Aitinsa Tytar

Perheessamme on alkuvuodesta syntymapaivien suma. Ensin mina, sitten tytar ja sen jalkeen poika.  Olen huomannut naihin aikoihin pohtivani sita, millaisen muiston jatan itsestani lapsilleni. Tasta sentimentaalisesta ilmaisutavasta ei tule kuitenkaan vetaa hataisesti sellaisia erheellisia johtopaatoksia, etta parryyttelisin jo elamani ehtoopuolella. Terveyskeskuksen Elamanpeli-testin mukaan olen vasta kompurointini puolivalissa. Vaikka yritankin hampaat irvessa nayttaa itseani nuoremmalta enka vahingossakaan kerro koskaan oikeaa ikaani, on totuus kuitenkin se, etta nuoruus on ohi ja tilinteon aika lahestyy vaajaamatta.  Joskus 35:den  paikkeilla rupesin jo unohtelemaan ikani enka suinkaan tarkoituksella. Onneksi minulla on sellainen muistisaanto, etta parjaan improbaturin matikallakin. Sain poikani nippanappa 30-vuotiaana. Han tayttaa ensi kuussa 16.

Juttelin 14-vuotiaan tyttareni kanssa keittiopuuhissa. Han kertoi usein miettivansa ongelmissaan, kuinka aiti tassa tilanteessa toimisi ja se auttaa hanta loytamaan ratkaisun. Esitin valittomasti ylistyslauluja siita, etta minulla on niin alykas tytar. Arvostan kovasti sita, etta tytar haluaa kuunnella kasityksiani siita, mita kannattaa ottaa huomioon erilaisissa tilanteissa. Toivottavasti hanella on myohemmin elamassaan myos viisautta luoda omat toimintamallinsa, vaikka olisinkin nyt hanelle jonkinlaisena esimerkkina. Jospa lapsukaiseni oppisivat viela senkin, etta henkiset ja aineettomat haihatukset ovat paaaaljon pysyvampaa tavaraa kuin mikaan aineellinen kama. Siksi niihin kannattaa satsata ihan tosissaan. Taman opin itse omilta vanhemmiltani. He olivat suuria kuttuurin ystavia ja varsin musikaalista vakea. Isani oli viela innokas urheilun kannattaja, kuului  Veikko Huovisen hartaaseen ihailijakaartiin ja harrasti kuorolaulua antaumuksella. Osasin jo pikkutyttona hanen ansiostaan mieskuoro Karjalan Lauluveikkojen koko ohjelmiston toisen basson stemmat.

Jos eivat lapseni minua muusta muista, niin ainakin keitoksistani, joista ovat saaneet paivittain nauttia vauva-iasta tahan paivaan asti. Toisin on minun tapauksessani. Aitini johti tyokseen kohtalaisen kokoista ja vilkasta hotelliravintolaa ja kasvoin kaytannossa ravintolan suuressa keittiossa. En muista siihen aikaan monestikaan avanneeni kotini jaakaapin ovea. Alle kouluikaisena istuin leveilla ravintolan saliin vievilla portailla piirtelemassa ja tarjoilijat silittelivat ohimennen tukkaani. Keittiohenkilokunta teki pyynnostani minulle jaateloannoksia. Lapsuuteni lempiruoka oli Wienin leike, ”namipihvi”, josta tyonsin anjovikset ja kaprikset syrjaan, seka pinaattikeitto. Joskus paivisin rauhalliseen aikaan sain luvan menna soittamaan salin puolelle orkesterin pianoa. Tutustuin originelleihin hotellin vakiasiakkaisiin mm. taiteilijoihin. Olin usein heidan hemmottelun kohteena. Eraskin kirjailijaherra, jonka lempiruoka oli muuten parsakeitto, jonka rippeiden tipahtelua rinnuksilleen katselin hanen muhkeista viiksistaan, vei minut joskus kanssaan kaupungille ostoksille. Palasin posket hehkuen milloin punaisen sateenvarjon, milloin kirjavan suuren pallo kanssa.

