Tahdon Asia

Elaman karikoissa kompasteleva sisarentyttareni ei toistaiseksi uskaltanut vastata haasteeseeni ja ruvennut ehdotuksestani ripeasti kasittelemaan jotain syvallista tai yhteiskunnallisesti merkittavaa asiaa vaan itsepaisesti haluaa jatkaa raapusteluaan elaman pinnallisista ilmioista, kuten kynsilakoista, kasvosaippuoista ja konserttilipuista. Taas kerran jaa yksin minun vastuulleni nostaa kuuluisan mediasukumme hieman rapistumaan paassytta mainetta. Siksi tartun tanaan otsa rypyssa ja syvallisella otteella aiheeseen, joka on sydantani lahella. (Huom! Otsan ryppyisyys tulee tassa kohdassa osata yhdistaa henkiseen syvamietteisyyteeni eika suinkaan ian tuomiin ikaviin muutoksiin ihoni elastisuudessa.)

Olen useasti joutunut toteamaan kohdattuani avioliiton rauhaisan sataman, etta yhteisollisyyden sisaistaminen on eras tarkeimmista avioliiton onnistumisen edellytyksista. Varsinkin jos puoliso on perheesta, (Huomautan taas, etta tassa kohtaa tein aluksi taysin tahattoman nappailyvirheen ja korvasin r-kirjaimen s-kirjaimella. Tasta ei tule kuitenkaan vetaa herranpieksut mitaan johtopaatoksia!) johon kuuluu hanen lisakseen kymmenen sisarusta. Jokaisella heilla on vahintaan kolme lasta ja vain yksi puoliso vaikka useammankin omistaminen olisikin kulttuuriperimansa mukaan mahdollista. Yhteisollisyyden tunteeni onkin ollut koetuksella erityisesti auvoisten avioliittoni alkuaikojen ensivisiiteilla, jolloin paasin paremmin tekemaan tuttavuutta mieheni suvun kanssa. Omakaan sukuni ei isan eika aitini puolelta ole aivan niita pienimpia, joten kuvittelinkin minulle olevan naurettavan helppoa sulautua lahes satapaiseen joukkoon. Yltiopositiivisuuteni koki melko kovan kolauksen.

Ensimmainen matkamme anoppilaan alkoikin lupaavasti. Lentomme oli peruttu kohdemaan lennonjohdon lakon aiheuttaman suman vuoksi ja meita kehotettiin hieman odottamaan. Vaippaikaisten lasten kanssa yllatys ei ollut kaikkein helpoin mahdollinen, koska odotus venyi loppujenlopuksi yon yli kestavaksi. Paasimme vasta aamulla koneeseen vaikka olimme olleet jo kentalla hyvissa ajoin edellisesta iltapaivasta asti. Paahyoty tasta hermoja koettelevasta kokemuksesta oli se, etta sain hieman esimakua tulevasta, kun lentokoneellinen ihmisia joutui yopymaan pienessa odotushallissa.

Olin tutustunut mieheni perheeseen jo aiemmin, tosin pienina annoksina. Ilo olikin valtava, kun nain meita vastaanottavien ihmisten tuttuja kasvoja. Vastaanottokomiteassa oli mukana tietysti viela ennen tapaamattomat suvunjasenet neljassa polvessa seka kolmen lahimman korttelin naapurit kotielaimineen. Kaksi tuntia kestaneiden poskisuudelmien jalkeen meidat talutettiin suoraan ruokapoytaan ja eteemme tuotiin valtavat vadilliset ruokaa. Kahden paivan odottelu ja istuminen ei ollut tehnyt hyvaa ruoansulatukselleni ja lautasen tyhjentaminen toikin tuskaisen hien paahani. Hikea tuotti myos se, etta  lampotila oli siihen aikaan vuodesta iltamyohallakin noin +35 astetta ja sita lisasi viela kymmenien ihmisten riehakas esiintyminen ja fyysiset kiintymyksenilmaisut. Onnistuin kuitenkin vaivoin tyhjentamaan lautaseni. Sen jalkeen tuotiin eteeni paaruoka. Kun olin viimein aivan tainnoksissa syomisesta ja seurustelusta minut vinssattiin miesvoimin ylempiin kerroksiin nukkumaan. Lasteni kohtalosta minulla ei ole mitaan muistikuvaa. Alakerran aamuyohon asti jatkunut vauhti ja metelikaan eivat minua hairinneet, vaan vaivuin valittomasti sikeaan koomaan.

Desibelit ilmeisesti hieman laskivat jossain vaiheessa aamuyon tunteina, mutta nousivat varsin nopeasti  aamun valjettua. Aamukahvien keittopuuhissa meteli ja markkinameininki saavuttivat taas tyypilliset lukemat. Aamiainen tarjoiltiin keittiossa, jossa oli vakea niin paljon, etten aluksi uskonut sinne mahtuvani ennen iltapaivaa. Epailykseni osoittautuivat turhiksi, koska pian istuinkin mukavasti poydan aaressa hoyryavan kuuma kahvimuki toisessa kadessani ja tuore, rapea patonki toisessa. Kaikki sujui kuin rasvattu. Kun kahvit oli juotu ja poyta raivattu, oli jo lounas kypsymassa hellalla. En koskaan oppinut ymmartamaan kuinka tama taikatemppu toteutettiin. Vaikka porukkaa oli kuinka paljon tahansa, koko visiittini aikana kotona oli aina puhdasta ja siistia, ruoka-ajat saannolliset seka michelinin tahtikaartin ansaitsevaa ruokaa tarjolla enemman kuin tarpeen olisi ollut.

Illat olivat juhlallisia. Naisvaki pukeutui ja laittautui. Olohuone valaistiin kattokruunuilla ja runsaan illallisen jalkeen tarjoiltiin minttuteeta, kakkuja, pahkinoita ja hedelmia. Musiikkia soitettiin aamuun asti, naurettiin, tanssittiin ja ruokaa sulateltiin. Meteli oli koko ajan paatahuimaava. Ensimmaiset paivat sujuivat ihmetellessa ja ihastellessa. Sitten rupesi vasyttamaan. Ainainen ponnistelu ymmartamisessa ja  ymmarretyksitulemisessa rupesi kaymaan ankarasti voimille. Jatkuvat meteli jayti hermoja. Ulkopuolisuuden tunnekin vaivasi.

Kun vuodatin sisarille tuntemuksiani kahden kesken, mika tosin oli aarimmaisen hankalaa ja harvinaista, tuli yleensa esille, etta heilla oli itsellaan samansuuntaisia tunteita. He olivat silti tottuneet tallaiseen vierailujen aiheuttamaan vilskeeseen ja ymmarsivat, etta se ei kesta loputtomasti ja osasivat siksi nauttia laajan suvun seurasta. Tallainen majatalon yllapitaminen suvun vieraillessa saattoi kestaa kolme-neljakin viikkoa. Minulla meni mitta tayteen muutamassa paivassa eika minun edes tarvinnut tehda mitaan. Jos joskus vetaydyin vaivihkaa omiin oloihini vain saadakseni hieman hengahtaa ja olla hiljaa omissa ajatuksissani, tuli taatusti joku viimeistaan viiden minuutin paasta kysymaan koskeeko kovasti. Laakari on jo tilattu.

Sairastuinkin tietysti solidaarisesti niinkuin kaikki muutkin kauempaa tulleet sukulaiset. Siina oli yhteisollisyys koetuksella, kun useampi ihminen on yhtaikaa vatsataudissa ja vessoja vain yksi kerrosta kohti. Kerroksia oli tosin kolme, mutta sekaan ei estanyt jonojen muodostumista.

Teimme retkiakin taman revohkan kanssa. Se sujui uskomattoman hienosti, mikali ei oteta huomioon lievaa ahdistavuuden tunnetta autoihin sulloutuessamme. Mukana olivat poikkeuksetta niin mummot, taaperot kuin pyoratuolipotilaatkin, joita oli myos isossa suvussa. Aina oli evaita kaikille, naurua ja laulua riitti, kaikenikaiset huomioitiin.

Kotiinlahtiessa laukkujen pakkaaminen tuotti suuria vaikeuksia. Omien ostosten lisaksi koko suku halusi tehda lahjoituksia. Astiastojen, paivapeittojen ja muiden runsaiden lahjojen vieminen ehjana kotiin tuotti paljon paanvaivaa. Lentokentalle lahtoon olisi pitanyt alyta varata enemman aikaa, koska jaahyvaisiin sita meni huomattavasti kauemmin kun tervetulotoivotuksiin. Sen lisaksi hyvaa tarkoittavat sukulaiset ja naapurit toivat viela lahtohetkella viimeisia tuliaispaketteja, kun laukut olivat jo tungettu ratkeamispisteessa auton tavaratilaan. Niiden kohtalosta  en enaa kyennyt ottamaan vastuuta. Kaiken kruunasi viela anopin leipomat kakut, joita han viela laatikkokaupalla auton oven raosta tyonsi syliini.

Suvun yhteishenki on ihailtavaa. Eri maissa asuvat siskot ja veljet tietavat aina toistensa ilon aiheet ja vastoinkaymiset. Mikali siskon lapsi on kompastunut portaissa, koko suku soittaa varttitunnin sisalla ja tiedustelee hanen vointiaan. Joskus tassa mennaan kylla mielestani vahan liian pitkalle. Kun jokaisesta aivastuksesta koko suku kyselee peraan, suurin osa paivasta kuluu puhelimessa. Toisaalta, jos joku on vaikkapa taloudellisessa pulassa, sisarukset ja serkukset yhdessa keraavat tarvittavan summan rahaa ja pulassa oleva saa avun hataansa.

Edella vain lievasti liioitellen kuvaamani visiitti on toistunut jo useasti. Moniin asioihin suhtautuminen on ajan kanssa helpottunut. Vatsatautiinkaan en ole enaa sairastunut ensimmaisen kerran jalkeen. Olen  vuosien varrella toivottanut tervetulleeksi kotiini seka omaa, etta mieheni laajaa sukua. Olen myos perheineni rasittanut taatusti kyllastymiseen asti omia sukulaisiani jokakesaisilla vierailuillamme ja haastanut suomalaiset sukuni jasenet samanlaiseen yhteisollisyystestiin. Tama on epailematta saanut heidat kaymaan lapi samankaltaisia terapeuttisia pohdintoja omasta sietokyvystaan aanekkaan ja omaperaisen lauman saapuessa saannollisesti pilaamaan heidan hyvin ansaitun kesalomansa rauhaa.

Yhteenvetona tasta syvallisesta kulttuurisavytteisesta yhteisollisyysanalyysistani totean, etta olen hyvaksynyt oman rajoittuneisuuteni tassa suhteessa. Vaikka ihailen edellamainittuja sukulaisia tasta poikkeuksellisen laajasydamisesta ominaisuudestaan johtuen, en pysty itse kuitenkaan samaan vaikka kuinka haluaisin.

Jokainen voi nyt omalla kohdallaan miettia, mikali haluaa tai tarpeelliseksi katsoo, omaa sietokykyaan toisiin ihmisiin liittyen, halukkuudestaan tuntea kuuluvansa yhteisoon ja ottamaan siita vastuuta. Suku on kuitenkin mita suuressa maarin yhteiso ja siihen kuuluu, halusi tai ei.