Karjalainen selvitystila

Katson olevani selityksen velkaa. Monet lukijani ovat valittaneet, etta riemukkaan narratiiviset tekstini ovat ilahduttaneet heidan muuten niin harmaata elamaansa siina maarin, etta ovat armottomasti jaaneet koukkuun niita ahmiessaan. Siita on valitettavasti samalla seurannut heille joitakin paivittaisia hankaluuksia, koska pitkien ja monikerroksisten kirjoitukseni analysointiin menee kohtuuttomasti aikaa ja henkisia voimavaroja. Monet tarkeat velvollisuudet ovat siksi saaneet jopa kokonaan vaistya taman mielta ylentavan harrastuksen tielta. Asian vakavuutta lisaa se, etta kyseessa alkaa kasitykseni mukaan olla laaja yhteiskunnallinen ongelma. Lukijoihini on iltapaivalehdistolta salaa liittynyt varsin tarkeita henkiloita, tietojeni mukaan ainakin lupaavia nayttelijalahjakkuuksia, media-alan vaikuttajia ja jopa vallanpitajia. Olenkin viime aikoina epaillyt taman olevan se todellinen syy siihen, miksi joidenkin kansanedustajien on raportoitu jaavan saannollisesti pois hallituksen kyselytunnilta. Olen antanut kertoa itselleni, etta itse paaministeri on laatimassa minulle vetoomusta tekstieni tiivistamiseksi edes yhden liuskan pituiseksi, jotta ilosanomani voitaisi nopeasti lukaista kannykoista eduskunnan lounastauon aikana ilman etta siita tulisi senkummempia valtakunnallisia seuraamuksia. Kyselytunnilta lintsaaminen tai poissaolot eduskunnasta ilman laakarintodistusta ovat asioita, jota en missaan tapauksessa hyvaksy. Pelkaan, etta joudun silti vastaamaan tahan vetoomukseen heti sen kateeni saatuani ehdottoman kielteisesti taman mahdottoman vaatimuksen vuoksi. Seuraavassa esitan vedenpitavat todisteet siihen miksi sanomaani ei voi mitenkaan tiivistaa.

Myonnan joskus sortuvani turhaan hopotykseen. Tama on kuitenkin aarimmaisen harvinaista. Yleensa puhun vain vankkaa asiaa ja jokaisella sanalla on painoarvonsa. Toisinaan itse asiaan paasy tosin vaatii seikkaperaista pohjustusta. Tassa kohdassa saankin usein rakentavaa kritiikkia alati hyvaa tarkoittavalta puolisoltani seka pelottavan terava-alyisiksi kehittymassa olevilta lapsiltani. Heidan liikuttavan yhtenainen mielipiteensa on se, etta pohjustukseni lahtee aina aivan liian kaukaa muinaishistoriasta eika juurikaan korreloi varsinaisen paateeman kanssa. Olen periaatteessa eri mielta. Myos puhetulvani loppuyhteenveto ja johtopaatokset eivat heidan mielestaan koskaan pysy asiassa ja koettelevat kuulemma kohtuuttomasti kuulijoiden karsivallisyytta.

Oma mielipiteeni on se, etta vaikka kykenenkin halutessani tai tarpeen niin ehdottomasti vaatiessa tuottamaan loppumattoman pitkan esityksen ilman, etta siina varsinaisesti sanotaan yhtaan mitaan, on kuitenkin satunnaisesti suullisesti tai kirjallisesti aikaansaamani tekstin pituus ja sisalto hyvassa suhteessa keskenaan. Kuten edellamainittu lausekin selvasti osoittaa,  esitan asioita toisinaan liian moniselitteisesti , epaselvasti tai kallisarvoista puolisoani lainaten ”tarkoituksellisen harhaanjohtavasti”. Otan tasta lahes tayden vastuun. Muistutan kuitenkin samaan hengenvetoon, etta karjalaisella kulttuuritaustallani saattaa olla oma roolinsa ulosantini muodostumisessa, eika tahan liittyen ole ollenkaan yhdentekevaa, etta olen kasvanut suurimman osan merkittavimmista kehitykseni vuosista ymparistossa, jossa koko sosiaalinen verkostoni ”haasteli” taukoamatta kaiken valveillaoloaikansa. Se selittaa mm. sen, miksi minulle on taysin luonnollista puhua vasymatta jopa kaikkien niiden keskustelussa luonnollisesti esiintyvien taukojen aikana, jolloin keskustelijat  yleensa pidattelevat haukotustaan, miettivat hetken ennenkuin vastaavat tai vetavat henkea. Itse opin jo varhain tekemaan em. asiat puhetulvan koskaan keskeytymatta.

