oli kuitenkin kuoleman porteilla, koska sisaelimet olivat sittenkin pahasti vaurioituneet ilmasyoksyssa. Seppo-kulta kamppaili viimeisilla voimillaan, jotta selviaisi munuaisenpoistoleikkauksesta ja virtsarakon repeamisesta johtuvasta vatsatulehduksesta. Syotin sita sormin, laakitsin ja hoisin yota paivaa, siivosin sen oksennuksia ja juttelin sen korvaan, etta sen olisi parasta jaksaa siita parantua, koska en kestaisi sita, etta se jattaisi meidat. Kesti kolme-nelja viikkoa, ennenkuin rupesin todella uskomaan sen selviavan. Tikinpoiston yhteydessa laakari totesi kissan olevan terve kuin pukki. Tutkimattomat ovat kissan tiet.
Olen lahdossa kaupungille lasten kanssa. Taalla on kaynnissa vuotuiset paastokauden alkamisesta johtuvat karnevaalit. Kaytannossa se tarkoittaa taas jotain tekosyyta, etta saadaan liikenne jumiin. Etukateen viisastuneena aiomme kavella rantabulevardia pitkin. Sita samaa, jossa Gimmelin maailmankuulu Etsit muijaa seuraavaa –musiikkivideo kuvattiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti