Katson olevani
selityksen velkaa. Monet lukijani ovat valittaneet, etta riemukkaan
narratiiviset tekstini ovat ilahduttaneet heidan muuten niin harmaata elamaansa
siina maarin, etta ovat armottomasti jaaneet koukkuun niita ahmiessaan. Siita
on valitettavasti samalla seurannut heille joitakin paivittaisia hankaluuksia,
koska pitkien ja monikerroksisten kirjoitukseni analysointiin menee kohtuuttomasti
aikaa ja henkisia voimavaroja. Monet tarkeat velvollisuudet ovat siksi saaneet
jopa kokonaan vaistya taman mielta ylentavan harrastuksen tielta. Asian
vakavuutta lisaa se, etta kyseessa alkaa kasitykseni mukaan olla laaja
yhteiskunnallinen ongelma. Lukijoihini on iltapaivalehdistolta salaa liittynyt
varsin tarkeita henkiloita, tietojeni mukaan ainakin lupaavia nayttelijalahjakkuuksia,
media-alan vaikuttajia ja jopa vallanpitajia. Olenkin viime aikoina epaillyt
taman olevan se todellinen syy siihen, miksi joidenkin kansanedustajien on
raportoitu jaavan saannollisesti pois hallituksen kyselytunnilta. Olen antanut
kertoa itselleni, etta itse paaministeri on laatimassa minulle vetoomusta
tekstieni tiivistamiseksi edes yhden liuskan pituiseksi, jotta ilosanomani
voitaisi nopeasti lukaista kannykoista eduskunnan lounastauon aikana ilman etta
siita tulisi senkummempia valtakunnallisia seuraamuksia. Kyselytunnilta
lintsaaminen tai poissaolot eduskunnasta ilman laakarintodistusta ovat asioita,
jota en missaan tapauksessa hyvaksy. Pelkaan, etta joudun silti vastaamaan
tahan vetoomukseen heti sen kateeni saatuani ehdottoman kielteisesti taman
mahdottoman vaatimuksen vuoksi. Seuraavassa esitan vedenpitavat todisteet
siihen miksi sanomaani ei voi mitenkaan tiivistaa.
Myonnan joskus
sortuvani turhaan hopotykseen. Tama on kuitenkin aarimmaisen harvinaista.
Yleensa puhun vain vankkaa asiaa ja jokaisella sanalla on painoarvonsa.
Toisinaan itse asiaan paasy tosin vaatii seikkaperaista pohjustusta. Tassa
kohdassa saankin usein rakentavaa kritiikkia alati hyvaa tarkoittavalta
puolisoltani seka pelottavan terava-alyisiksi kehittymassa olevilta lapsiltani.
Heidan liikuttavan yhtenainen mielipiteensa on se, etta pohjustukseni lahtee
aina aivan liian kaukaa muinaishistoriasta eika juurikaan korreloi varsinaisen
paateeman kanssa. Olen periaatteessa eri mielta. Myos puhetulvani loppuyhteenveto
ja johtopaatokset eivat heidan mielestaan koskaan pysy asiassa ja koettelevat
kuulemma kohtuuttomasti kuulijoiden karsivallisyytta.
Oma mielipiteeni
on se, etta vaikka kykenenkin halutessani tai tarpeen niin ehdottomasti
vaatiessa tuottamaan loppumattoman pitkan esityksen ilman, etta siina varsinaisesti
sanotaan yhtaan mitaan, on kuitenkin satunnaisesti suullisesti tai
kirjallisesti aikaansaamani tekstin pituus ja sisalto hyvassa suhteessa
keskenaan. Kuten edellamainittu lausekin selvasti osoittaa, esitan asioita toisinaan liian
moniselitteisesti , epaselvasti tai kallisarvoista puolisoani lainaten ”tarkoituksellisen
harhaanjohtavasti”. Otan tasta lahes tayden vastuun. Muistutan kuitenkin samaan
hengenvetoon, etta karjalaisella kulttuuritaustallani saattaa olla oma roolinsa
ulosantini muodostumisessa, eika tahan liittyen ole ollenkaan yhdentekevaa,
etta olen kasvanut suurimman osan merkittavimmista kehitykseni vuosista
ymparistossa, jossa koko sosiaalinen verkostoni ”haasteli” taukoamatta kaiken
valveillaoloaikansa. Se selittaa mm. sen, miksi minulle on taysin luonnollista
puhua vasymatta jopa kaikkien niiden keskustelussa luonnollisesti esiintyvien
taukojen aikana, jolloin keskustelijat yleensa
pidattelevat haukotustaan, miettivat hetken ennenkuin vastaavat tai vetavat
henkea. Itse opin jo varhain tekemaan em. asiat puhetulvan koskaan keskeytymatta.
Edellamainitut
syyt selittavat myos usein kiusalliseksi luonnehditun, mutta minulle taysin
luonnollisen itsekseenpuhumisen ilmion. Kaynkin usein filosofisia keskusteluja
kuvittellisten tai todellisten henkiloiden kanssa heidan ollessa
todellisuudessa silla hetkella jossain muualla. Keskusteluihin en siis tarvitse
lahikontaktia, sosiaalista mediaa, skypea tai muita nykyajan turhia
apuvalineita. Naita yksinpuheluita
havainnoivien lahimmaisteni mielesta olen takuuvarmasti menettanyt jarkeni , vaikka
todellisuudessa vain ja ainoastaan niiden ansiosta olen jarjenmenetyksen
elamani kirjavissa vaiheissa valttanyt.
Monet ovat myos
ihmetelleet, miksi sivuillani ei esiinny valokuvia, jotka toisivat hieman toivottua
lepotaukoa konekivaariammuntaa muistuttavalle kirjoitustyylilleni. Tassa joudun
nyt hieman vasten tahtoani kasittelemaan erasta ominaisuuttani, jota olen itseani
esitellessani huumorimielessa lievasti liioitellut. ”Teknisesti rajoittunut” on
ehka tarpeettoman harhaanjohtava kuvaus itsestani. Kyse on yleensa kaytannossa
siita, etta minulla on piuhat hukassa. Kuvien siirtely erilaisilta aparaateilta
tietokoneelle ei aina suju kuin toivoisi, jos sopivaa liitantajohtoa ei juuri
silla hetkella satu loytymaan. Yleensa karsivallisyyteni ei riita niin
pitkalle, etta etsisin tarvittavan varaosan.
Katoamistemppu selittyy yleensa kahdella syylla. Ensimmaisessa on kyse
lievasta puutteesta jarjestyksenpitokyvyssani. Kasittelen tata teemaa piakkoin seikkaperaisemmin
blogissani, jonka nimeksi olen kaavaillut: ”Miksi minusta ei tullut sihteeria?”
Toinen syy on kerrostaloelamaan
turhautunut kuopuskissani, joka kuljettaa kujeillen kaikki kodistamme loytyvat nauhamaiset
irtirevittavissa olevat osaset, joihin myos lankakerien ohella kaikki jatko- ja
liitantajohdot kuuluvat ja katkee ne useimmiten neuvokkaasti kaapin taakse tai sangyn
alle, jonne en todellakaan jaksa kontata kymmenta kertaa paivassa vain
toteamaan, etta taas olisi aika imuroida.
Kuten
nykyaikaiseen elamantapaan kuuluu, minunkin perheeni jasenilla toki on Mina
Soitan- tai Mustamarja-nimisia viksuakin viksumpia puhekoneita, joilta kuvien
siirtaminen tekstieni koristeeksi luonnistuisi ymmartaakseni huomattavasti katevammin.
Oma jarkkymaton periaatteeni on kuitenkin, etta kayttamani kasipuhelimen ei
tule olla piiruakaan alykkaampi kuin mina. Siita voisi koitua varsin noloja
tilanteita julkisilla paikoilla yrittaessani epatoivoisesti vastata puhelimeen
liu’uttelemalla sormiani puhelimen pintaa pitkin koskaan osumatta oikeaan
kohtaan, koska sen lisaksi etta olen tavoilleni uskollisena unohtanut
silmalasit kotiin, unohdan myos puhelimen olevan suojakotelon sisalla, jonka
avaaminen vaatii silmalasien lisaksi teknisen korkeakoulun paastotodistusta.
Siksi aparaatissani on vain kaikki normaalin ihmisen tarvitsemat
perustoiminnot, kuten soittojen ja tekstiviestien vastaanotto seka arkiaamuinen
heratysoptio kello 6.30. Aihe on siis minulle mita suurimmassa maarin
periaatteellinen ja pysyn vaajaamatta kannassani, vaikka pystyisinkin omaamillani
teknisilla valmiuksillani ilman sen suurempia ponnisteluja omaksumaan puhelimeni
kaytossa useita muitakin vaativia toimintoja, kuten soittamista, viestien
lahettamista, heratysajan vaihtamista tai sen kokonaan poistamista vapaapaivien
ajaksi.
Toivon sydameni
pohjasta, etta tama selvitys auttoi sinua, rakas lukijani, ymmartamaan laajemmin
lahtokohtiani, olemaan valittamatta sekundaarisista asioista, kuten vahaisesta
visuaalisuudesta tai joutavien pisteiden puuttumisesta tiettyjen kirjainten
paalta ja jatkamaan rohkeasti syvallisten kirjoitusteni saannollista tarkastelemista
uhmaten kaikkia niita mahdollisia pysyvia henkilokohtaisia seka
yhteiskunnallisia vaurioita, joita on vaarana syntya niiden sisallon
ymmartamiseen pyrkimisessa.
Voi mahoton miten piti taas hihittää ja hirnua teksti-ilottelullesi.
VastaaPoistaOtan taman suurena kohteliaisuutena vaikka tosin yritan olla niin vakava kuin mahdollista.
VastaaPoistat: Tarja