Olemisen sietamaton keveys

Koska kukaan bloggari ei halua suureksi harmikseni haastaa minua kertomaan seitsamaa asiaa tai edes kahta asiaa, paatan tehda sen itse. Haastan taten itseni laatimaan kirjoituksen jonka tulee tayttaa kaksi ehtoa:

1. Aiheen ja sen kasittelytavan tulee olla vakava

2. Kirjoitus ei saa olla runomuodossa.

Ensimmaisen ehdon tayttymisessa joudun ehka jonkinverran lipsumaan, mutta yritan tosissani pysya asialinjalla. Toinen vaatimus on nykyisessa mielentilassani aarimmaisen vaikeaa toteuttaa, mutta lupaan yrittaa jalleen parhaani.

Varsinainen aiheeni kasittelee Euroopassa ja Lahi-Idassa asumisen vahvuuksia ja heikkouksia. Aihe on minulle laheinen, koska olen miettinyt naita seikkoja viimeiset viisi vuotta yotapaivaa. Perheeni hatainen paluu Euroopan kamaralle ei ole tapahtunut erityisen mallikkaasti. Varsinkin lasten integroituminen ja siita valittomasti seuraava viihtyminen on jaanyt pahasti puolitiehten. Miehen alituinen matkoillaolo ei helpota tilannetta juuri lainkaan. Edellamainituista syista keskuudessamme kytee voimakas halu palata takaisin Dubaihin. Olen kuullut lasteni mielipiteen tasta asiasta jo tarpeeksi monta kertaa mieheni myhaillessa tyytyvaisena vieressa, joten keskityn talla kertaa kasittelemaan aihetta tavanomaisella lahestymistavallani, joka on tyylipuhtaasti itsekas.

Jos saan valita, vietan elamani mieluummin sellaisessa paikassa, jossa aurinko paistaa mahdollisimman usein. Juuri talla hetkella istun parvekkeella ja katselen eilisesta huomattavasti rauhoittunutta Valimerta, joitakin hulluja uimareita ja pitkakaulaisia lintuja, jotka laiskottelevat loivassa ranta-aallokossa. Ornitologiatuntemuksessani on albatrossinmentava aukko, joten en voi tarkemmin ottaa kantaa kyseessa oleviin lintulajeihin.

Talvella palelin tosissani, mutta onneksi se ei kestanyt kovin kauaa, vain kolmisen kuukautta. Maaliskuun puolivalista alkaen olen jo lammennyt ajatukselle, etta voisin ihan hyvin jaada Etela-Ranskaan loppuelamakseni. Vaikka talvi olikin koettelemus viiden Dubaissa vietetyn vuoden jalkeen, oli taalla silloinkin paa-asiassa aurinkoista ja katuja reunustavissa puissa suureksi ilokseni appelsiineja ja sitruunoita. Kesa varsinkin nain merenrannan laheisyydessa on sellainen kun kesan tuleekin olla: lammin, aurinkoinen, muttei liian tukahduttava. Dubain kesa rupeaa viimeistaan heinakuun lopulla muuttumaan mahdottomaksi sietaa. Kosteusprosentti hipoo 80:ta ja ulkona on mahdoton olla minuuttia kauempaa. Tama koskee myos yoaikaa. Elaman perustoiminnot, mm. saannollinen ulkoilu hoidetaan sisatiloissa. Lokakuussa rupeaa hermot menemaan alituiseen ilmastoinnissa istumiseen, mutta silloin juuri onneksi alkaa hieman helpottamaan. Joulukuusta helmikuuhun on paras aika. Silloin ajetaan autolla ikkunat auki, istutaan yokaudet terassilla ja tehdaan aavikonreunalla kavelyretkia.

Perheenaidin arki on melko samanlaista joka paikassa. Ruokaa on laitettava, siivottava ja lapsista huolehdittava. Elama menee paa-asiassa toisten ehdoilla. Olen tahan ilmioon jo jonkin aikaa haudutellut paassani jonkinasteista muutosta, koska lapsiani ei voida enaa luokitella kuuluvaksi imevaisiin. Vaikka luulen, etta mahdollisuuteni hankkia elama olisikin parempi Euroopassa, saattaisin kuitenkin ymparoivan ilmapiirini ollessa suotuisen kyeta jarjestamaan asian kohtalaiseen kuntoon myos muualla.

Merkittavin ero tuntuu naiden kahden maailmankolkan valilla olevan yhteiskuntajarjestyksessa. Etelaeurooppalaisen rantakaupungin meno on valilla aika hurjaa. Vapautta tuntuu olevan runsaasti, veljeytta ja tasa-arvoa ei juurikaan. Ihmiset ovat teititellessaankin varsin tylyja, koyhyys on konkreettista siita seuraavine lieveilmioineen: aggressiivisuus ja rikollisuus rehottaa. Dubai on tassa suhteessa lintukoto. Kaupunki on suuri, mutta rauhallinen, suorastaan valilla tylsa. Siisteys on merkillepantavaa ja ihmisten julkinen kaytos arvokasta. Taskuvarkaista ei ole tietoakaan. Tama on aikamoinen etu arkielamassa.

Minulta kysytaan usein, missa haluaisin asua. Analysoituani asiaa paatyokseni kaikki nama vuodet ja lapikaytyani aiheen tiimoilta henkilokohtaisia kriiseja kaikissa mahdollisissa laajuuksissaan on rehellinen vastaukseni: en todellakaan tieda. Tamanhetkisen ymmarrykseni mukaan asia taitaa olla niin, etta haluan asua siella, missa koen oloni turvalliseksi ja vapaaksi. Turvallisuuden tunne syntyy siita, ettei elamiselle kohdistu ulkopuolelta tulevaa kohtuutonta uhkaa esimerkiksi maailmanpoliittisessa tai ilmastollisessa mielessa. Arjen turvallisuutta luo taloudellinen vakaus ja sen jatkonakymat. Tarkeaa on myos parisuhteen tasapino, tunne siita, etta voi luottaan tahan suhteeseen ja siina olevaan molemminpuoliseen hyvaan tahtoon tehda siita pyyteettomasti entista paremman. Turvallisuutta luo myos laheinen suhde lapsiin ja luottamus siihen, etta he ovat hyvalla tiella kasvussaan kohti itsenaisyytta ja tasapainoista aikuisuutta. Vapautta on olla mina, tehda valintoja, toteuttaa myos henkilokohtaisia haaveita ja saada siihen tukea ja ymmarrysta. Jos siina silmissa valkahtelee Valimeri tai Arabianmeri, onko silla nyt loppujenlopuksi niin valia. Kunhan meri nakyy.