Edellamainitut syyt selittavat myos usein kiusalliseksi luonnehditun, mutta minulle taysin luonnollisen itsekseenpuhumisen ilmion. Kaynkin usein filosofisia keskusteluja kuvittellisten tai todellisten henkiloiden kanssa heidan ollessa todellisuudessa silla hetkella jossain muualla. Keskusteluihin en siis tarvitse lahikontaktia, sosiaalista mediaa, skypea tai muita nykyajan turhia apuvalineita.  Naita yksinpuheluita havainnoivien lahimmaisteni mielesta olen takuuvarmasti menettanyt jarkeni , vaikka todellisuudessa vain ja ainoastaan niiden ansiosta olen jarjenmenetyksen elamani kirjavissa vaiheissa valttanyt.

Monet ovat myos ihmetelleet, miksi sivuillani ei esiinny valokuvia, jotka toisivat hieman toivottua lepotaukoa konekivaariammuntaa muistuttavalle kirjoitustyylilleni. Tassa joudun nyt hieman vasten tahtoani kasittelemaan erasta ominaisuuttani, jota olen itseani esitellessani huumorimielessa lievasti liioitellut. ”Teknisesti rajoittunut” on ehka tarpeettoman harhaanjohtava kuvaus itsestani. Kyse on yleensa kaytannossa siita, etta minulla on piuhat hukassa. Kuvien siirtely erilaisilta aparaateilta tietokoneelle ei aina suju kuin toivoisi, jos sopivaa liitantajohtoa ei juuri silla hetkella satu loytymaan. Yleensa karsivallisyyteni ei riita niin pitkalle, etta etsisin tarvittavan varaosan.  Katoamistemppu selittyy yleensa kahdella syylla. Ensimmaisessa on kyse lievasta puutteesta jarjestyksenpitokyvyssani. Kasittelen tata teemaa piakkoin seikkaperaisemmin blogissani, jonka nimeksi olen kaavaillut: ”Miksi minusta ei tullut sihteeria?”  Toinen syy on kerrostaloelamaan turhautunut kuopuskissani, joka kuljettaa kujeillen kaikki kodistamme loytyvat nauhamaiset irtirevittavissa olevat osaset, joihin myos lankakerien ohella kaikki jatko- ja liitantajohdot kuuluvat ja katkee ne useimmiten neuvokkaasti kaapin taakse tai sangyn alle, jonne en todellakaan jaksa kontata kymmenta kertaa paivassa vain toteamaan, etta taas olisi aika imuroida.

Kuten nykyaikaiseen elamantapaan kuuluu, minunkin perheeni jasenilla toki on Mina Soitan- tai Mustamarja-nimisia viksuakin viksumpia puhekoneita, joilta kuvien siirtaminen tekstieni koristeeksi luonnistuisi ymmartaakseni huomattavasti katevammin. Oma jarkkymaton periaatteeni on kuitenkin, etta kayttamani kasipuhelimen ei tule olla piiruakaan alykkaampi kuin mina. Siita voisi koitua varsin noloja tilanteita julkisilla paikoilla yrittaessani epatoivoisesti vastata puhelimeen liu’uttelemalla sormiani puhelimen pintaa pitkin koskaan osumatta oikeaan kohtaan, koska sen lisaksi etta olen tavoilleni uskollisena unohtanut silmalasit kotiin, unohdan myos puhelimen olevan suojakotelon sisalla, jonka avaaminen vaatii silmalasien lisaksi teknisen korkeakoulun paastotodistusta. Siksi aparaatissani on vain kaikki normaalin ihmisen tarvitsemat perustoiminnot, kuten soittojen ja tekstiviestien vastaanotto seka arkiaamuinen heratysoptio kello 6.30. Aihe on siis minulle mita suurimmassa maarin periaatteellinen ja pysyn vaajaamatta kannassani, vaikka pystyisinkin omaamillani teknisilla valmiuksillani ilman sen suurempia ponnisteluja omaksumaan puhelimeni kaytossa useita muitakin vaativia toimintoja, kuten soittamista, viestien lahettamista, heratysajan vaihtamista tai sen kokonaan poistamista vapaapaivien ajaksi.

Toivon sydameni pohjasta, etta tama selvitys auttoi sinua, rakas lukijani, ymmartamaan laajemmin lahtokohtiani, olemaan valittamatta sekundaarisista asioista, kuten vahaisesta visuaalisuudesta tai joutavien pisteiden puuttumisesta tiettyjen kirjainten paalta ja jatkamaan rohkeasti syvallisten kirjoitusteni saannollista tarkastelemista uhmaten kaikkia niita mahdollisia pysyvia henkilokohtaisia seka yhteiskunnallisia vaurioita, joita on vaarana syntya niiden sisallon ymmartamiseen pyrkimisessa.