Aidilla oli legendaarinen maine. Hanen ravintolassaan ei ilman seuraamuksia hilluttu. Asuimme tuohon aikaan hanen tyopaikkansa kanssa samassa rakennuksessa. Joskus yon tunteina soi puhelin, kun rivakka miesportsarikaan ei saanut taltutettua asiakasta, joka kayttaytyi kannipaissaan huonosti. Rouva tuli paikalle, otti ukkoa persauksista ja niskasta kiinni ja heitti ilman turhia hopinoita pihalle. Seuraavana paivana ukko yleensa tuli noyrana pyytamaan anteeksi.

Jotkut aitini ominaisuuksista saivat minut lapsena arsyyntymaan.  Han oli hyvin aurinkoinen, puhelias ja boheemi. Voimakkaista kiintymyksen ilmaisuistaan johtuen han sai suvun lapsilta lisanimen ”imuri”. Ikkunat helisivat, kun han lauloi kantavalla sopraanollaan. Muistan yhdelta Espanjanlomalta tapauksen,  kun vanhempani paattivat ilahduttaa hotellimme asukkaita pienella duetolla. He kiekaisivat kaksiaanisesti  Merikannon ”Onnelliset”  hotellihuoneessamme tuuletusikkunan ollessa auki kuiluun, joka yhdisti katevasti kaikki muut huoneet toisiinsa niin, etta varmasti kaikki asukkaat kuulivat konsertin. Esitys ei ollut varmaan yhtaan hullumpi, mutta 6-vuotiaanakin asiayhteys oli mielestani hieman hammentava. Pelkasinkin aina sita, etta aiti rupeaa virittamaan ooppera- aariaa, kun minulla on kavereita kylassa, joten varmuuden vuoksi kielsin hanta laulamasta kokonaan. Han oli tasta kovin pahoillaan. Nyt kadun ahdasmielisyyttani syvasti. Hanella oli tapana myos nauraa kovalla aanella ja tehda yleensakin kaikkea kovalla aanella: nauraa, laulaa, aivastaa. En pitanyt siita. Kun sairaus voitti ja aidistani aika jatti, sanoi luokkakaverini Mika minulle, etta sinun aitisi oli niin kiva, kun se aina nauroi.  Se oli 13-vuotiaalta pojanklopilta aika hienosti sanottu! Nyt harmittaa, etten sita silloin itse huomannut.

Kuulen nykyaan vanhemmilta sisariltani, etta olen ihan kun ”mamma”. Kuulemma naytankin aidilta, vaikka morfologiani olen perinyt isani puolelta. Olemuksessani on ilmeisesti niin paljon aitiani, etta muistutan enemman hanta. Elama on noyryyttanyt minua. Ne asiat, jotka aidissani tuomitsin 9-vuotiaana ovat nykyaan omia ominaispiirteitani. Laulan korkealta ja kovaa lasteni protestoinnista huolimatta (”Aiti pliis, ei enaa ultra braata!”). Nauran julkisilla paikoilla huomiota herattavasti (”Aiti, taa ei oo toisista ollenkaan hauskaa!”). Kayttaydyn asiattoman huolettomasti silloin, kun lapseni katsovat tilanteen edellyttavan korrektimpaa kaytosta (”Aiti ala nyt yrita sita arabeskia!”). Puhun usein kuulemma liian kovaa (”Aiti ei kannykkaan tarvitse huutaa!) ja lahestyn tuntemattomia hairitsevan spontaanisti.  Aivastukseni saa toiset nauramaan.

Annan anteeksi omille lapsilleni murrosian aiheuttamasta epavarmuudesta johtuvan lievan paheksunnan. Kestan sen karsivallisesti ymmartavan kasvattajan lailla antamatta itseeni kohdistuvan kritiikin kuitenkaan olla vaikuttamatta merkittavasti omaan kaytokseeni. Joskus harvoin he saattavat  olla oikeassakin. Ei aina tarvitse hosua, kohkata tai olla muutenkaan aanessa. Yritan kuitenkin kieli keskella suuta olla lasteni iloksi oma itseni vaikka se valilla ihan pikkuisesti poikkeaisikin normeista.  

Ja joka kerta kun aivastan kovaa, teen sen oman aitini muistoksi.